Jack Kerouac: Dharmapummit (1958)
On syyskuu 1955. Tavarajuna kolistelee täydessä vauhdissa jossain päin Kalifornian rannikkoa. Los Angelesin kohdalla eräs nuorukainen kipuaa kyytiin avoimeen tavaravaunuun. Hän käy makuulle ja asettelee merimieskassin päänsä alle; nuorimies Ray Smith katselee taivaan pilviä ja on onnellinen. Rayn taival vie aina San Franciscoon saakka, missä hän tapaa runoilijaystäviään, kuuntelee maineikkaan Alvah Goldbookin (Allen Ginsberg) lausuntaa ja tapaa kaikista "zensekopäistä" sekä "dharmapummeista" ehkä kaikkein vaikuttavimman: Japhy Ryderin (Gary Snyder). Japhysta muodostuu kertomuksen edetessä Raylle henkinen oppi-isä ja johdattaja; buddhalaisen uskon todellinen tiennäyttäjä. Kiinnostus itämaisia uskontoja ja vaihtoehtoista mietiskelyyn ja luopumiseen pohjautuvaa elämäntapaa kohtaan yhdistää nuorukaisia. Myös vahva kaipuu luonnon ääreen on heidän maailmansa keskiössä. Japhyn Berkeleyn tönössä käydään sekä mieltä puhdistavia keskusteluja japanilaisesta ja kiinalaisesta runoudesta että myös villin seksintäyteisiä "jabjum"-sessioita nuoren Prinsessa nimisen tytön kanssa.
Antoisat keskustelut Japhyn kanssa saavat Rayn katsomaan maailmaa uusin silmin. Japhylle Ray on "bodhisattva" – joka tarkoittaa suurta viisasta enkeliä tai suurta viisasta ihmistä – ja yhdessä Henry Morley nimisen omintakeisen kaveruksen kanssa he suuntavaat kiipeilylle Sierra Nevadan vuoristoon ja Matterhornin rinteille. Talven tultua Ray suuntaa kulkunsa äidinsä luokse Rocky Mountiin, Carolinaan. Siellä aika kuluu pihapuun alla mietiskellen ja buddhalaisen uskon merkityksestä saarnaten kristityille sukulaisille. Keväällä Ray lähtee jälleen tien päälle liftaamaan länsirannikolle ystävänsä Sean Monahanin luo. Siellä hän harjoittaa meditaatiota, näkee taas Japhya – jonka usko buddhalaisiin opetuksiin ei osoittadu enää yhtä vankaksi kuin aiemmin – käy syvämietteisiä keskusteluja ja juhlii boheemien ystäviensä kanssa. Pian tulee aika hyvästellä Japhy, sillä tämä lähtee laivaan matkatakseen Japaniin oppimaan itämaisia uskonsaloja. Ray sen sijaan pestautuu metsänvartijaksi Desolation Peak -vuorelle, jossa hän viettää aikansa aina romaanin loppuun eli syksyyn 1956 saakka.
Yhdysvaltalaisen beat-ikoni Jack Kerouacin (1922-1969) kolmas ilmestynyt romaani Dharmapummit näki julkaisuna päivänvalonsa ensi kerran vuonna 1958. Se oli eräällä tavalla jatkoa vuotta aiemmin ilmestyneelle Matkalla (1957) -teokselle, jossa Kerouacin alter ego Sal Paradise koki monenlaisia seikkailuja neljällä liftausmatkallaan Amerikan halki. Aisaparina kirjan sankarilla oli Dean Moriartyn boheemi ja hurjapäinen heeros, jonka kanssa käydyt kiihkeät keskustelut ja matkat löytämään "se" jokin oleellisin maailmankaikkeudesta sävyttivät voimakkaasti kirjan kiihkeätä tarinaa. Tutustuin Kerouacin tuotantoon ensi kerran tartuttuani lukioikäisenä juuri tähän hänen läpimurtoromaaniinsa, josta on aikojen saatossa kasvanut yksi modernin amerikkalaisen kirjallisuuden ehdottomia klassikoita ja sen syntytarinasta on muodostunut myyttinen legenda. Kerouacin on tarinan mukaan kerrottu kirjoittaneen kiihkeärytmisen romaaninsa yhdelle paperikäärölle ja yhdellä istumalla. Teos on hyvin autobiograafinen ja perustuu hänen omiin kokemuuksiinsa. Matkalla oli minulle suurin kaikista siihen astisista lukuelämyksistä. Jollain erityisen kiehtovalla tavalla se onnistui kiteyttämään kaiken sen mistä nuoruus koostuu ja mistä siinä on perimmältään kyse. Se on ennen kaikkea teos etsinnästä ja kaipuusta jonnekin suureen ja tuntemattomaan, jonne pääsy ei ole tärkeintä, vaan ennen kaikkea se matka. Kaikki otteessaan pitävät keskustelut, seikkailut ja elämykset oli kiedottu hengästyttävään kerrontamuotoon, joka jäljitteli ajan hengen mukaisesti jazzin improvisaatiota ja kokemuksellisuutta. Todellisuudessa kirja ei syntynyt legendan mukaisesti, vaan Kerouac hioi käsikirjoitusta vuosien ajan ennen lopullista julkaisua.
Kerouacin kerronta jätti tajuntaani suuren jäljen, jonka todellisen merkityksen olen kyennyt ymmärtämään vasta vuosien kuluttua. Jälkeenpäin ajateltuna kesti myös oudon kauan ennen kuin tulin tarttuneeksi muuhun Kerouacin tuotantoon. Turkulainen pienkustantamo Sammakko Kustannus Oy on tehnyt todellisen kulttuurityön suomentaessaan 2000-luvulla Kerouacin tuotantoa sekä myös muuta beat-kirjallisuutta. Etenkin Dharmapummeissa suomentaja Markku Jääskeläinen on tehnyt mainiota työtä elävöittäessään Kerouacin lennokasta kieltä ja mukaansatempaavaa kerrontaa henkistä polkua etsivistä nuorista päähenkilöistä.
Musiikki johdatti minut alun perin Kerouacin äärelle noin viisi vuotta sitten. Danny Sugermanin ja Jerry Hopkinsin teos No One Here Gets Out Alive myyttisestä rock-laulaja Jim Morrisonista on edelleen yksi parhaimpia lukemiani elämäkertoja. Teos syvensi olennaisesti Jimin sielunmaisemaa kertoen hänen älykkötaustastaan ja laajasta lukeneisuudestaan varhaisina nuoruusvuosina. Suuriksi kirjallisiksi esikuviksi mainittiin juuri 1950-luvun modernistinen beat-liike keulakuvanaan Jack Kerouac. Matkalla oli Jimin lempikirjoja ja tämä seikka herätti myös oman kiinnostukseni saada teos luettavaksi mitä pikimmin.
Jean-Louis "Jack" Kerouac syntyi vuonna 1922 Lowellissa Massachusettsissa kanadanranskalaiseen siirtolaisperheeseen. Hänen vanhempansa olivat ranskankielisiä ja englantia pieni Jean-Louis oppi vasta aloitettuaan jesuiittakoulun kuuden vanhana. Pienen Kerouacin maailma järkkyi neljän vuoden iässä, kun viisi vuotta vanhempi veli kuoli reumakuumeeseen. Äiti haki lohdutusta katolisesta uskostaan, kun taas Kerouacin isä vaipui alkoholismin ja uhkapelien syövereihin. Nuorukaisena Kerouac oli hyvin urheilullinen ansaiten jopa jalkapallostipendin Columbian yliopistoon. Riitaannuttuaan lopulta valmentajansa kanssa hän kuitenkin erosi joukkueesta ja liittyi pian laivastoon. Sieltä Kerouac sai kuitenkin vapautuksen vain kahdeksan päivän jälkeen psykiatrisin perustein. Näihin aikoihin vuonna 1942 nuori Kerouac kirjoitti ensimmäisen romaaninsa The Sea Is My Brother, joka kuitenkin sai julkaisunsa vasta vuonna 2011. Kerouac piti ensimmäistä teostaan pahoin epäonnistuneena eikä koskaan todella hakenut sille kustantajaa. Tähän aikaan hän elätti itsensä satunnaisilla töillä mm. merimiehenä, rautateiden jarrumiehenä ja metsäpalovartijana. Töiden välissä Kerouac matkusti liftaten ympäri Amerikkaa ja merkitsi kokemuksiaan ylös kaiken aikaa. Kerouacin myöhemmät romaanit pohjautuvat vahvasti näihin matkoihin. Matkalla -romaanin kirjoitusprosessi sai alkunsa vuonna 1949.
Columbian yliopiston kampuksella 1940-luvun puolivälissä Kerouac tutustui muihin myöhemmän beat-liikkeen keskeisiin kirjailijanimiin kuten Allen Ginsbergiin ja William Burroughsiin. Nimityksen "Beat" keksi Kerouac alunperin vuonna 1948 kuvaillessaan boheemeja ystäviään kirjailija John Clellon Holmesille, joka sittemmin itsekin kirjoitti monia beat-sukupolvea kuvailevia romaaneja. Beat-liikkeen ideologiaan kuului keskeisenä osan vallitsevan yhteiskunnan arvojen kyseenalaistaminen. Etenkin nykyajan näkökulmasta tarkastellen 1950-luvun Yhdysvalloissa moraaliset arvot ja käyttäytymiskoodit olivat tiukkaan määritellyt. Kulutuskeskeinen keskiluokkainen amerikkalainen elämäntapa ydinperheineen oli ihanteista suurin. Myös kulttuuri oli valjastettu palvelemaan sovinnaisia vanhoillisia arvoja ja ennakkosensuurin asema esim. elokuvateollisuudessa oli vielä 1950-luvulla vahva. Näinä aikoina alkoi kuitenkin kulttuurin puolelta kuulua ajan henkeä vastustavia ensimmäisiä soraääniä ja vuosikymmenen puolivälissä massoille suunnattu nuorisokulttuuri päästi ensimmäiset kovaääniset synnyinparkaisunsa. Beat-liikkeen ajattelijoiden keskuudessa etsittiin kiihkeästi henkisempää vaihtoehtoa kaupalliselle maallisia arvoja kumartaville amerikkalaisille ajatusmalleille. He olivat erityisen kiinnostuneita idän mystikoista ja uskonnoista sekä käyttivät tajuntaa laajentavia huumeita ja runsaasti alkoholia, joka koitui lopulta Kerouacin kohtaloksi vuonna 1969 sisäisen verenvuodon kautta.
Beat-kirjallisuudessa suosittiin aiempaa suorasukaisempaa kuvausta ihmiselämästä esimerkiksi seksuaalisten kuvailujen ja voimakkaan kielenkäytön avulla. Suuntaus oli jatkumoa jo aiemmin 1940-luvulla alkaneesta vähittäisestä taiteellisesta vapautumisesta mm. Henry Millerin teosten myötä. Sensuuri oli kuitenkin ankaraa ja Allen Ginsbergin runouttakin puitiin oikeudessa saakka 1950-luvun lopulla. Ginsberg piipahti Suomessakin vuonna 1983 ja kertoi Ylen haastattelussa kuinka kirjailijalla on velvollisuus käyttää sellaista kieltä, joka kuvaa ihmisten todellista elämää. Tähän kieleen tuli sisällyttää kaikki mitä ihmiset jokapäiväisessä elämässään tekevät tai muuten tekstistä tulisi vain jonkinlaista "kuvitelmaa lapsille". Ginsbergin mukaan ihmisten todellisen elämän kuvauksen välttelyllä luodaan valheisiin perustuvaa yhteiskuntaa. Beat-kirjallisuuden osaksi voi katsoa juuri tämänkaltaisen ihmisen todellisen elämän kuvauksen. Kerouac ei kuitenkaan ollut mikään varsinainen rääväsuu. Hänen teoksissaan esim. kiroilut ja muut värikkäämmät ilmaisut saavat harvan esiintymisensä lähinnä persoonallisten sivuhenkilöiden kautta.
Takaisin Dharmapummien maailmaan. Tämän teoksen kerronnallinen vetovoima perustuu mielestäni suurelta osin Neal Cassadymaisen sivuhahmo Japhy Riderin persoonan ja edesottamusten hienoon kuvaukseen. Japhy on se eräänlainen etäinen sankarihahmo, joka tuo tarinaan sen tarvittavan värin ja potkun. Kuten Matkalla -kirjassa, niin myös Dharmapummien hienoimmat hetket on ikuistettu kahden päähenkilöön väliseen dialogiin. Esimerkkinä kohtaus, jossa Ray, Japhy ja Henry ovat juuri palanneet vuorikiipeilyreissultaan ja pitävät nyt juhlia San Franciscon mökillä. Viini virtaa ja keskustelu käy kuumana etenkin Japhyn suulla:
Ekokirjailija Gary Snyder on ikuistettu Dharmapummeihin Japhy Ryderin hahmon muodossa. Luin hiljattain myös hänen 1990-luvun alussa julkaistun esseistisen teoksensa Erämaan opetus (1990), jossa Snyder pohti ihmisen ja luonnon yhteensovittamisen mahdollisuuksia. Japhy on Raylle kaikkea, mitä hän pitää arvossa: konkreettinen suhde luontoon työläistaustan kautta, syvällinen ymmärrys idän filosofioista, henkeä materian yli korostavat elämänarvot sekä täydellisen boheemi elämäntapa. Hän merkitsee Raylle samanlaista ihailun kohdetta kuin Nuuskamuikkunen Muumipeikolle. Gary Snyder hengaili todellisessa maailmassa beat-liikkeen heebojen kanssa, mutta erosi heistä myös monella tapaa. Hän – kuten Japhykin romaanissa – on oman tiensä kulkija tukkilaistamineissa ja fyysistä työtä pelkäämättömässä asenteessaan. Siinä missä Ray on idealistinen luonnon etäinen ihalija, Japhy on kokenut eränkävijä ja vannoutunut luonnonystävä. On eri asia kunnioittaa luontoa kaupungin lähiökuppilassa viinilasista siemaillen, kuin keskellä erämaata kädet ja vaatteet yltä päältä maan tomussa. Japhyn ote äiti maasta on varma ja luja. Ja kuitenkaan hän ei ole mökkiinsä höperöitynyt erakko, vaan menestyjä myös ihmisten maailmassa naisineen ja vauhdikkaine elämänkokemuksineen. Lukeneisuus ja älyllinen pohtiminen lisäävät kaikkeen tähän vielä oman vastustamattoman lisätasonsa. Immanuel Kant pohti jo 1700-luvun lopulla käytännön ja teorian maailmojen välttämätöntä yhteiseloa: "Ajatukset ilman sisällystä ovat tyhjiä, havainnot ilman käsitteitä ovat sokeita". Paitsi karski metsien mies, on Japhy myös runoilijasielu ja herkkä esteetikko. Kaikki nämä edellämainitut ominaisuudet muodostavat Japhyn hahmosta vastustamattoman puoleensavetävän kokonaisuuden, joka toimii Dharmapummien kertomuksellisena tukirankana kuin junavaunun saniteettitilat: täydellisesti. Suomentaja Markku Jääskeläisen kuvauksen mukaan Japhy on: "vanhanaikainen erämaapyhimys, jonka olemassaolo tekee maailmasta hiukan siedettävämmän paikan".
Dharmapummit on teoksena alusta loppuun saakka kitkatta etenevä kertomus päähenkilön tutkimusmatkasta omaan sisimpäänsä. Jos Matkalla oli elämänjanoisen ulkoisesti vauhdintäyteisen nuoruuden kuvausta – jossa elämänpiirin ylittävien kysymysten pohdinnalle oli varattu lopulta liian vähän tilaa – on Dharmapummien tarinan keskipisteessä nimenomaan noiden elon merkityksen syvempiin virtauksiin etsiytyminen. Viitekehyksenä päähenkilön tarpeelle henkiseen etsintään on hänen sisäinen ristiriitansa katolilaisen kasvatuksen ja aikuisiässä valottuneen buddhalaisen maailmankatsomuksen välillä. Jack Kerouac itse kasvoi uskonnollisessa perheessä ja jo nuorena hänen tajuntaansa iskostui voimakas kadotuksen pelko, joka ei koskaan myöhemminkään täysin poistunut. Päähenkilön kokema sisäinen konflikti ei kuitenkaan nouse Dharmapummeissa parrasvaloihin, vaan näkyy lähinnä yksittäisinä viitteinä siellä täällä. Buddhalaisen opin aiheuttama henkinen hurmos on sen sijaan näkyvästi esillä. Teoksen loppupuolella Ray ja Japhy käyvät keskustelua kahden uskon ristiriidasta, mutta Japhyn ymmärrys kristillistä ajattelua kohtaan jää Raylle vain toivomukseksi. Rayn ja Japhyn ystävyys saa näissä keskusteluissa monipuolisempia sävyjä: kumpikaan ei kykene ymmärtämään toista täysin: jotkut ajattelun tasot jäävät arvoitukseksi.
Dharmapummit oli minulle lukukokemuksena valloittava, mutta ei kuitenkaan täysin avartava. Aiempaan Matkalla -romaaniin verraten Kerouacin juonenkuljetus oli kevyempää ja kerronta pelasi enemmän päähenkilön tajunnanvirran ja reaalikuvauksen yhteistyöllä. Rauhoittavan lempeät tuokiokuvat kohtauksista, joissa Ray mietiskelee pihapuun alla jouluisella sukuloinnillaan herättivät ajatukseni pohtimaan omaa suhdetta luontoon ja elämän rytmiin. Hieman syvemmällä pysähtymisellä ja asioiden punnitsemisella huomaa nopeasti monien "tarpeelliseksi" kutsuttujen asioiden tosiasiallisen tarpeettomuuden elämässä. Vauhti, kiire, materian ylivoima sekä loputtomat paineet suoriutumisesta kunnialla sekä oman itsensä että kulttuurin asettamista odotuksista painavat ihmistä kokoon – henkinen vapautuminen jää kokematta ja sydän luhistuu kasaan. Dharmapummien tarina antaa ajattelun aineksia jonnekin toisaalle. Kerouacin maalailemat harmonialliset kuvaukset ihmisen ja luonnon sekä ruumiin ja hengen sopusoinnusta herättivät kaikuja edesmenneen suuren ajattelijan Yrjö Kallisen mietteisiin: ihmisen tosiasialliset tarpeet täyttyvät hänen saadessaan riittävästi ruokaa, juomaa, lämpimät vaatteet ja katon pään päälle; kaikki muu on ylimääräistä. Tähän ylimääräisen ylenmääräiseen tavoitteluun kulutamme kaiken energiamme ja voimavaramme. En malta olla lainaamatta vielä William Blakea tässä yhteydessä: "Jos mieltämisen portit puhdistettaisiin, kaikki ilmenisi ihmiselle sellaisena kuin on – loputtomana". Toisin sanoen todellinen sisäinen rauha ja sitä kautta elon onnellisuus voitaisiin saavuttaa vain olennaiseen keskittymällä ja näkemällä asiat oikeissa mittasuhteissaan. Oman pienuutensa ja mitättömyytensä toteaminen on vapauttava askel matkalla näkemään maailman tavallista runsaampana ja monimuotoisempana – äärettömänä. Etenkin nykyajan lyhytnäköisen markkinatalouden ylivallan alla on helppo samaistua Ray Smithin henkiseen kaipuuseen. Materiaan ja ylimääräisen runsauden ihannointiin keskittyvä länsimainen maailma oli vallitsevaa todellisuutta 1950-luvulla ja on sitä edelleen.
Dharmapummit ei kuitenkaan anna selkeitä vastauksia tai edes selkeitä ajattelun avaimia näihin elämän perimmäisiin kysymyksiin – mahdoton tehtävä olisikin – mutta tarjoaa jälleen Kerouacin toimesta hienon lukuelämyksen mukaansatempaavalla kerronnallaan. Kerouacista on eittämättä tulossa itselle juuri se tärkein kirjailija. Tärkeintä hänen kirjoissaan on se, että niiden käsittelemä maailma tuntuu puhuttelevan ihan erityisellä tavalla. Laajemminkin koko beat-kirjallisuus elämänjanon ja henkisen etsinnän tavoittelullaan puhuttelee syvältä ja Kerouacin tuotanto on sen tärkein veturi. Nuoret päähenkilöt heittäytyvät tiedon ja kokemusten jano sisällään polttaen virtojen vietäväksi ja toivovat vielä jonain päivänä saavuttavansa sisäisen rauhan ja syvän ymmärryksen maailmasta ja heistä itsestään. Haavekuviako vain? Mahdollisesti, mutta jo itse matka joko halki pölyisten junaratojen ja maanteiden tai omaan sisimpään tarjoaa itsessään suuren oivalluksen: ohikiitävät, mutta elämykselliset hetket ovat se voima, josta kaikki kaunis ja elämän arvoinen koostuu.
Markku Jääskeläisen essee kirjasta:
http://www.angelfire.com/ma/jaaske/dharmapummin_buddhaluonto.html
Allen Ginsbergin suomen haastattelu 1983:
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/beat-legendat_allen_ginsberg_ja_william_s_burroughs_suomessa_54570.html#media=54572
Yhdysvaltalaisen beat-ikoni Jack Kerouacin (1922-1969) kolmas ilmestynyt romaani Dharmapummit näki julkaisuna päivänvalonsa ensi kerran vuonna 1958. Se oli eräällä tavalla jatkoa vuotta aiemmin ilmestyneelle Matkalla (1957) -teokselle, jossa Kerouacin alter ego Sal Paradise koki monenlaisia seikkailuja neljällä liftausmatkallaan Amerikan halki. Aisaparina kirjan sankarilla oli Dean Moriartyn boheemi ja hurjapäinen heeros, jonka kanssa käydyt kiihkeät keskustelut ja matkat löytämään "se" jokin oleellisin maailmankaikkeudesta sävyttivät voimakkaasti kirjan kiihkeätä tarinaa. Tutustuin Kerouacin tuotantoon ensi kerran tartuttuani lukioikäisenä juuri tähän hänen läpimurtoromaaniinsa, josta on aikojen saatossa kasvanut yksi modernin amerikkalaisen kirjallisuuden ehdottomia klassikoita ja sen syntytarinasta on muodostunut myyttinen legenda. Kerouacin on tarinan mukaan kerrottu kirjoittaneen kiihkeärytmisen romaaninsa yhdelle paperikäärölle ja yhdellä istumalla. Teos on hyvin autobiograafinen ja perustuu hänen omiin kokemuuksiinsa. Matkalla oli minulle suurin kaikista siihen astisista lukuelämyksistä. Jollain erityisen kiehtovalla tavalla se onnistui kiteyttämään kaiken sen mistä nuoruus koostuu ja mistä siinä on perimmältään kyse. Se on ennen kaikkea teos etsinnästä ja kaipuusta jonnekin suureen ja tuntemattomaan, jonne pääsy ei ole tärkeintä, vaan ennen kaikkea se matka. Kaikki otteessaan pitävät keskustelut, seikkailut ja elämykset oli kiedottu hengästyttävään kerrontamuotoon, joka jäljitteli ajan hengen mukaisesti jazzin improvisaatiota ja kokemuksellisuutta. Todellisuudessa kirja ei syntynyt legendan mukaisesti, vaan Kerouac hioi käsikirjoitusta vuosien ajan ennen lopullista julkaisua.
Kerouacin kerronta jätti tajuntaani suuren jäljen, jonka todellisen merkityksen olen kyennyt ymmärtämään vasta vuosien kuluttua. Jälkeenpäin ajateltuna kesti myös oudon kauan ennen kuin tulin tarttuneeksi muuhun Kerouacin tuotantoon. Turkulainen pienkustantamo Sammakko Kustannus Oy on tehnyt todellisen kulttuurityön suomentaessaan 2000-luvulla Kerouacin tuotantoa sekä myös muuta beat-kirjallisuutta. Etenkin Dharmapummeissa suomentaja Markku Jääskeläinen on tehnyt mainiota työtä elävöittäessään Kerouacin lennokasta kieltä ja mukaansatempaavaa kerrontaa henkistä polkua etsivistä nuorista päähenkilöistä.
Musiikki johdatti minut alun perin Kerouacin äärelle noin viisi vuotta sitten. Danny Sugermanin ja Jerry Hopkinsin teos No One Here Gets Out Alive myyttisestä rock-laulaja Jim Morrisonista on edelleen yksi parhaimpia lukemiani elämäkertoja. Teos syvensi olennaisesti Jimin sielunmaisemaa kertoen hänen älykkötaustastaan ja laajasta lukeneisuudestaan varhaisina nuoruusvuosina. Suuriksi kirjallisiksi esikuviksi mainittiin juuri 1950-luvun modernistinen beat-liike keulakuvanaan Jack Kerouac. Matkalla oli Jimin lempikirjoja ja tämä seikka herätti myös oman kiinnostukseni saada teos luettavaksi mitä pikimmin.
Jean-Louis "Jack" Kerouac syntyi vuonna 1922 Lowellissa Massachusettsissa kanadanranskalaiseen siirtolaisperheeseen. Hänen vanhempansa olivat ranskankielisiä ja englantia pieni Jean-Louis oppi vasta aloitettuaan jesuiittakoulun kuuden vanhana. Pienen Kerouacin maailma järkkyi neljän vuoden iässä, kun viisi vuotta vanhempi veli kuoli reumakuumeeseen. Äiti haki lohdutusta katolisesta uskostaan, kun taas Kerouacin isä vaipui alkoholismin ja uhkapelien syövereihin. Nuorukaisena Kerouac oli hyvin urheilullinen ansaiten jopa jalkapallostipendin Columbian yliopistoon. Riitaannuttuaan lopulta valmentajansa kanssa hän kuitenkin erosi joukkueesta ja liittyi pian laivastoon. Sieltä Kerouac sai kuitenkin vapautuksen vain kahdeksan päivän jälkeen psykiatrisin perustein. Näihin aikoihin vuonna 1942 nuori Kerouac kirjoitti ensimmäisen romaaninsa The Sea Is My Brother, joka kuitenkin sai julkaisunsa vasta vuonna 2011. Kerouac piti ensimmäistä teostaan pahoin epäonnistuneena eikä koskaan todella hakenut sille kustantajaa. Tähän aikaan hän elätti itsensä satunnaisilla töillä mm. merimiehenä, rautateiden jarrumiehenä ja metsäpalovartijana. Töiden välissä Kerouac matkusti liftaten ympäri Amerikkaa ja merkitsi kokemuksiaan ylös kaiken aikaa. Kerouacin myöhemmät romaanit pohjautuvat vahvasti näihin matkoihin. Matkalla -romaanin kirjoitusprosessi sai alkunsa vuonna 1949.
Columbian yliopiston kampuksella 1940-luvun puolivälissä Kerouac tutustui muihin myöhemmän beat-liikkeen keskeisiin kirjailijanimiin kuten Allen Ginsbergiin ja William Burroughsiin. Nimityksen "Beat" keksi Kerouac alunperin vuonna 1948 kuvaillessaan boheemeja ystäviään kirjailija John Clellon Holmesille, joka sittemmin itsekin kirjoitti monia beat-sukupolvea kuvailevia romaaneja. Beat-liikkeen ideologiaan kuului keskeisenä osan vallitsevan yhteiskunnan arvojen kyseenalaistaminen. Etenkin nykyajan näkökulmasta tarkastellen 1950-luvun Yhdysvalloissa moraaliset arvot ja käyttäytymiskoodit olivat tiukkaan määritellyt. Kulutuskeskeinen keskiluokkainen amerikkalainen elämäntapa ydinperheineen oli ihanteista suurin. Myös kulttuuri oli valjastettu palvelemaan sovinnaisia vanhoillisia arvoja ja ennakkosensuurin asema esim. elokuvateollisuudessa oli vielä 1950-luvulla vahva. Näinä aikoina alkoi kuitenkin kulttuurin puolelta kuulua ajan henkeä vastustavia ensimmäisiä soraääniä ja vuosikymmenen puolivälissä massoille suunnattu nuorisokulttuuri päästi ensimmäiset kovaääniset synnyinparkaisunsa. Beat-liikkeen ajattelijoiden keskuudessa etsittiin kiihkeästi henkisempää vaihtoehtoa kaupalliselle maallisia arvoja kumartaville amerikkalaisille ajatusmalleille. He olivat erityisen kiinnostuneita idän mystikoista ja uskonnoista sekä käyttivät tajuntaa laajentavia huumeita ja runsaasti alkoholia, joka koitui lopulta Kerouacin kohtaloksi vuonna 1969 sisäisen verenvuodon kautta.
Beat-kirjallisuudessa suosittiin aiempaa suorasukaisempaa kuvausta ihmiselämästä esimerkiksi seksuaalisten kuvailujen ja voimakkaan kielenkäytön avulla. Suuntaus oli jatkumoa jo aiemmin 1940-luvulla alkaneesta vähittäisestä taiteellisesta vapautumisesta mm. Henry Millerin teosten myötä. Sensuuri oli kuitenkin ankaraa ja Allen Ginsbergin runouttakin puitiin oikeudessa saakka 1950-luvun lopulla. Ginsberg piipahti Suomessakin vuonna 1983 ja kertoi Ylen haastattelussa kuinka kirjailijalla on velvollisuus käyttää sellaista kieltä, joka kuvaa ihmisten todellista elämää. Tähän kieleen tuli sisällyttää kaikki mitä ihmiset jokapäiväisessä elämässään tekevät tai muuten tekstistä tulisi vain jonkinlaista "kuvitelmaa lapsille". Ginsbergin mukaan ihmisten todellisen elämän kuvauksen välttelyllä luodaan valheisiin perustuvaa yhteiskuntaa. Beat-kirjallisuuden osaksi voi katsoa juuri tämänkaltaisen ihmisen todellisen elämän kuvauksen. Kerouac ei kuitenkaan ollut mikään varsinainen rääväsuu. Hänen teoksissaan esim. kiroilut ja muut värikkäämmät ilmaisut saavat harvan esiintymisensä lähinnä persoonallisten sivuhenkilöiden kautta.
Takaisin Dharmapummien maailmaan. Tämän teoksen kerronnallinen vetovoima perustuu mielestäni suurelta osin Neal Cassadymaisen sivuhahmo Japhy Riderin persoonan ja edesottamusten hienoon kuvaukseen. Japhy on se eräänlainen etäinen sankarihahmo, joka tuo tarinaan sen tarvittavan värin ja potkun. Kuten Matkalla -kirjassa, niin myös Dharmapummien hienoimmat hetket on ikuistettu kahden päähenkilöön väliseen dialogiin. Esimerkkinä kohtaus, jossa Ray, Japhy ja Henry ovat juuri palanneet vuorikiipeilyreissultaan ja pitävät nyt juhlia San Franciscon mökillä. Viini virtaa ja keskustelu käy kuumana etenkin Japhyn suulla:
Idea on että maailma täyttyy rinkkaselkäisistä vaeltajista, dharman kulkureista, jotka eivät suostu hyväksymään yleistä vaatimusta, että täytyy kuluttaa ja rehkiä saadakseen etuoikeuden tuhlata rahansa roskaan jota ei edes halua; jääkaappeihin, telkkareihin, autoihin, tai ainakaan uusiin hienoihin autoihin, hiusöljyihin ja deodorantteihin, tavalliseen roinaan joka päätyy viikon päästä roskikseen. Että on vankina työn, tuottamisen, kuluttamisen, työn, tuottamisen, kuluttamisen oravanpyörässä. Minulla on näky suuresta rinkkavallankumouksesta: tuhannet, miljoonat nuoret amerikkalaiset vaeltavat rinkka selässä, kiipeävät vuorille rukoilemaan, saavat lapset nauramaan ja vanhukset iloisiksi, tekevät nuoret tytöt onnellisiksi ja vanhat tytöt vielä onnellisemmiksi ; zensekopäistä jotka kirjoittavat runoja joita mieleen juolahtaa, ja jotka olemalla hyviä ja tekemällä yllättäviä, outoja tempauksia herättävät ihmisissä ja kaikissa elävissä olennoissa uskon ikuiseen vapauteen.Kuinka paljon samaistumispohjaa tällaisessa tekstissä onkaan nykyajan länsimaisessa yhteiskunnassa!
Ekokirjailija Gary Snyder on ikuistettu Dharmapummeihin Japhy Ryderin hahmon muodossa. Luin hiljattain myös hänen 1990-luvun alussa julkaistun esseistisen teoksensa Erämaan opetus (1990), jossa Snyder pohti ihmisen ja luonnon yhteensovittamisen mahdollisuuksia. Japhy on Raylle kaikkea, mitä hän pitää arvossa: konkreettinen suhde luontoon työläistaustan kautta, syvällinen ymmärrys idän filosofioista, henkeä materian yli korostavat elämänarvot sekä täydellisen boheemi elämäntapa. Hän merkitsee Raylle samanlaista ihailun kohdetta kuin Nuuskamuikkunen Muumipeikolle. Gary Snyder hengaili todellisessa maailmassa beat-liikkeen heebojen kanssa, mutta erosi heistä myös monella tapaa. Hän – kuten Japhykin romaanissa – on oman tiensä kulkija tukkilaistamineissa ja fyysistä työtä pelkäämättömässä asenteessaan. Siinä missä Ray on idealistinen luonnon etäinen ihalija, Japhy on kokenut eränkävijä ja vannoutunut luonnonystävä. On eri asia kunnioittaa luontoa kaupungin lähiökuppilassa viinilasista siemaillen, kuin keskellä erämaata kädet ja vaatteet yltä päältä maan tomussa. Japhyn ote äiti maasta on varma ja luja. Ja kuitenkaan hän ei ole mökkiinsä höperöitynyt erakko, vaan menestyjä myös ihmisten maailmassa naisineen ja vauhdikkaine elämänkokemuksineen. Lukeneisuus ja älyllinen pohtiminen lisäävät kaikkeen tähän vielä oman vastustamattoman lisätasonsa. Immanuel Kant pohti jo 1700-luvun lopulla käytännön ja teorian maailmojen välttämätöntä yhteiseloa: "Ajatukset ilman sisällystä ovat tyhjiä, havainnot ilman käsitteitä ovat sokeita". Paitsi karski metsien mies, on Japhy myös runoilijasielu ja herkkä esteetikko. Kaikki nämä edellämainitut ominaisuudet muodostavat Japhyn hahmosta vastustamattoman puoleensavetävän kokonaisuuden, joka toimii Dharmapummien kertomuksellisena tukirankana kuin junavaunun saniteettitilat: täydellisesti. Suomentaja Markku Jääskeläisen kuvauksen mukaan Japhy on: "vanhanaikainen erämaapyhimys, jonka olemassaolo tekee maailmasta hiukan siedettävämmän paikan".
Dharmapummit on teoksena alusta loppuun saakka kitkatta etenevä kertomus päähenkilön tutkimusmatkasta omaan sisimpäänsä. Jos Matkalla oli elämänjanoisen ulkoisesti vauhdintäyteisen nuoruuden kuvausta – jossa elämänpiirin ylittävien kysymysten pohdinnalle oli varattu lopulta liian vähän tilaa – on Dharmapummien tarinan keskipisteessä nimenomaan noiden elon merkityksen syvempiin virtauksiin etsiytyminen. Viitekehyksenä päähenkilön tarpeelle henkiseen etsintään on hänen sisäinen ristiriitansa katolilaisen kasvatuksen ja aikuisiässä valottuneen buddhalaisen maailmankatsomuksen välillä. Jack Kerouac itse kasvoi uskonnollisessa perheessä ja jo nuorena hänen tajuntaansa iskostui voimakas kadotuksen pelko, joka ei koskaan myöhemminkään täysin poistunut. Päähenkilön kokema sisäinen konflikti ei kuitenkaan nouse Dharmapummeissa parrasvaloihin, vaan näkyy lähinnä yksittäisinä viitteinä siellä täällä. Buddhalaisen opin aiheuttama henkinen hurmos on sen sijaan näkyvästi esillä. Teoksen loppupuolella Ray ja Japhy käyvät keskustelua kahden uskon ristiriidasta, mutta Japhyn ymmärrys kristillistä ajattelua kohtaan jää Raylle vain toivomukseksi. Rayn ja Japhyn ystävyys saa näissä keskusteluissa monipuolisempia sävyjä: kumpikaan ei kykene ymmärtämään toista täysin: jotkut ajattelun tasot jäävät arvoitukseksi.
Dharmapummit oli minulle lukukokemuksena valloittava, mutta ei kuitenkaan täysin avartava. Aiempaan Matkalla -romaaniin verraten Kerouacin juonenkuljetus oli kevyempää ja kerronta pelasi enemmän päähenkilön tajunnanvirran ja reaalikuvauksen yhteistyöllä. Rauhoittavan lempeät tuokiokuvat kohtauksista, joissa Ray mietiskelee pihapuun alla jouluisella sukuloinnillaan herättivät ajatukseni pohtimaan omaa suhdetta luontoon ja elämän rytmiin. Hieman syvemmällä pysähtymisellä ja asioiden punnitsemisella huomaa nopeasti monien "tarpeelliseksi" kutsuttujen asioiden tosiasiallisen tarpeettomuuden elämässä. Vauhti, kiire, materian ylivoima sekä loputtomat paineet suoriutumisesta kunnialla sekä oman itsensä että kulttuurin asettamista odotuksista painavat ihmistä kokoon – henkinen vapautuminen jää kokematta ja sydän luhistuu kasaan. Dharmapummien tarina antaa ajattelun aineksia jonnekin toisaalle. Kerouacin maalailemat harmonialliset kuvaukset ihmisen ja luonnon sekä ruumiin ja hengen sopusoinnusta herättivät kaikuja edesmenneen suuren ajattelijan Yrjö Kallisen mietteisiin: ihmisen tosiasialliset tarpeet täyttyvät hänen saadessaan riittävästi ruokaa, juomaa, lämpimät vaatteet ja katon pään päälle; kaikki muu on ylimääräistä. Tähän ylimääräisen ylenmääräiseen tavoitteluun kulutamme kaiken energiamme ja voimavaramme. En malta olla lainaamatta vielä William Blakea tässä yhteydessä: "Jos mieltämisen portit puhdistettaisiin, kaikki ilmenisi ihmiselle sellaisena kuin on – loputtomana". Toisin sanoen todellinen sisäinen rauha ja sitä kautta elon onnellisuus voitaisiin saavuttaa vain olennaiseen keskittymällä ja näkemällä asiat oikeissa mittasuhteissaan. Oman pienuutensa ja mitättömyytensä toteaminen on vapauttava askel matkalla näkemään maailman tavallista runsaampana ja monimuotoisempana – äärettömänä. Etenkin nykyajan lyhytnäköisen markkinatalouden ylivallan alla on helppo samaistua Ray Smithin henkiseen kaipuuseen. Materiaan ja ylimääräisen runsauden ihannointiin keskittyvä länsimainen maailma oli vallitsevaa todellisuutta 1950-luvulla ja on sitä edelleen.
Dharmapummit ei kuitenkaan anna selkeitä vastauksia tai edes selkeitä ajattelun avaimia näihin elämän perimmäisiin kysymyksiin – mahdoton tehtävä olisikin – mutta tarjoaa jälleen Kerouacin toimesta hienon lukuelämyksen mukaansatempaavalla kerronnallaan. Kerouacista on eittämättä tulossa itselle juuri se tärkein kirjailija. Tärkeintä hänen kirjoissaan on se, että niiden käsittelemä maailma tuntuu puhuttelevan ihan erityisellä tavalla. Laajemminkin koko beat-kirjallisuus elämänjanon ja henkisen etsinnän tavoittelullaan puhuttelee syvältä ja Kerouacin tuotanto on sen tärkein veturi. Nuoret päähenkilöt heittäytyvät tiedon ja kokemusten jano sisällään polttaen virtojen vietäväksi ja toivovat vielä jonain päivänä saavuttavansa sisäisen rauhan ja syvän ymmärryksen maailmasta ja heistä itsestään. Haavekuviako vain? Mahdollisesti, mutta jo itse matka joko halki pölyisten junaratojen ja maanteiden tai omaan sisimpään tarjoaa itsessään suuren oivalluksen: ohikiitävät, mutta elämykselliset hetket ovat se voima, josta kaikki kaunis ja elämän arvoinen koostuu.
Markku Jääskeläisen essee kirjasta:
http://www.angelfire.com/ma/jaaske/dharmapummin_buddhaluonto.html
Allen Ginsbergin suomen haastattelu 1983:
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/beat-legendat_allen_ginsberg_ja_william_s_burroughs_suomessa_54570.html#media=54572
