Musiikin topvitoset osa 1.

Uuden musiikkiaiheisen juttusarjan tarkoituksena on kertoa itselleni tärkeistä kappaleista aina jonkinlaiseen teemaan liittyen. Ensimmäisen osan kappalevalinnat kertovat kaikkien ahkerien työmyyrien vastapainosta: ihmisistä, jotka duracellpupuilun sijasta kokevat lorvikatarrin vastustamattoman kutsun sisuksissaan ja  antautuvat lopulta toimettomuuden armahtavan hellään syleilyyn. 

Poplurituksia lorvailulle!

On päiviä, jolloin on pyörittävä hyrränä, kieputtava edestakaisin, säntäiltävä paikasta toiseen ja yritettävä kaikkensa ainakin näyttääkseen mahdollisimman tehokkaalta, toimeliaalta ja aikaansaavalta. Sitten on tietysti myös niitä päiviä, jolloin ei vaan jaksa. Herätyskello pirisee kuin palosireeni ja käsi hapuilee kirvestä, lekaa tai jousipyssyä, jotka eivät tietenkään juuri silloin sijaitse kädenmitan päässä sängystä, vaan väsyneen on todellakin noustava sammuttamaan kuuloelimiä särkevä melusaaste ja samalla tietenkin – herättävä. Velvollisuudet kutsuvat ja harmaan arjen on jälleen pyörittävä kelpo oravanpyörän tavoin – yhä uudelleen ja uudelleen. Tai hei, mitä jos tänä päivänä en lainkaan lähtisikään minnekään, vaan ottaisin kerrankin niin kutsuttua ommoo lommoo niin paljon kuin sielu vain kokoon taittumatta sietää. Pitäisin vain hauskaa ja antaisin elämän viedä – tai kääntäisin vain kylkeä vielä kerran. Tällaisen mahti-idean taustalla täytyisi tietenkin pyöriä myös tarpeeksi asiaan virittävä soundtrack. Seuraavassa viisi mielestäni parasta levyttämisen ja vetelehtimisen juhlaa ylistävää kappaletta var så god!

5#  Leevi And The Leavings - Elämä ikkunan takana (1986)

Gösta Sundqvistin arkisen elämän yksinkertaista kauneutta sykkivät sanoitukset liikkuvat lapsuuden haavekuvissa. Isä lähtee aikaisin huhkimaan läheiselle tehtaalle, jotta perheen tasainen toimeentulo toisi arjen keskelle jatkuvuutta ja turvallisuutta. Erityisen tärkeää tämä kaikki on pienelle lapselle, joka tuntee vanhempiensa odotukset heikoilla harteillaan. Kodin ja koulun asettama velvollisuuksien taakka painaa selkämystä, mutta mielensisäisessä maailmassa juhlivat vain haaveet leijan lennättämisestä ja peiton alle käpertymisestä. Sundqvistin verbaaliset sivellinvedot hahmottelevat maailman, joka on sekä arkisen tavallinen että turvallisen lämpöinen. Vaikka elämän rytmi noudattelee tasaisen tylsistyttävää tahtiaan, on lapsen mielikuvituksessa aina sijaa myös toisenlaiselle maailmalle, joka on unelmia ja toivekuvia tulvillaan. Sinne voi aina paeta sopivan tilaisuuden tullen ja ammentaa voimaa keskelle arjen harmautta. Vaikkakin usein syvälle kätkettynä ja haudattuna, ei tämä ruusunpunaisena hehkuva lapsen sisäinen mielikuvamaailma aikuisenakaan koskaan onneksi täysin katoa ja menetä elinvoimaansa.

Sundqvistin runoilema päähenkilö pohtii elämän välttämättömyyksien tarkoituksenmukaisuutta. Lähes jokainen meistä on kokenut sen hetken, kun on tullut aika asettaa oman elämän arvot ja päämäärät suurennuslasin alle ja uuteen valaistukseen; valitako sittenkin ainaisten velvollisuuksien tunnollisen täyttämisen sijasta virran vietäväksi heittäytymisen loputon ihanuus. Onko vain haavekuvien varaan jääminen todellakin se ihmisen ainoa osa, vai onko myös olemassa toinen mahdollisuus. Emme saa lopullista vastausta. Kysymykset jäävät ajelehtimaan ilmaan ja jo pelkkä pohdinta tuottaa välittömimmän tyydytyksen. "Kenties ahkeruus palkitaan", toteaa laulun lapsukainen ja sysää haavehöpsötykset jälleen velvollisuuksien tieltä. Tulevaisuus on utuinen, mutta ahkera koulunkäynti lienee sittenkin se turvallisin tie kirkkauteen ja ehkä, kun läksyt on tehty, jää aikaa myös leijan lennätykseen. Loppujen lopuksi vain toiveet ja unelmat lienevät kaikkein todellisinta, ja elämä rakentuu päivä kerrallaan. 

Kuuntele kappale tästä:

http://www.youtube.com/watch?v=qHiVVrgAVsU

4# Suede - Lazy (1996)

Eletään vuotta 1996. Teini-ikäisistä nuorista koostuva poppoo on kerääntynyt Lontoon Hyde Parkin laitamille päivänpaisteisena kesäpäivänä. Aurinko porottaa lämpöisästi ja paikalle kannetusta mankasta kajahtelee Brett Andersonin kemikaalimaisten kaikuefektien sävyttämä laulu; tunnelma silkkaan leppoisaan oleiluun on täydellisyyttä hipova. Tähän mielikuvamaisemaan hakeutuvat myös täällä härmässä asustelevan kuuntelijan ajatukset. Mielikuvien tapahtumapaikkana ei toimi aina auringontäyteinen kalifornialainen rantahietikko, vaan nimenomaan englantilainen urbaani puistoympäristö, jolle tuota avaruuden kirkkaan kaasupallon satumaista hehkua harvoin suodaan. Keskeisenä elementtinä on päähenkilö, jolle hektisen ihmistäyteisen hyörinän täyttämän ympäristön pelkkä passiivinen tarkkailu käy jo liiaksi voimien päälle. Kiireet ja suoritukset ovat poistuneet ja keskittyminen oman hyvän ja raukean olon maksimointiin läsnä. On vapaapäivä ja yltä kyllin aikaa pohdiskella päivittäisen ihmiselämän muurahaismaista työteliäisyyttä. Yhteiskunta ympärillämme ei kuitenkaan hyvällä silmällä katsoisi tällaista toimettomuutta, onhan se kaiken aikaa pois tuottavasta ja tehokkaasta maallisen mammonan kerryttämisestä. Muurahaisten suurin nautinto onkin jatkuva tästä seikasta muistuttaminen heille, jotka ovat päättäneet hypätä kelkasta pois ja valita toisenlaisen elämäntavan. Perimmältään kyseessä on silkka kateus, ja Brett tietää tämän varsin hyvin. Yhdellä sormenliikkellä hän pudottaa aurinkolasit nenälleen, kääntää asentonsa paremmin valoa kohden ja ottaa jälleen yhden huikan vasta avatusta huurteispullostaan.

1990-luvun suosituimpiin brittiläisin pop-yhtyeisiin kuuluvan Sueden musiikkia ei juuri voi olla kuuntelematta ilman mielikuvia kesäisestä Lontoosta. Tähän levolliseen maisemaan minut johdattelee myös Lazy. Kappaleen musiikkivideon tapahtumat sijoittuvat kuitenkin kerrostaloasuntoon, jossa bändin jäsenet eivät aiheeseen sopivasti tee kerrassaan yhtikäs mitään. Vuonna 1996 ns. "brittipop-mania" alkoi jo vähitellen hiipua kohti ehtoopuolta, ja esimerkiksi Sueden kanssakilpailija Blur jätti basistinsa Alex Jamesin sanoin "oopsy doopsy daalilaa" -vaiheen taakseen, ja alkoi rakentaa kappaleitaan synkemmistä sävyistä käsin. Suede taas teki päinvastoin. Edellisen tummalla pohjavireellä kulkeneen ansiokkaan Dog Man Star albumin jälkeen yhtye halusi tehdä jotain suoraviivaisempaa ja helposti lähestyttävämpää. Lopputuloksena syntynyt pitkäsoitto Coming Up olikin sekä arvostelu- että myyntimenestys. Albumi oli täynnä kaikkea sitä karamellinmakuista, mitä juuri kesäloman viettoon päässyt nuori haluaa tyhjäntoimittamisensa lomassa kuulostella. On lauantai-illan ylistystä, filmitähtihaaveiluja, nuoruuden kauneuden ylistämistä sekä piknikkiä moottoritien varressa. Lazy on ehdottomasti yksi levyn kokonaistunnelmaa parhaiten kuvaavista kappaleista.

Coming Upin silkkaa poptaiteellista neroutta ei voi kuin ihmetellä. Se toteutti hienosti sitä brittiyhtyeiden tuolloin suvereenisti hallitsemaa menestysreseptiä, jonka tuotokset etenkin keskiluokkainen urbaani eurooppalainen nuoriso osti innokkaasti itselleen. Sueden tuolloinen musiikki on sekä ajatonta että osuvaa ajankuvaa. Lazyn kuuntelun myötä 1990-luvulla lapsuutensa eläneet ovat hetkessä jälleen vetelehtimässä tuolla viimeisen yhtenäiskulttuurin vuosikymmenellä. Kappaleena se on alusta loppuun saakka silkkaa lorvikatarrin väkevää sinfoniaa.

Kappale ja musiikkivideo:

http://www.youtube.com/watch?v=YP2enk5w5fk

3# 4Hero - Another Day (2001)

Jill Scottin karheanpehmoinen ääni on kuiskinut ilmoille lukemattomien aikaisten heräämisteni keskeisimmät tuntemukset: ei huvita, ei jaksa, nouskoon joku toinen ja hoitakoon joku muu; eikö vain tämän yhden kerran voisi vain jäädä tähän lokoisaan asentoon ja pelailla videopelejä koko leppoisan päivän läpeensä. Jäisin vain kotiin ja tuhlaisin aikaa ainoastaan kiirettömän ajan itsensä tuottaman mielihyvän tähden – vailla hermoparkoja kuluttavaa ainaista huolta velvoitteista ja vastuista. Scottin ääni muuttuu nopeasti kellossa: "but I gotta get up, gotta gotta gotta, gotta get up".  Aamu valkenee ja hommat on hoidettava, no matter what. Jopa silloin, kun täysin toisenlaisen päivän viettämiseen on täysi mahdollisuus, jyskyttävät takaraivossa huonon omantunnon etäiset kaikulyönnit. Videopeli edustaa minulle nimittäin täydellistä metaforaa pelkästä puhtaasta olemisesta. Pelien pelaaminen on silkkaa ajanvietehupia ja viihdettä sekä välitön portti lapsuuden turvalliseen ja mielihyväntäyteiseen nostalgiantunteeseen. Pelin pyöriessä ovat kaikki ulkoisen maailman suoritusvaatimukset jossain toisaalla – kaukaisuudessa ajan ja tilan tuolla puolen.

Lontoolaisen tuottajaduo Marc Macin ja Degon muodostama 4hero suuntasi neljännellä kokopitkällä Creating Patternsilla uusille musikaalisille poluille. Aiempi jungle ja drum 'n' bass linja vaihtui sulavasti soljuvaksi nu-jazziksi, ja albumilla vierailevat upeat naislaulajat jättivät useisiin kappaleisiin ikimuistoiset jälkensä. Näistä kappaleista parhaimmistoa edustavat Carina Anderssonin eeppisiin mittoihin kasvava cover-tulkinta Minnie Ripertonin klassikosta Les Fleur sekä Jill Scottin tulkitsema laiskanlempeä Another Day. Samaa tyylillistä reittiä seurattiin myös seuraavalla upealla albumila Play With The Changes (2007), joka oli aikoinaan oma ensikosketukseni yhtyeen tuotantoon. Tänä aikana kiinnostukseni elektronisen jazzin saloja kohtaan oli tosin vasta hennolla alkunupullaan, mutta etenkin Another Dayn levollinen sanoma painui asepalvelusta suorittaneen unisen nuoren miehen tajuntaan lähtemättömästi.

Kappaleen tunnelmassa on jotain äärimmäisen rauhoittavaa ja lohdullista. Simppelin hypnoottiset sanoitukset sekä huvittavat että rentouttavat samanaikaisesti. 4Heron luomaan uniseen ja harhailevaan tunteeseen on jokaisen pään sisäisen tutkimusmatkailijan helppo ja vaivaton samaistua. Scott laulaa lempeästi ja lohduttavasti kuin äiti pienokaiselleen ja napakasti rytmitetyt breakbeatit säestävät taustalla millimetrin tarkkuudella. Kaikista maailman pop-kappaleista juuri Another Day tavoittaakin mielestäni täydellisimmin sen lähes jokapäiväisen sänkyynmakaamishaluisen tunteen, kun herätys on jälleen liian aikaisin ja särähtää kuuloelimiin lähes infernaalisella voimalla. Mikään maailmassa ei juuri sillä hetkellä kuulostaisi taivaallisemmalta, kuin pieni vapauttava kehoitus: shh, nuku vaan.

Kuuntele kappale tästä:

http://www.youtube.com/watch?v=SzP8bVMaRCs

2# Todd Rundgren - Bang The Drum All Day (1982)

Miepä se en halluukaan töitä paiskia, mie se vaan halluun paukutella rumpua päivät pääksytysten!  Kenpä meistä ei olisi kokenut tuota lopullisen tuskastumisen hetkeä, jolloin mikään ei maistu miltään ja tekisi mieli vain taantua lapseksi ja päästää kunnolliset itkupotkuhuutoraivarit ilmoille. Työmyyräksi on teollisen ajan homo sapiens luotu ja tunnollisesti tulee hänen tätä kallisarvoista tehtävää suorittaman – paitsi, kun turhautuminen saavuttaa lopullisen lakipisteensä. Suomessa vähemmän tunnetun amerikkalaisen multi-instrumentalistin Todd Rundgrenin Bang the Drum All Day saavuttaa kaikessa ylenpalttisessa hullunkurisuudessaan ja karnevalistisuudessaan jotain merkillisen olennaista ihmiselämän sulasta järjettömyydestä. Se on erään hyvin universaalin ja alkukantaisen ihmistunteen hienosti muotoiltu kiteytymä – paineiden ja stressin purkauksen puhdas riemuvoitto. Laulun kertoja haluaa yksinkertaisesti purkaa kaikki patoutumansa rumpunsa lyöntien kautta. Nuorena miehenä ei koulunkäynti maistunut, rummun paukutus kylläkin, ja niin lyöntien tahtiin svengasi lopulta myös opettajarukkakin. Aikuisena ei työnteko liioin nappaa, sillä pomo on täysi nuija ja pääkopaltaan sopiva rumpukalikoiden lyöntikohde. Rundgrenin laiskuuden ylistys on toiminnallisen toimettomuuden juhlaa. Pyöritään ympyrää, melskataan ja mekastetaan – juuri siitä syystä, ettei siinä ole mitään mieltä. Kaiken olevan järjettömyys ja täysi irrationalisuus ovat loppujen lopuksi ainoata todellista elämää. On nauttittava siitä hetkestä, jossa elää, sillä huomenna kaikki voi jo olla ohi. Bang the Drum All Day kertoo kaikessa yksinkertaisuudessaan elämisestä täysin ihmisen omien ehtojen mukaisesti – ainakin  edes sen yhden päivän ajan, jolloin ei vielä saa potkuja, vaikka tekeytyykin kipeäksi.

Todd Rundgren on muusikko, jonka tuotannosta ei ole helppoa saada pitävää otetta, sen verran laajalla skaalalla mies operoi. Muutamia suoraviivaisia  pophittiralleja lukuun ottamatta hänen tyylipalettinsa ulottuu progressiivisista ja psykedeelisistä kokeilusta aina soulpopballadeihin ja huumorimusiikkiin saakka. Huomionarvoista on myös se, että mies todella soittaa kaikki levyjensä instrumentit itse. Ensimmäinen häneltä kuulemistani kappaleista oli tyylipuhtaan kaunis eroballadi Can We Still Be Friends (1978), joka kiinnitti huomioni kreisikomedia Nuija ja Tosinuija -leffan toiseksi viimeisessä kohtauksessa. Bang The Drum All Day kuuluu juuri niihin miehen satunnaisiin sisäisen musiikillisen levottomuuden osoituksiin, joita silloin tällöin albumeihin pulpahteli. Rundgrenin hitiksi muodostunut lyömäsoitinralli resonoi vahvasti jokaisen arjen ainaisen samuuden kokemukseen totaalisesti leipääntyneen yksilön jäsenissä. Se on sekopäinen, koukuttava ja äärimmäisen tarttuva renkutus – eli spontaanin rentoilun ja hauskanpidon buusteriksi täydellinen valinta.

Kuuntele kappale tästä:

https://www.youtube.com/watch?v=19XVBMlUvGI

1# J. Karjalainen - Rokulipäivä (1994)

Todellisen asialleen omistautuneen oloneuvoksen ehdoton kansallislaulu. 1990-luvun alun suosituinta suomalaista sketsisarja Kummelia aikanaan seuranneet muistavat myös tuon legensiivisen sarjan ikimuistoiset musavieraat ja etenkin Karjalaisen Jukan esittämässä poikkeuksellisen svengaavaa rallia spontaanista vapaapäivän vietosta (Kummelien myöhemmiltä dvd-julkaisuilta monet musiikkivieraat oli editoitu tekijänoikeussyistä pois). Pätkässä Helan ja Silvennoisen esittämät pukumiehet ahertavat toimistotöissä, kunnes pomo (Kahilainen) päättää laittaa pellenenän päähän ja ilmoittaa rokulipäivän alkaneeksi. Ensin tarjotaan parit naukut kengän kokoisista matkapuhelimista toimiston pihalla, jonka jälkeen seurue saa täydellisen rokulipäivän vieton varusteiksi taattuun kummelityyliin tötteröhatut ja vappuhuiskat. Pian miehet löytävätkin itsensä Tampereen ylioppilastalolta, jossa Karjalaisen bändi svengaa jo täyttä höyryä. Seurueen railakas juhlinta päättyy lopulta pöydän pintaa vasten uinahtamiseen.

En ole varma, missä vaiheessa löysin kappaleen uudelleen innostuttuani Karjalaisen tuotannosta laajemmin 2000-luvulla, mutta sen jälkeen spontaanin vapaapäivän suitsutukseen on sopinut saumattomasti vain yksi ainoa kappale: Rokulipäivä.  Kappaleen herättämiä visuaalisia mielikuvia on mahdotonta irrottaa Kummelista, mutta sen tanssielimiä hivelevä svengi ja aseista riisuva koukuttavuus tempaavat takuuvarmasti mukaansa joka ainoalla kuuntelukerralla. Suosittelen rallia myös  nousuhumalan nostatuksen taustalauluksi, sillä kappaleen sanoituksissa on hyvin viikonloppumainen ja suomalaisittain suorasanaisen kostea tunnelma: "Mennään baariin, juodaan itsemme känniin". Ja kerrankin myös se nuija pomokin on samaa mieltä: "Mestari, sanoi minulle, no kyllä se mulle sopii". Tänä aurinkoisena päivänä niin johtajat kuin alaisetkin ovat yhtä suurta perhettä, sillä heitä kaikkia yhdistää tuo peri-inhimillinen kaipuu päihtymisen kautta saavutettavaan hetkelliseen vapautumiseen ja huolten unohdukseen. Näennäinen euforia kestää vain hetken, joten siitä on nautittava, niin kuin vain työnarkomaniastaan emansipaatiota hakeva suomalainen vain voi. Parhaimmillaan Rokulipäivä soikin kotibileiden perjantai-illan tunnelman kohotuksen kirkkaimpana täyttymyksenä. -"Vai mitä sanot siihen, Jukka? -No kyllä se mulle sopii – niinku sialle ottatukka".

Kuuntele kappale tästä:

https://www.youtube.com/watch?v=QX924F59Y9E

Legendaarinen Kummelien musavieraspätkä:

https://www.youtube.com/watch?v=l-bDkZqJm8E