Musiikkivuosi 2015
Top 5 Parhaat albumit 2015:
5 # New Order - Music Complete (25.9.2015/Mute Records)
On kulunut jo 35 vuotta Joy Divisionin laulaja Ian Curtisin traagisesta poismenosta. Hänen jäljelle jääneiden bänditovereidensa perustama New Order on sen sijaan niittänyt mainetta elektronisen musiikin areenoilla melkein yhtä monta vuotta. Loisteliaan 1980-luvun jälkeen laulaja Bernard Sumnerin luotsaama yhtye vetäytyi eläkkeelle, palasi vuonna 1998 yhteen ja hajosi jälleen lähes kymmenen vuoden jälkeen 2007, kun basisti Peter Hook jätti poppoon lopullisesti. Tämän jälkeen meno on ollut hajanaista: ei juuri uutta musiikkia, vanhojen kappaleiden uudelleen julkaisuista on tullut tekijänoikeuskiistoja Hookin kanssa, ja esiintymiset ovat olleet enemmän tai vähemmän satunnaisia. Viime aikoina Feeniks-lintu on kuitenkin jälleen noussut elektronisen metalliromun seasta uuteen liitoon. Tämä inkarnaatio kuuluu ja näkyy bändin uusimmalla julkaisulla Music Complete, joka viimein tuntuu tekevän kaiken juuri niin oikein kuin silloin 1980-luvun kultaisina vuosina.
Uusi albumi toimii pääosin vanhoin voimin, kauan poissa olleen kosketinsoittaja Gillian Gilbertin tehdessä paluun yhtyeen riveihin ja uuden Tom Chapmanin korvatessa Hookin basson varressa. Jotain entistä taikaa ja uutta luomiskykyä on muutosten kautta myös löytynyt. New Order kuulostaa vuonna 2015 raikkaammalta, melodiarikkaammalta ja vetovoimaisemmalta kuin kahteenkymmeneen vuoteen tätä aiemmin. Tällä levyllä New Order on palannut aiempaan elektroniseen tyyliinsä, hommaan, jonka porukka parhaiten taitaa. Jo ensimmäinen raita Restless lyö vastustamattomalla biitillään ja kertosäkeellään kuulijalta hampaat kurkun perukoille. Aloitusta seuraa varsinainen elektronisten säksätysten tykistökeskitys kappaleilla Singularity ja Plastic. Vahvinta aluetta onkin albumin alkupuoli. Mitään maailmaamullistavaa ei tarjoilla, mutta näin puhdasverisen tarttuvaa popmusiikkia kuulee nykyään enää harvoin. Nykyisen New Orderin soitannosta kaikaa musiikin tekemisen puhdas ilo, jota ei kuule aiemmilta 2000-luvun kitarapainoitteisilta albumeilta. Pitkän ja toimivan uran salaisuus onkin juuri nahkojen uudelleen luominen, ja tässä tehtävässä yhtye on onnistunut lähes täydellisesti. Se ei tässä uudistustyössään ole kuitenkaan samalla tinkinyt siitä tyylitajustaan, joka teki ryhmästä yhden 1980-luvun parhaita elektronisia kokoonpanoja. Music Complete on tästä menestyksellisestä musiikillisesta tasapainoilusta ja kehityksestä kiistaton monumentti. Levyllä on karismaa ja laaja-alaisuutta. Tarttuvat rytmit saavat puolisoikseen esimerkiksi vierailevan Iggy Popin murinaa kappaleessa Stray Dog ja lähes täydellisen vetävän popkappaleen alkemiaa raidalla Academic. Ainoat miinuspuolet levylle keräytyvät siitä tosiasiasta, että sävellysten taso ei aivan pidä loppuun saakka. Alkupuoli on selvästi vahvempi, eikä lopun sinänsä hienot ja tarttuvat kappaleet saa koko albumin käsiä ristittyä aivan yhteen saakka. Tästä huolimatta New Orderin uusin on ehdottomasti vuoden tasapanoisimpia kokonaisuuksia: voimakastahtoinen ja suurta kulutusta kestävä poptaivaan taideteos.
Kohokohdat:
Restless
Hiljalleen löytyvä rytmi, vastustamattomat rummut. Ensimmäinen sinkkulohkaisu kuvastaa rakenteeltaan koko albumin dynamiikkaa parhaimmillaan. Täydellisen vastustamaton aloitus!
Kuuntele tästä:
Tutti Frutti
Alkuhämmennys. Aiheuttajana kappaleen nimeä hokeva Günthermäinen ääni. Viimeistään Sumnerin hiipivä laulu kertoo, että kyseessä onkin yksi albumin tähtihetkistä. Tämän vaikutelman sinetöi vastaansanomaton kertosäe. Alusta saakka mukaansa koukuttavasta bassolinjasta puhumattakaan. Viileää ja vaikuttavaa!
Kuuntele tästä:
Academic
Albumin täydellisin hetki. Academicista loistavat kaikki täydellisen tarttuvan popkappaleen toimivimmat tunnusmerkit. Kitara on tanssimusiikissa paikallaan, kun sitä oikein käytetään. Vuoden tarttuvimpia rymäyksiä ja ehdottomasti menneen syksyn harmauden väkevin pelastusrengas. Kappale kertoo kaiken olennaisen siitä tosiseikasta, jonka vuoksi New Order on parhaimmillaan vuonna 2015 sitten vuoden 1989!
Kuuntele tästä:
4 # Tobias Jesso Jr. - Goon (17.3.2015/True Panther Sounds)
On vuosi 2012. Surun murtama kiharapäinen poika ajelee polkupyörällä
pitkin Los Angelesin katuja. Synkät, epätoivoisen lohduttomat
ajatukset pyörivät päässä. Miksei hän vain voinut rakastaa
minua? Miksei kukaan huoli laulujani? Kieppuva mieli, varomaton
ajelehtelu, ja pian paikalle osunut auto saattaa pojan äkilliselle
ilmalennolle. Hän lentää pyörän sarvien yli ja iskee kätensä
luuta myöten auton nokkakoristeeseen. Poika saa itsensä ylös ja
hakee apua läheiseltä huoltoasemalta. Tällä välin paikalle
osunut koditon tarkastelee pyörää. Poika ehtii paikalle näkemään
kuinka koditon vie hänen pyöränsä ja heilauttaa kättään
hyvästiksi. Hän heilauttaa myös kättään, aivan vaistomaisesti.
Seuraavana päivänä poika saa kuulla, että hänen äidillään on
diagnosoitu syöpä. Tobias Jesso Jr. on todella surun
murtama.
Kun elämä kohtelee ihmistä oikein kaltoin, on kurjilla
sattumuksilla myös usein luovuutta ruokkiva voima. Tämä viisaus on
pitänyt erityisen hyvin paikkansa kanadalaisen lauluntekijän Tobias
Jesso Juniorin (1985-) kohdalla. Nuorukaisen mies ja piano
-asetelmalla rakennettu debyyttialbumi Goon puolustaa näet
vaivattomasti paikkaansa vuoden parhaiden albumien kärkijoukossa. Ja
myös vaivattoman ja välittömän kuuloista Tobiaksen musiikki
onkin. Vahvasti 70-luvun pianovetoisesta popmusiikista ammentava
albumi koostuu sanoituksista, joiden yhteisinä nimittäjinä
kiemurtelevat kaiho, menetys, suru ja kauneus. Kuten tunnettua,
melankoliahan on myös suomalaisen mielenlaadun tiheintä
ydinainesta. Tobiaksen lyriikat kertovat ennen kaikkea sydänsuruista,
menetyksistä ja särkyneistä unelmista; kaikki nuoren ihmisen
mieliä ikuisesti kosketttavia teemoja. Albumin taustalla ovat vahvat
henkilökohtaiset kokemukset. 2000-luvulla nuori Tobias yritti
vuosikaudet elättää itseänsä rakastamansa musiikin parissa. Hän
muutti kotikaupungistaan Vancouverista Los Angelesiin, enkelten
kaupunkiin, jossa moni nuori oli aiemmin toteuttanut oman
amerikkalaisen unelmansa. Tobiaksen unelmat kokivat kuitenkin
vastustusta. Hän soitti bassoa sekä The Sessions -nimisessä
yhtyeessä että epäonnistuneen poplaulajan Melissa Cavattin
taustabändissä. Tobias kirjoitti myös paljon lauluja toisille,
mutta epäonnistui yrityksissään elättää itseään
lauluntekijänä. Lopulta myös yhteiselo tyttöystävän kanssa koki
vaikean päätöksensä. Vuoden 2012 murheelliset tapahtumat saivat
Tobiaksen muuttamaan takaisin kotiinsa Vancouveriin – ja asettumaan
pianon äärelle.
Tobias oli muuttonsa yhteydessä jättänyt lähes kaikki
instrumenttinsa Yhdysvaltoihin. Vanhempiensa kotona ainoa saatavilla
oleva instrumentti oli laite, jota hän ei osannut soittaa juuri
lainkaan: käyttämättömänä lojunut piano. Juuri tämän vuoksi
Goonin äänimaailma on niin raaka, puhdas ja epätäydellisyydessään
inhimillinen: Tobias ei ole mikään pianovirtuoosi. Lopputulos
muistuttaa kuitenkin erehdyttävästi klassista 1970-lukua ja
kitaristi John Lennonin istahtamista valkoisen flyygelin
ääreen. Samalla tavoin Tobias loihtii koskettimistaan muutamalla
vaivaisella soinnulla unohtumattoman kauniita kuvaelmia. Hänen
äänensä on kuitenkin aivan jotain muuta, se muistuttaa nimittäin
erehdyttävästi Paul Mccartneyta. Tobiaksen popmusiikki on
siis perusteiltaan jotain hyvin klassillista, kaukaa perusteista
rakentavaa puhtautta.
Ensimmäinen sävellys, Just A Dream, kertoo erityislaatuisen
tarinan isästä ja hänen vastasyntyneestä lapsesta. Aihe syntyi
levottomien apokalyptisten yöunien tuloksena. Ja kuten niin moni
nykyajan tähti, Tobias postasi nauhoittamansa kappaleen pian
Facebook ja Youtube -sivustoille, ja viidakkorumpu alkoi päristä
lujaa. Hän sai yhteyden suosikkiyhtyeensä Girlsin tuottajaan
Chet Whiteen, joka yllättäen kiinnostui materiaalista
kovasti ja lupasi tuottaa Jesson debyyttialbumin. Kun tuottajatiimiin
liittyivät vielä herrat Patrick Carney (The Black Keys)
ja Ariel Rechtshaid (Kylie Minogue, Vampire Weekend),
oli levynteko nopeasti osaavissa käsissä. Goon on tämän vuoden
levytuotannosta helposti erottuva helmi etenkin sen vuoksi, ettei se
yritä erottua siitä millään tavalla. Albumi on pienimuotoinen,
eleetön ja vilpitön kokonaisuus. Tobiaksen sanoituksissa
käsitellään paljolti hänen aiempaa eroaan, mutta myös
monenlaiset muut kaihoisat teemat nousevat valokeilaan. Erityiset
erokappaleet, singlehitti Without You ja albumin toinen raita
How Could You Babe, erottuvat joukosta kuitenkin selkeästi
edukseen. Ennen kaikkea Goon on kuitenkin kokonaisuus, pieni ja
hauras lepotuokio nykyajan melun ja hälinän keskellä. Tämä
Tobiaksessa juuri niin paljon viehättääkin: riisutut sovitukset ja
esittämätön esiintyminen tekevät vaikutuksen. Goonissa Tobias on
henkilökohtaisella panoksellaan löytänyt paljaan ja olennaisimman
aineksen jokaisen melankoliasta kärsivän nuoren ihmisen mielestä,
kuin suoran väylän sydämeen.
Kohokohdat:
How Could You Babe
Albumin suurimmat hetket ovat jälleen alkupuolella. How Could You Babe on Tobiaksen erokappaleista kenties kaikista riipaisevin juuri sen klassisen yksinkertaisen rakenteen vuoksi. Yksi levyn sydämeen käyvimpiä tuokioita, aivan ehdottomasti.
https://www.youtube.com/watch?v=uu1Ko02P7vk
Without You
Levyn parhain kappale. Kiteyttää täydellisesti sen, mistä Tobiaksen musiikissa on kysymys. Vilpittömyys, selkeiden tunteiden esilletuonti on jopa piinallisen rehellistä. Lennonmaisen kaunis pianomelodia on kuin suoraan 1970-luvun upeimmilta hetkiltä. Vuoden ehdotonta parhaimmistoa, päättää oman soittolistani yksinoikeutetusti.
Kuuntele tästä:
Hollywood
Unelmien särkymisestä kertova Hollywood tasapainottaa albumin loppupuolen tarjontaa kauniilla tavalla. Kuvaa Tobiaksen omaa vastoinkäymisiä täynnä ollutta eloa Kaliforniassa, kunnes tie vei takaisin Kanadaan, takaisin kotiin. Oli aika istahtaa pianon ääreen. Meidän kaikkien onneksi.
Kuuntele tästä:
https://www.youtube.com/watch?v=TEeueAZUVeM
3 # Blur - The Magic Whip (27.4.2015/Parlophone)
Tiedättekö sen valtaisan odotuksen, ahdistuksen ja pelon
ilmapiirin, jolla harras ja uskollinen fani lähestyy kaikkien
aikojen suosikkiyhtyeensä uusinta tuotosta yli kymmenen vuoden
levytystauon jälkeen? Koin tämän tunnemyrskyn omakohtaisesti viime
huhtikuun lopulla, kun piipahdin vuoden ainoan kerran levykaupassa.
Toki pari sinkkulohkaisua, Go Out, Lonsome Street ja There Are Too
Many Of Us, olivat tulleet Spotifyn ennakkokuuntelun perusteella
tutuiksi hyvää lupaillen, mutta mikä olisi kokonaisuus? Pian
koittanut jännittynyt kotisoitto paljasti onneksi huojentavan
totuuden: sankarini saivat komean synninpäästön. Blurin
uusin albumi lunasti odotukset miltei täydellisesti. Vanhat konnat
olivat tehneet sen jälleen.
Totta puhuen, kyseisestä yhtyeestä puhuttaessa ei tiennyt mitä
olisi odotettavissa. 1990-luvun suuruuden urotöistä oli kulunut jo
hyvä tovi aikaa, ja levytystauko oli paisunut mittavaksi, entiset
mestarit olivat keski-ikäistyneet roimasti. Vieläkö heidän
yhteisissä musiikillisissa yritelmissä olisi siis jäljellä
entisenkaltaista hohtoa? Palataan ajassa taaksepäin. Edellinen
albumi Think Tank (2003) oli täynnä sisäisiä jännitteitä,
etenkin kun yhtyeen kaksi sielua, Damon ja Graham,
kyllästyivät toisiinsa, ja Graham lähti kävelemään
sessioista. Hän soitti lopulta vain parilla albumin raidalla, ja
lopputulos oli melkoisen pelkistettyä Bluria ilman Grahamin
omaleimasta surinakitarointia, joka oli koko 90-luvun Blurin soundin
tunnusomaisimpia merkkejä. Ilman Grahamia syntynyt albumi oli kelpo
tuotos, mutta jotain oleellista jäi puuttumaan huikean vuosikymmenen
jälkeen. Damon päättikin lyödä kolmihenkiseksi kutistuneen
yhtyeensä levyn kiertueen jälkeen telakalle määräämättömäksi
ajaksi ja keskittyä animaatiobändi Gorillazin luotsaamiseen,
jonka kansainvälinen suosio ylitti moninkertaisesti ensimmäisen
yhtyeen lähinnä brittien saarille keskittyneen menestyksen.
Nokkamiesten välirikko kesti fanin näkökulmasta ikuisuudelta
tuntuneen ajan. Tänä aikana miehet eivät juuri olleet tekemisissä
toistensa kanssa. Graham on kertonut kuinka hän piilotteli eräänkin
kerran Lontoon eläintarhan puskissa Damonin sattuessa paikalle. Aika
ei ollut vielä kypsä sovintoon. Se tapahtui kuitenkin viimein
vuonna 2009, kun miehet tapasivat. Grahamin mukaan yhteisymmärryksen
palautuminen tapahtui aika välittömästi. Pian jo heiteltiin
ideoita yhteisiksi keikoiksi, jotka toteutuivat hieman myöhemmin
Hyde Parkin ja Glastonburyn jättiesiintymisten muodossa.
Lakimiesuraan keskittyneen rumpali Dave Rowntreen ja
juustokakkujen tuottoon konsentroituneen basisti Alex Jamesin
myötä Blur oli taas alkuperäisessä kokoonpanossaan. Pian
julkisuudessa alkoi liikkua huhuja myös uusista levytyshankkeista.
Pari kelpo sinkkua saatiinkiin kuuluville ensimmäisten yhdessäolon
vuosien aikana (Fools Day (2010) ja Under the Westway/ The
Puritan (2012) ). Täyttymystä kokonaisen albumin muodossa
saatiin kuitenkin odotella aina tämän vuoden kevääseen saakka.
I
knew it would make me happy to get my friends back and everything,
but really I was grinning from ear to ear for days and days, it was
absolutely brilliant.
- Graham Coxon tapaamisestaan Damonin kanssa
Uutukaisen albumin kuoria hypistellessä huomio kiinnittyy vahvasti
sen etukannen outoon, jäätelöä esittävään neonvalomerkkiin ja
kiinalaiseen kirjoitukseen. Mitä ihmettä tämä on? Mielleyhtymät
suuntautuvat kahtaalle: toisaalta jäätelö tuo mieleen 1990-luvun
alun, Parklifen iloiset ”oopsy-doopsy-daali-laa” hassutukset ja
toisaalta uusi kansainvälisyys taas vahvasti 2010-luvun
kosmopoliittisen arkirealismin. Kaukoidän symboliikka on kuitenkin
vahvasti sidoksissa albumin syntyhistoriaan. Toukokuussa 2013
yhteenpalanneen yhtyeen oli määrä soittaa kaukoidän kiertueellaan
Tokion musiikkifestivaaleilla, jotka peruuttiin viime hetkellä.
Yhtäkkiä kaverukset löysivät itsensä Hong Kongista viiden
ylimääräisen vapaapäivän ajan, jonka he päättivät käyttää
studiossa jammailuun. Näistä viiden päivän levytyssessioista
muodostui uuden albumin perusrunko. Yhtyeen jäsenet olivat
tyytyväisiä äänityksiin, mutta ne jäivät silti pitkälti
levälleen. Damon ei ollut kirjoittanut sanoituksia silloin, eikä
hänellä aluksi ollut hajuakaan siitä, kuinka ne syntyisivät
kappaleisiin jälkikäteen. Tuottaja Stephen Street ja Graham
alkoivat kuitenkin myöhemmin syksyllä 2014 työstää sessioiden
äänimateriaalia valmiiksi kappaleiksi, jolloin myös Damon alkoi
innostua ajatuksesta ja hahmotella sanoituksia uudelle salaiselle
Blur-albumille.
Damon päätti tehdä parin päivän paluun Hong Kongiin ja alkaa
kirjoittamaan uuden levyn lyriikoita siellä, missä albumin
sävellykset pääosin syntyivät. Seurauksena oli levyltä kuultavia
dystooppisia ajatuskatkelmia ja tuokiokuvia ladattuina vahvoilla
nykykaukoidän neonvalojen välkkeillä. Damonin sanat ovat modernin
maailman hämmästelyssä ja kritiikissään jatkumoa hänen
edellisellä vuonna julkaistulle soololevylleen Everyday Robots
(2014). Sanoituksissa risteilevät hämmennys suurkaupungin
säihkeestä (New World Towers), surrealistisesta jäätelöntuojasta
(Ice-Cream Man) ja maailman liikakansoituksesta (There Are Too Many
Of Us) täydellisen vinksahtaneessa harmoniassa. Selvimmin kaukoitään
viittaavat kappaleet PjonPjang ja Ong Ong. Edellinen kertoo
postikorttimaisen tuokiotarinan Damonin vierailusta Pohjois-Koreassa,
ja jälkimmäinen taas tuo lorumaista iloittelua albumin
melankoliseen päälinjaan (”Ong Ong” ei aluksi tarkoittanut
mitään, Damonin mukaan viittaus levytyspaikkaan jättämällä
kirjaimet ”h” ja ”k” pois tapahtui aivan tahattomasti).
Vaikka levyn sanoituksissa on paljon raskautta, on äänimaailma
pääosin kokeilevan kepeä ja spontaani. Kappaleet ovat syntyneet
spontaaneista äänityksistä, ja se kuuluu lopputuloksesta. Alexin
mukaan yhtye on parhaimmillaan silloin, kun se ei yritä liikaa.
Tähän on helppo yhtyä, sillä albumin selkein vahvuus on juuri sen
onnistunut tasapainottelu ilon ja raskauden välimaastossa. Levy
onnistuu samaan aikaan kuulostamaan sekä 1990-luvun alun
alkuperäiseltä iloittelevalta Blurilta että uudestisyntyneeltä ja
kypsyneeltä nykyajan yhtyeeltä.
Yllätyksiä on monia. Ensinnäkin vanha kokoonpano ei luonnollisesti
tarjoile loogista jatkoa sille 2000-luvun alun tilanteelle, johon
edelliset yritykset jäivät. Kaikki on nyt toisin, ja silti niin
tutun kuuloisessa pakkauksessa. Albumi miellyttää Blurin vanhaa
fanikaartia juuri sen vuoksi, että siitä on edelleen kuultavissa
kaikki yhtyeen musiikilliset tunnusmerkit. Vaikka välitöntä
hittiainesta on vähän, on albumilla silti yllin kyllin tarttuvia
melodiakoukkuja ja helppoja rytmejä. Yllättävintä on kuitenkin
ehkä se, että huolimatta Grahamin suuresta panoksesta albumin
tuotannossa, hänen oma kitarointinsa on levyllä varsin maltillista.
Poissa on 13-albumin loputtoman kokeileva surinointi, nyt on palattu
perusasioihin. Jokainen soittaja puhaltaa yhteen hiileen, vain
tehdäkseen sen mikä on kappaleelle parasta. Ratkaisusta huokuu
suurempi symboliikka: tämä albumi kertoo kaukoidän kokemusten
lisäksi ennen kaikkea siitä sovituksesta menneisyyden kanssa, jonka
Blurin jäsenet ovat tehneet. Keski-ikäistyneet, paljon maailmaa
nähneet entiset bändikaverukset ovat jälleen löytäneet toisensa
ja musiikin perimmäisimmän ilon. ”Taikaruoska” onnistuu olemaan
samaan aikaan sekä hauska, omaperäinen että kaikella tutulla
popmaisella tavalla miellyttävä kokonaisuus.
Kohokohdat:
Go Out
Ensimmäinen singlelohkaisu. Salakavalasti albumin tähtithetkiksi
kasvanut kappale, joka ei vielä ensikuulemalta avaa kaikkia
salaisuuksiaan. Kiteyttää osuvasti koko albumin tunnelman siinä,
että sen soundi on rikkonainen, rönsyilevä ja kuitenkin
yksinkertaisen tarttuva. Raita on ennen kaikkea Damonin
vokaalihuudahdusten ja Grahamin kitaraimprovisoinnin nerokasta
vuoropuhelua. Damonin ja Alexin peruskalliomaiset pohjarytmit takovat
lujia alustoja, joista kahden nokkamiehen yhteistyö pääsee
valloittavasti valloilleen. Absurdi tarinointi jättää
alkuperäisen tarkoituksen hämäräksi, mutta mukaansatempaavat
rytmit kompensoivat iloittelun upeasti.
Kuuntele tästä:
https://www.youtube.com/watch?v=Sp1ks7PTzng
Kuuntele tästä:
https://www.youtube.com/watch?v=Sp1ks7PTzng
Ice-Cream Man
Jäätelömies kuvastaa hienosti Blurin muodonmuutosta. Kappale on samaan aikaan sekä hauska että moderni. Iloittelevuudessa on kuitenkin jotain hyvin tutun kuuloista vuosien takaa. Pulpahtelevat efektit liittoutuvat erityisen harmonisesti akustisen kitaran kanssa. Kappale on tulvillaan juuri sitä rentoutta, hyvää mieltä ja tekemisen iloa, jota keski-ikäistyneet bänditoverukset tällä hetkellä edustavat.
Kuuntele tästä:
https://www.youtube.com/watch?v=guXW_RxMHmg
Jäätelömies kuvastaa hienosti Blurin muodonmuutosta. Kappale on samaan aikaan sekä hauska että moderni. Iloittelevuudessa on kuitenkin jotain hyvin tutun kuuloista vuosien takaa. Pulpahtelevat efektit liittoutuvat erityisen harmonisesti akustisen kitaran kanssa. Kappale on tulvillaan juuri sitä rentoutta, hyvää mieltä ja tekemisen iloa, jota keski-ikäistyneet bänditoverukset tällä hetkellä edustavat.
Kuuntele tästä:
https://www.youtube.com/watch?v=guXW_RxMHmg
There Are Too Many Of Us
Albumilla ei ole monta raitaa, jota kuunnellessa saisi hieman pomppia vanhaan tyyliin. Tämä kappale erottuu joukosta selkeästi jylhyytensä ja suuremman jousisovituksensa vuoksi. Damonin paniikkihäiriö Hong Kongin ihmisvilinän seassa on tuotettu musiikin ilojuhlaksi mieleenpainuvalla tavalla. Harvoin yhteiskunnallinen sanoma limittyy niin saumattomasti nautittavaksi popmusiikiksi. Meitä on liikaa, joten nupit kaakkoon!
Kuuntele tästä:
https://www.youtube.com/watch?v=UQQObIQ63T0
Albumilla ei ole monta raitaa, jota kuunnellessa saisi hieman pomppia vanhaan tyyliin. Tämä kappale erottuu joukosta selkeästi jylhyytensä ja suuremman jousisovituksensa vuoksi. Damonin paniikkihäiriö Hong Kongin ihmisvilinän seassa on tuotettu musiikin ilojuhlaksi mieleenpainuvalla tavalla. Harvoin yhteiskunnallinen sanoma limittyy niin saumattomasti nautittavaksi popmusiikiksi. Meitä on liikaa, joten nupit kaakkoon!
Kuuntele tästä:
https://www.youtube.com/watch?v=UQQObIQ63T0
My Terracotta Heart
Albumin henkilökohtaisimpia kappaleita. Yksinkertainen sovitus Damonin ainutlaatuisella laululla tuo muistumia miehen soolotuotannosta ja yli kymmenen vuoden takaiselta pelkistetyltä Think Tankilta. Tulkitsen Damonin käyvän sanoituksissa vuoropuhelua menneisyyden minänsä kanssa. Kappaleen on sanottu myös kertovan bänditovereiden paluusta ja yhteisten vuosien muistelusta. Huomatkaa kuinka upeasti kitarointi ja Damonin laulamat harmoniat tukevat kappaleen kokonaisrakennetta. Upeaa työtä, jälleen kerran.
Kuuntele tästä:
https://www.youtube.com/watch?v=WbvKJEHUXXw
Albumin henkilökohtaisimpia kappaleita. Yksinkertainen sovitus Damonin ainutlaatuisella laululla tuo muistumia miehen soolotuotannosta ja yli kymmenen vuoden takaiselta pelkistetyltä Think Tankilta. Tulkitsen Damonin käyvän sanoituksissa vuoropuhelua menneisyyden minänsä kanssa. Kappaleen on sanottu myös kertovan bänditovereiden paluusta ja yhteisten vuosien muistelusta. Huomatkaa kuinka upeasti kitarointi ja Damonin laulamat harmoniat tukevat kappaleen kokonaisrakennetta. Upeaa työtä, jälleen kerran.
Kuuntele tästä:
https://www.youtube.com/watch?v=WbvKJEHUXXw
Mirrorball
Lopetuksen koittaessa ei voi jälleen kerran kuin mykistyä Damonin ja kumppaneiden nerouden edessä. Hyvin yksinkertaisella kitaramelodialla, hauraan kauniilla laululla, ja muutamalla huolellisesti asetellulla jousella saadaan todella ihmeitä aikaan. Esimerkiksi yhden vuoden kauneimmista kappaleista. Hiljaiseksi vetää. Paras siis vain kuunnella, ja antaa mielen vaeltaa kaukaisuuden tuolle puolen.
Kuuntele tästä:
https://www.youtube.com/watch?v=xdq0EPkzVnI
2 # Florence + The Machine - How Big, How Blue, How Beautiful (29.5.2015/Island)
Hiljalleen hämärtyvä sunnuntainen kesäilta Helsingin
Suvilahdessa. Nuori yleisö aloittaa todellisen mylvinnän, kun
Flow'n päälavalle saapastelee kokovalkoisessa asussaan hohtava
itsevarma nainen. Mikäs on esiintyä, kun sankoin joukoin
kokoontunut kuulijakunta on jo valmiiksi pähkinän muruina. Tämän
Florence Welch tietää varsin hyvin, kun hän käynnistää
kuusihenkisen orkesterinsa riehakkaan alkusoiton. Yleisö menee
lopullisesti sekaisin. Helsingin Sanomien kriitikko sen hienosti
muotoili: nyt on Florence + the Machinen hetki.
Voi todella liioittelematta sanoa, että Englannin tämän hetken
suosituimpiin yhtyeisiin lukeutuva Florence + the Machine on
kolmannella pitkäsoitollaan saavuttanut uransa kukkeimman loiston.
Jo kaksi edellistä albumia Lungs (2009) ja Ceremonials
(2011) kielivät ainutlaatuisen artistin puhkeamisesta, mutta
vasta uusin levy How Big, How Blue, How Beautiful on näyttänyt
kansainväliselle yleisölle musiikkimaailman tämän hetken
hienoimman kokoonpanon täydessä loistossaan. Florencen ja
kumppaneiden kappaleet on hiottu juuri nyt kaikkein parhaimpaan
terävyytensä, niissä on eleganssia, pettämätöntä
tyylitietoisuutta ja äärimmäistä mukaansatempaavuutta: siis
puhdasta popmaailman poetiikkaa parhaimmillaan.
Ja puhdasta runoutta albumi kokonaisena taideteoksena onkin. Nykyajan
poptaivaassa enää harvoin lyövät yhteen kättä kaupallinen
suosio ja arvostelumenestys: Florencen kohdalla kaikki suitsutus on
tällä kertaa täysin oikeutettua. Jos aiemmat pitkäsoitot olivat
välkähdyksenomaisia teoksia, uusimmallaan yhtye on löytänyt
kaivatun tasapainon. On nimittäin todella vaikeata olla kehumatta
albumia sen jokaisella osa-alueella. Heikkouksia ei juuri ole. Kun
jokainen melodinen piiskansivallus uppoaa kultaharkkoon, ei
arvostelulle juuri ole enää sijaa: kuuntelijan on pakko nöyrtyä
ja antaa ihaillulleen valta, aina syvimpään pakahtumukseen saakka.
Albumin rakenteessa on kuitenkin temmon suhteen selvää
kaksijakoisuutta: alun valtaavat useat vauhdikkaat hitit Ship to
Wreck, What Kind of Man, Queen of Peace ja Delilah. Voiko näitä
kappaleita kukaan terve kuuloelimillä varustettu ihminen pomppimatta
kuunnella?! Tasavireisemmän kappaleen Caught kohdalla pieni
pelonpoikanen hipaisee kuitenkin niskavilloja. Täyttääkö albumi
täydellisen alun käynnistämät laatuvaatimukset myös loppuun
saakka? Caughtin rauhallisten tahtien aikana Florencen poppoon
varpaat jo käyvät kuilun reunalla, mutta jo heti seuraava,
suureellisessa sovituksessaan sointuva Third Eye, saa yhtyeen
käännähtämään rotkolta takaisin laadukkaisiin maisemiin. Loppu
on enää 2010-luvun levytuotannon kirkkainta historiaa.
Kaiken säihkeen takaa kuultaa kuitenkin Florence Welshin
ainutlaatuisen kaunis ääni. Laulajan persoonallisen ja voimakkaan
äänen voikin sanoa kantavan koko yhtyeen tuotantoa ja nostattavan
sen aivan toiselle tasolle. Äänen voima ja kantavuus tuli
harvinaisen selväksi Suvilahden pimentyvässä illassa. Florencen
paljasjalkainen, valkoasuinen olemus säkenöi kauttaaltaan
kristussymboliikkaa naisellisessa hahmossa. Asustus toi myös
vahvasti mieleen kuolleiden pukeutumisen ja uudelleensyntymän.
Laskelmoituako? Ehkä, mutta kaikesta huolimatta lumouksen voima oli
täydellinen. Uusimmalla albumilla tosin äänen kanssa ei turhia
kikkailla, vaan sulavat pitkitetyt venytykset on tällä kertaa
rakennettu ennen kaikkea tukemaan kappaleiden kokonaisrakennetta.
Sävellysten suoraviivaisuus onkin How Big, How Blue, How Beautifulin
keskeinen hyve kaikkien mahtipontisten torvisektioiden ja
jousisovitusten keskellä. Jokainen raita on rakennettu
tyylipuhtaasti, klassisen popin käsikirjan parhaimpia oppeja
mukaillen.
Kohokohdat:
Ship To Wreck
Äärimmäisen tarttuva rytmi iskeytyy välittömästi asian ytimeen. Ensimmäinen single, joka itse asiassa kiinntti ensimmäisenä huomioni koko yhtyeen nykysoittoon. Yksinkertaista, tarttuvaa ja uskomattoman tenhoavaa. Näitä kappaleita kuuli ennen paljon. Nykyään harmillisen vähän. Onneksi vielä jotkut osaavat.
Kuuntele tästä:
How, Big, How Blue, How Beautiful
Albumin hienoin kappale, joka nosti myös Suvilahden keikan tasoa ylittämättömille asteleveyksille. Niin kaunista, että sanat loppuvat. Ei voi kuin taivutella käsiä taivasta kohden, kuten Florence, ja imeytyä universumiin.
Kuuntele tästä (Huom! Koko versio vain Spotifyssa):
Queen Of Peace
Yksi albumin tehokkaimmista räväytyksistä. Näin tehokkaan tappavaa ja mukaansa imaisevaa kertosäettä ei ole kuultu pitkään toviin. Harvoin on pomppiminen ollut yhtä tahdosta riippumatonta. Vuoden tehokappaleiden joukossa ehdottomia tähtihetkiä.
Kuuntele tästä:
Long & Lost
Albumin rauhallisen loppupuolen aloittava hiljentyminen muodostui alusta alkaen yhdeksi levyn mieleenpainuvimmista tuokioista.
Kuuntele tästä (Huom! Tässä vain live-versio):
Mother
Taivaallisen koskettava lopetus, joka viimeistään nostaa koko albumin kokonaisarvon korkeuksiin.
Kuuntele tästä:
1 # Verneri Pohjola - Bullhorn (9.2.2015/Edition Records)
On niitä levyjä, jotka on koostettu läpeensä hienoista
kappaleista. Ne saavat ylistäviä arvosteluja ja erottuvat kuin
komeetta tähtien joukosta. Sitten on niitä albumeja, joiden
kokonaisuus luo aivan oman maailmansa. Trumpetisti Verneri
Pohjolan uusimman pitkäsoiton kohdalla voi perustellusti puhua
emergentistä olemuksesta: kokonaisuus on enemmän kuin osiensa
summa. Niinpä Pohjolan uran huikeimmalle tuotokselle ei tee oikeutta
osittaminen, albumin pilkkominen eri osioihin ja jaksoihin. Bullhorn
on ennen kaikkea kokonaistaideteos.
”Levyn
pitää olla sellainen, että voin vielä 30 vuoden päästä olla
siihen tyytyväinen. Eli sitä mieltä, että se on ehdottomasti
parasta, mitä siinä vaiheessa pystyimme tekemään.”
- Verneri Pohjola (HS 4.4.2015)
On
jopa hieman ikävystyttävää todeta jo vuoden alussa, että
lähitulevaisuuden ylittämättömin levytys on jo saavutettu. Yksi
vuoden 2015 ensimmäisiä kuunneltuja albumeita, ja heti paras. Se
oli selvää jo alusta saakka, vaikka vähäiset toiveet
ylittämisestä vielä kajastivat mielen perukoilla. Maineikkaan
basistin Pekka Pohjolan (1952
– 2008) pojan kohdalla voi kuitenkin käyttää tällä hetkellä
samaa ilmaisua kuin juuri aiemmin käsitellyn englantilaisyhtyeenkin
kanssa: juuri nyt on Verneri Pohjolan hetki. Hänen neljäs
pitkäsoittonsa koostuu ensi kerran ainoastaan omista sävellyksistä,
ja koko albumi on rakennettu eleettömän, tasapainoisen
kokonaisvaikutelman varaan. Kvartettiin kuuluu joukko Suomen eturivin
jazz-muusikoita: pianisti Aki Rissanen,
basisti Antti Lötjönen
ja mestarirumpali Teppo Mäkynen. Kahdella
raidalla (Nanomachines ja Girls of Costa Rica) vieraileva
saksofonisti Jussi Kannaste
tosin kasvattaa ryhmän hetkiseksi kvintetiksi, säilyttäen saman
tasapainon kaiken aikaa. Kokonaisuus on lahjakkuuden ilojuhlaa.
Kaiken perustana on kuitenkin Pohjolan vilpitön, pettämättömällä
tyylillä luotu rauhallinen soitto. Hänen trumpettinsa loistaa
yötaivaan kirkkaimpana valonlähteenä, ja juuri niin levollista
ympäristöä kuuntelu osakseen vaatiikin. Levyllä
soittaa ihailtavan seesteinen, itsensä ja maailmansa kanssa sinut
oleva muusikko Jumalan armosta.
Aina näin ei kuitenkaan ole ollut. Pohjola on kertonut avoimesti
kärsineensä pitkään masennuksesta, jota on tähän päivään
mennessä saatu kuitenkin selätettyä. Asiassa auttoi tapahtumien käsittely niiden perussyistä käsin. Nyt mies näyttää olevan tolpillaan, ja musiikillisesti elämänsä kunnossa. Bullhorn on albumina lähes täydellinen. Kuten todellinen rakkauskin, se ei kerskaile, ei koristele eikä pyytele anteeksi. Se vain on. Vaikka albumi vaatii osakseen hiljentymistä, paneutumista ja tarkkavaisuutta, se palkitsee kyllä kuulijansa moninkertaisesti. Suomalainen jazz elää tällä hetkellä todellista renessanssiaan. Jazz on noussut selvästi aiempaa suositummaksi, sitä esitetään mediassa, ja sen kuuntelija- ja ymmärtäjäjoukko on lisääntynyt. Varsinaisesta suurkulutuksesta ollaan kuitenkin kaukana. Jazz onkin jotain täysin muuta kuin kaupallisuuden armoilla pyörivä levyteollisuus yleensä. Se uskaltaa yhä pääosin luottaa tinkimättömyyden, tyylitajun ja taiteellisen visionäärisyyden voimaan. Nämä pyrkimykset puuttuvat useimmista popmaailman nykytuotoksista. Yksi parhaista ominaisuuksista niin Pohjolan albumilla kuin erinomaisella jazzilla yleensä, on sen ajattomuus. Pohjolan sointi on tästä hieno esimerkki. Bullhornin vetovoima on universaalia, ja sovitukset voisivat olla lähes miltä aiemmalta vuosikymmeneltä tahansa, ehkä jälleen parhaiten 70-luvulta. Siinä missä tosin monet ihan kelvotkin suomalaiset nykyjazzalbumit hukuttavat kokonaisuutensa loputtoman improvisaation kohinaan, Pohjola on helposti lähestyttävä vähemmänkin genreä kuluttaneelle kuuntelijalle. Bullhorn on saanut osakseen ylistäviä arvosteluja niin Suomessa kuin kansainvälisestikin (Soundissa 5 tähteä, The Guardian 4), eikä ihme, sillä albumi todella erottuu joukosta. Voisi sanoa, että eräs tärkeä osuus levyn viehätyksessä on sen rikkaus melodioiden suhteen. Juuri tästä syytä albumia voi huoletta suositella myös jazzia vähemmän tunteville. En väitä itsekään olevani tyylilajin asiantuntija, mutta usean vuosikymmenen klassikoja selailleena, Bullhorn on noussut yhdeksi kaikkien aikojen hienoimmista tähän saakka tietämistäni jazzlevyistä. Se ei ole vähän sanottu. Bullhornin voima vain on yksinkertaisesti lumoavan kumoamaton.
Kohokohdat:
Another Day
Albumin harmonisin ja tyylipuhtain kappale kuullaan heti avausraitana. Hieno esimerkki yhtyeen saumattomasta yhteissoitosta. Pohjolan ylimaallista trumpettia lukuun ottamatta, ei oikeastaan mitään instrumenttia kykene nostamaan ylitse muiden. Rissanen, Lötjönen ja Mäkynen tukevat toisiaan täydellisesti. Vuoden vaikuttavin aloitus.
Kuuntele tästä:
In La Borie
Levyn keskivaiheen rauhoittava timantti, joka häikäisee kauneudellaan. Nyt suuressa roolissa on Rissasen levollisen kaunis piano, jota Pohjolan trumpetti säestää vaivihkaisella voimalla. Yhteissoitto pelaa saumattomasti, ja kasvaa myös kappaleen edetessä yhä häikäisevimpiin mittoihin. Klassikkoainesta.
Kuuntele tästä:
Cold Blooded
Loppualbumin suurin helmi. Erityisen säväyttä on melkein heti alusta saakka käynnistyvä trumpettimelodia. Tässä raidassa erityisesti Teppo Mäkynen näyttää, mistä puusta hänet on veistetty. Melodisuus on jälleen huipussaan. Eritoten tätä kappaletta voi huoletta suositella kaikille kauniin musiikin ystäville, yleisemmästä jazz-kiinnostuksesta riippumatta. Toimii varmasti.
Kuuntele tästä (huom! Youtubessa vain näyte, koko kappale löytyy Spotifysta):
Kunniamaininnat:
Matti Johannes Koivu: Kauneimmat meistä
Aiemmin enemmän kauniissa melankoliassa viihtynyt laulaja/lauluntekijä teki tällä kertaa pääosin positiivisen albumin. Kauneimmat meistä sisältää joukon hienoja mieltä nostattavia popkappaleita, jotka kertovat toki vaikeistakin asioista, mutta voimaannuttavalla tavalla. Erityisen hieno hetki vuodessa oli Koivun keväinen keikka Tampereen Klubilla, jossa hän muun muassa tiedusteli 1950-luvun talonpoikaista pöytää ostettavaksi. Myös takinliepeet saivat keikalla tuuletusta, isosisän opetusten mukaisesti. Etenkin Elämä heittelee -kappale on auttanut vuoden mittaan jaksamaan yllättävien tilanteiden kohdalle sattuessa. Hieno mies. Hieno albumi.
Maistiaisena mainio Tyhjäksi jätetty:
St. Germain - St. Germain
Oli lähellä muodostua yhdeksi vuoden pettymyksistä, mutta sai kuitenkin synninpäästön. Aivan liiaksi parjattu albumi ei muuta maailmaa, eikä lisää Ludovic Navarren matkalaukkuun mitään erikoislaatuista, mutta on kaikesta huolimatta edelleen varsin nautittavaa kuunneltavaa. Etnisillä taajuuksilla kulkevaan albumiin on vain suhtauduttava hieman toisella tavalla kuin miehen aiempaan housejazz-painotteiseen tuotantoon.
Maistiaisena maanmainio Family Tree:
Jori Hulkkonen: Oh But I Am
Jorin uusin tuotos kuuluu niihin odottamattomiin yllätyksiin, joita tämän vuoden kuluessa on eteen sattunut. Klaustrofobiaa ja teräviä housebiittejä yhdistelevä pitkäsoitto on tyylitajuisen miehen upea voimannäyttö. Jori laulaa albumin raidoilla itse, ja kuulostaa erehdyttävästi Villa Nahin Juho Paalosmaalta. Hulkkonen on tosin tuottanut yhtyeen debyyttialbumin. Matkiiko siis Paalosmaa Hulkkosta? Oh But I Am on joka tapauksessa piristävä poikkeus vuoden elektronisessa tarjonnassa. Tätä lisää.
Maistiaisena maittava Italian Love Affair (original mix):
Pahimmat pettymykset:
Björk: Vulnicura
On selvää, että Islannin kuningatar ei enää palaa samalle nautinnolliselle linjalle, jota edusti vielä vuoden 2001 tyylipuhdas Vespertine -albumi, mutta jotain koherenssia kyllä kaipaisi. Hehkutettu ykkössinkku jätti ainoastaan tyhjän olon. Ei näin.
Nicole Willis & The Soul Investigators: Happiness In Every Style
Ei kannata käsittää väärin. Nicolen ja kumppaneiden uusi yllätyslevy ei ole kelvoton, kaukana siitä. On kuitenkin selvää, että kun edellinen pitkäsoitto oli vuoden 2013 paras albumi, ei tällä kertaa voi muuta kuin pettyä. Albumi on koostettu liian perusvarmasta jammailusta, välilevyn tuntu leijailee ilmassa. Levytystahti oli aiemmin harva, mutta laadukas. Miksi nyt oli niin kiire?
The Prodigy: The Day Is My Enemy
Kauaksi on vajottu 1990-luvun kultaisista vuosista. Mistä lähtien digitaalinen sekametelisoppa ja valtoimenaan särkyvät bassot ovat korvanneet hyvä melodiat ja valloittavat rytmit, jotka aiemmin olivat ryhmittymän tavaramerkki. Toissalevyn kompastelun jälkeen Liam Howlettt onnistui terävöittämään napinpainallussormensa ja tuottamaan uudistunutta, mutta hyvin toimivaa tanssimusiikkia. Uusin tuotos on ainoastaan hahmoton ja heikko esitys. Kannattaako 1990-luvun hyvää mainetta tarpeettomasti pilata? Jos tämän parempaa ei ole tarjolla, olisiko aika laittaa pillit pussiin?
Vuoden 2015 erityinen kappale:
Matti Johannes Koivu: Elämä heittelee
Elämä
heittelee. Se oli mulle vaikea kappale, koska se oli positiivinen,
ainakin osaltaan. Ja mä halusin tehdä sen siitä yksinkertaisesta
syystä, että kun olosuhteet tuntuivat olevan vaikeat tasapuolisesti
kaikille. Ainakin kaikki mun kaverit istuu yt:issä vuorotellen. Mä
en voi saada potkuja, joten mä en ymmärrä täysin sitä kokemusta,
mutta kaikille niille ihmisille on tärkeätä sanoa, että elämää
heittelee. Mutta siinähän heittelee.
Soittolista 2015:
1. Brian Wilson: This Beautiful Day
2. Calexico: Falling from the Sky
3. Beck: Dreams
4. Pimeys: Muistin sen toisin
5. Matti Johannes Koivu: Elämä heittelee
6. Muse: Psycho
7. Kendrick Lamar: King Kunta
8. Blur: There Are Too Many Of Us
9. Kathryn Calder: Take a Little Time
10. Belle & Sebastian: Perfect Couples
11. Florence + The Machine: Ship To Wreck
12. Kitty, Daisy & Lewis: No Action
13. Jaakko Eino Kalevi: Double Talk
14. New Order: Academic
15. Akua Naru: Toni Morrison
16. Emma Salokoski: Valoa yllä
17. Nicole Willis & The Soul Investigators: Open Sky
18. Verneri Pohjola: Cold Blooded
19. Sam Smith: Writing's On The Wall
20. Tobias Jesso Jr. : Without You
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti