5. huhtikuuta 1994 oli eräs rock-musiikin aikakausi lopullisesti ohitse. On kulunut kaksikymmentä vuotta Kurt Donald Cobainin traagisesta poismenosta. Kurt oli paitsi rockin kartalla lahjakkuudessaan täysin ainoaa laatuaan, myös hyvin ristiriitainen ja vaikeita tunteita herättävä henkilö. Valotan seuraavassa esseessä omaa suhdettani tuohon Nirvanan ikoniseen nokkamieheen ja grungen profeettaan.
Minä ja Kurt
Ensimmäiset vauvauinnit
Eletään vuotta 2003. Istuskelen huolettomasti hajareisin isoveljeni huoneen lattialla ja pläräilen hänen c-kasettikokoelmaansa. Sormet osuvat läpinäkyvänharmaaseen kasettiin, jonka kylkeä koristaa valkea nimitarra. Lappuseen on raapustettu mustekynällä koruton nimi: Nevermind. Nimi tuottaa välittömiä etäisesti tuttuja mielikuvia ja herättää uteliaisuuteni. Päätän ottaa kasetin kuunneltavaksi – vielä ennen nukkumaanmenoa. Sinä yönä kannettava sinisenharmaa kasettisoittimeni sai tärkeän tehtävän: välittää musiikkia, joka oli osaltaan tuleva määrittämään maailmankuvaani ja taidemakuani pitkäksi aikaa. Heti ensimmäiset teinihengen hajuiset kitarasoinnut ja jykevät rumpukompit siivittivät minut välittömästi orgastisen satumaisiin mielentiloihin: ensirakkaus oli roihahtanut täydellä liekillä. Musiikissa oli samaan aikaan sekä jotain hyvin pehmyttä ja koukuttavaa että myös vaarallisen anarkistista. Juuri tämä raivoisan kapinan ja koukuttavan melodisuuden tyylipuhdas yhdistelmä vei minut mukanaan heti alusta lähtien. Kasetin kuunneltuani sieluni oli lopullisesti vaeltanut Nirvanaan.
Hyvin pian silloin olematonta cd-kokoelmaani koristikin jo tummansiniseen ulkoasuun kiedottu levy, jonka kannessa komeili unohtumattoman outo kuva veden alla uivasta poikavauvasta. Suuri muutoksen aalto oli pyyhkäisemässä ylitseni, sillä aiemmat musiikilliset mieltymykseni olivat käsittäneet lähinnä päivänpaisteista poppia Brittein saarilta, ja nyt oltiin askeltamassa jonnekin täysin tuntemattomaan. Mieleeni on lähtemättömästi jäänyt muisto hetkestä, jolloin kiikutin uuden levyn isoveljeni nähtäväksi: "tykkäätkö SINÄ muka tuosta?" Ihmetys oli monelta osin täysin aiheellinen. Nirvanan rosoisen ravoikas maailma oli jotain aiemmasta maustani täysin poikkeavaa. Yhtyeen grungeksi (suom. "törky") kutsuttu soundi oli kuitenkin jotain aivan muuta kuin pelkkää teini-iän angstin räjähtelyä ja keskisormen holtitonta osoittelua. Kurtin sävellyksiä onkin usein kutsuttu The Beatlesin ja Black Sabbathin yhdistelmäksi, eikä suotta.
Punk on musiikkia, jonka perussanomassa voisi olla paljon hyvää ja ajattelemisen arvoista, mutta itse musiikki ei ole koskaan onnistunut minua puhuttelemaan. Suurin syy tähän on se, että olen aina kokenut juuri melodiat hyvässä musiikissa ensiarvoisen tärkeiksi. Näin ollen ajatus hyvästä musiikista, jonka sanoituksiin perustuva voima ylittää itse sävellyksen, tuntuu vieraalta. Romaanit ja runot toimivat minulle tärkeämpinä sanataiteen lähteinä, vaikka eivät lyriikatkaan toki merkityksettömiä ole. Esimerkiksi A cappella on kuitenkin raskasta kuultavaa, jollei sen laulu ole todellakin laulua miellyttävänä soitininstrumenttina. Suurin perintö, mitä punk lienee populäärimusiikkiin tuonut, on kuitenkin sanomisen tarve perinteistä poliittista laulua energisemmällä ja suoremmalla tavalla.
Nirvana vietteli mieltäni juuri koukuttavien melodioiden ja primitiivisiin vaistoihin vetoavan agressiivisuuden taidokkaalla yhdistelmällä; ilmaisun karuus ja alkukantainen energia oli kietaistu kukkaisköynnöksiin ja maustettu sopivalla seoksella sokeria ja tryffeliä. Uskonkin vahvasti, että vaikka jokaiseen teini-ikään kuuluu tietty määrä agressiota ja kapinahenkeä, ei mikään musiikki olisi kyennyt tekemään minuun yhtä suurta vaikutusta, jollei sen perimmäinen pohjavire olisi ollut aika lempeä. Metallican tuotanto käy tästä hyvänä esimerkkinä. Monet metallipuritanistithan nimittäin veisaavat Metallicasta aina sitä yksitoikkoista virttä, että bändin kahdeksankymmentäluvun albumit olivat sitä ainoata todellista Metallicaa, jonka jälkeen homma kaupallistui liikaa, ja yhtyeen taiteellinen suunta meni metsikköön niin että rytisi. Kuitenkin juuri 1990-luvun Metallica on ollut itselleni puhuttelevinta juuri sen vuoksi, että yhtye alkoi panostaa aiempaa enemmän melodioihin, ja sävellyksistä alkoi tulla rakenteeltaan popmaisempia ja monipuolisempia.
Kurtin tuotannossa minulle ovat aina olleet tärkeintä hänen vertaansa vailla olevat sävellykset. Muistan teini-iässä katselleeni usein bändin MTV Unplugged -konsertin taltiontia ja seuranneeni ihailevan tarkkaan, mitä Kurt kitarallaan teki. Myöhemmin minulle on selvinnyt, että soittotaito ei ollut miehen vahvimpia osa-alueita, ja eräs internet-kirjoittelija tiivistikin asian osuvasti: Nirvanan erityisyys on heidän epätäydellisyydessään. Kappaleet ovat hieman väärin soitettuna jotenkin entistä inhimillisempiä ja kuvaavat täydellisemmin sitä Seattlen rosoista alakulttuurien maailmaa, josta ovat lähtöisin. Jokaisen soinnun oikeellisuus ei ole myöskään Kurtille tarpeellista, sillä kappaleiden sävellyksellinen pohjataso hipoo joka tapauksessa pilvien reunoja.
Erilaisten tyylien yhteennaittamisena syntynyt grunge-soundi ei tietysti ollut mitään sattumaa, vaan huolellisen suunnittelun ja tuotantotyön tulosta. Menestys ei tullut täysin puun takaa, vaan se oli päämäärä, jonka eteen oli tehty lujasti töitä, vaikka Nirvanan ulkoasusta aistisikin helposti epäkaupallisuuden. Lopultahan bändin menestyksessä oli kyse ennen kaikkea täydellisestä ajoituksesta; 1980-luvun ja 1990-luvun vaihde oli amerikkalaisessa musiikissa aikaa, jolloin listoilla juhlivat Michael Jacksonin ja Phil Collinsin kaltaiset sliipatut laulajatähdet, ja kokonainen uusi resuinen nuorisosukupolvi odotti omaa äänitorveaan esiin pimeydestä. Tähän tyhjiöön iski kyntensä täydellisesti Nirvanan kauttaaltaan tyylipuhtaaksi kokonaisuudeksi hiottu läpimurtoalbumi Nevermind, jonka ainutlaatuisen upea äänimaailma oli osin Los Angelesissa sijainneen Sound City Studiosin ansiota. 1960-luvulta peräisin olleen analogisesti rakennetun Neve 8078 miksauspöydän ääressä Butch Vig (Garbagen rumpali) näytti tuottajavelhon kykynsä ja loihti raa'asta Seattlen grungesta maailmanvalloitusvalmiin paketin. Jokaisen albumin kappaleen tuotantojälki oli loisteliaan kuuloista. Kurtin sävellysten tyyli taas perustui osin jo 1980-luvun lopulla Pixiesin lanseeraamaan tyyliin vaihdella melodisia ja agressiivisempia osuuksia kappaleiden rakenteessa. Tyylin voisi sanoa hioutuneen kaikkein terävimpään huippuunsa juuri Nevermindilla. Tuloksena minä ja miljoonat muut kasvukivuista kärsineet turhautuneet nuoret olemme rientäneet levykauppoihin ja hankkineet albumin hyllyjemme komistukseksi.
Etenkin lukio-ikä oli aikaa, jolloin koin vahvoja Nirvana-kausia. Parhaimmillaan tuntui jopa siltä, että ihailu oli ylittänyt sen pisteen, että jopa pelkkä Kurtin piereskelyä sisältänyt äänitys olisi kuulostanut upealta; tärkeintä oli vain se, että ääni oli peräisin juuri Kurt Cobainista eikä naapurin Jaskasta. Samalla hiukseni pitenivät merkittävästi ja saivat aiempaa epäsiistimmän ulkonäön, eikä niiden ajoittainen rasvoittuminenkaan ollut haitaksi. Oli kuitenkin päivänselvää, että kaikki anarkistisuus ja kapinahenki vaikutti minussa vain pintapuolisesti. Nirvanassa sykkinyt "vaaran tunne" oli tietysti vain miljoonia myyneen rock-bändin kohdalla laskelmoitua markkinointia, eikä tämä ollut epäselvää edes teini-ikäisen vasta kehittymässä olleelle mielelleni. Turvallisessa perheessä ja ympäristössä kasvaneelle pojalle ei riittävän agressiivisia kapinan kohteita ollut juuri tarjolla. Ainoa selkeä maalitaulu, johon kohdistaa kapinoivaa tyytymättömyyttään, saattoi olla vain se perin yksitoikkoinen ja virikkeetön maalaisympäristö, jossa kaikkein hormonaalisimmat teinivuoteni vietin.
Aikaa myöten ihailuni Kurtia kohtaan sai kuitenkin osakseen ristiriitaisempia sävyjä ja muuttui aiempaa varauksellisemmaksi. Erityisesti tähän vaikutti hänen traaginen huumeiden väärinkäytön täyttämä elämäntarinansa. Olen aina pitänyt elämäkerroista ja kiinnostunut ihmisistä sekä heidän tarinoistaan taiteen takana. Eräänä jouluna pukki kiikuttikin minulle lahjasäkissään Christopher Sandfordin kirjoittaman elämäkerran Kurtista. Olen sittemmin lukenut kirjan uudestaan, ja se on vaikuttanut lukuisten tv-dokumenttien lisäksi voimakkaasti kuvaani Kurtista henkilönä ja persoonana, jonka sisällä monet demonit kävivät kyltymätöntä kamppailuaan. Kurt kärsi koko ikänsä kroonisista mahavaivoista, joihin hetkellistä lohtua toivat heroiinin poltetun lusikan katkuiset piikit, jotka varjostivat koko hänen julkisuudenaikaista elämäänsä. Kurt näyttäytyikin pian ennen kaikkea ambivalenttina persoonana, jonka musiikilliset lahjat olivat kiistattomia, mutta jonka elämäntarinaa en olisi halunnut jakaa.
Ensimmäinen innostukseni Nirvanaa kohtaan oli varsinainen hyökyaalto. Paitsi että se oli innostusta tarttuviin kitarariffeihin, nerokkaisiin melodioihin ja väkevään energiaan, oli se myös lapsenomaista paloa yhtyeen visuaaliseen antiin. Kasvavan kunnioituksen ja ihailun tunteiden syntymistä edesauttoivat utuiset mystiikan läpitunkemat visuaaliset välähdykset omasta lapsuudesta 1990-luvun alusta. Kaikkein klassisin ja samalla oudolla tavalla tutuin näky oli Kurt soittamassa lavalla sinisessä "villapaidassaan" pitkät vaaleat pesemättömät hiukset silmillä. Nämä kosmiset ilmestykset palasivat salaman lailla silmilleni, kun löysin serkkujeni VHS-kokoelmasta erään kasetin, jonka pinta oli täynnä punakynäistä töherrystä. Jostain sotkun seasta erottui kuitenkin huomiota herättävi nimi: Nirvana.
Laitoin kasetin kotona pyörimään ja katselin äärimmäisen sekavaa ja samalla oudon kiehtovaa ohjelmaa 1990-luvulta. Kyseessä oli eräänlainen happopäinen videokollaasi, joka sisälsi Nirvanan live-esiintymisiä, tv-keikkoja, haastattelupätkiä ja rentoja backstage-kotivideoita. Ohjelma oli myöhemmin dvd:näkin julkaistu Live! Tonight! Sold Out! vuodelta 1994. Olen sittemmin lukenut, että Kurt olisi itse valinnut suuren osan ohjelman kuvamateriaalista, mutta ei kuolemansa vuoksi saanut projektia päätökseen. Ikonisia ottoja sisältänyt ohjelmapläjäys vahvisti ihastustani grungen kiehtovaan auktoriteetteja kumartelemattomaan maailmaan. Mitä muuta sitä varhaisessa teini-iässä saattoi haluta olla, kuin reikäfarkuissa kuljeskeleva kitarasankari. Juuri näillä videoilla Nirvanan täysi epäasiallisuus, epäsiisteys ja anarkistisen kiertue-elämän hulvattomuus saivat näkemyksellisen täyttymyksensä.
Monista ikimuistoisista Nirvanaan liittyvistä videonpätkistä mieleenpainuvin on ollut eräs satunnaisella live-keikalla sattunut välikohtaus, jota myös Sandfordin kirjassa kuvataan mainiosti. Lavan sivureunalta bändin vierestä kuvattu sumea video esittää Nirvanan soittamassa hypnoottista kappaletta nimeltä Love Buzz, joka oli cover-versio hollantilaisen Shocking Bluen 1960-luvun kappaleesta ja Nirvanan ensimmäisiä sinkkuja. Bändin soittaessa katsoja voi erottaa Kurtin edessä lavan reunalla istuvan lihaksikkaan huivipään, joka on selvästi yksi keikan turvamiehistä. Kaikki sujuu normaalisti, kunnes biisin yltäessä energiseen kitarasooloon saakka tapahtuu Kurtin päässä jotain, ja hän päättää täysin yllättäen loikata lavalta kitaroineen keskelle vellovaa yleisömassaa. Huivipäinen moottoripyöräkerhon kunniajäsen hermostuu tästä ja alkaa repiä Kurtia hiuksista takaisin lavalle. Kurt taas menettää hermonsa ja alkaa hakata ronskia turvamiestä kitaralla päähän. Keskelle kappaletta ja keikkaa syntyy yhtäkkiä täydellinen kaaos, kun turvamies suuttuu lopullisesti ja lyö Kurtin keskelle lavaa kuin räsynuken ja potkaisee tätä vielä lopuksi mahaan. Tässä vaiheessa soitto loppuu täysin, ja Krist menee väliin, jolloin Davekin loikkaa rumpujensa takaa rauhoittamaan tilannetta. Yleisö ja bändin jäsenet ovat täysin what the hell is happening -tilassa, jolloin turvamies marssii mielenosoituksellisesti pois lavalta yleisön raivostuneiden "hevonpaskaa" huutojen siivittämänä. Hetken kuluttua pöllämystyneen näköinen Kurtkin kömpii ylös ja alkaa tapailla kitaransa säveliä yleisön osoittaessa lahjomatonta suosiotaan.
Etenkin lukio-ikä oli aikaa, jolloin koin vahvoja Nirvana-kausia. Parhaimmillaan tuntui jopa siltä, että ihailu oli ylittänyt sen pisteen, että jopa pelkkä Kurtin piereskelyä sisältänyt äänitys olisi kuulostanut upealta; tärkeintä oli vain se, että ääni oli peräisin juuri Kurt Cobainista eikä naapurin Jaskasta. Samalla hiukseni pitenivät merkittävästi ja saivat aiempaa epäsiistimmän ulkonäön, eikä niiden ajoittainen rasvoittuminenkaan ollut haitaksi. Oli kuitenkin päivänselvää, että kaikki anarkistisuus ja kapinahenki vaikutti minussa vain pintapuolisesti. Nirvanassa sykkinyt "vaaran tunne" oli tietysti vain miljoonia myyneen rock-bändin kohdalla laskelmoitua markkinointia, eikä tämä ollut epäselvää edes teini-ikäisen vasta kehittymässä olleelle mielelleni. Turvallisessa perheessä ja ympäristössä kasvaneelle pojalle ei riittävän agressiivisia kapinan kohteita ollut juuri tarjolla. Ainoa selkeä maalitaulu, johon kohdistaa kapinoivaa tyytymättömyyttään, saattoi olla vain se perin yksitoikkoinen ja virikkeetön maalaisympäristö, jossa kaikkein hormonaalisimmat teinivuoteni vietin.
Aikaa myöten ihailuni Kurtia kohtaan sai kuitenkin osakseen ristiriitaisempia sävyjä ja muuttui aiempaa varauksellisemmaksi. Erityisesti tähän vaikutti hänen traaginen huumeiden väärinkäytön täyttämä elämäntarinansa. Olen aina pitänyt elämäkerroista ja kiinnostunut ihmisistä sekä heidän tarinoistaan taiteen takana. Eräänä jouluna pukki kiikuttikin minulle lahjasäkissään Christopher Sandfordin kirjoittaman elämäkerran Kurtista. Olen sittemmin lukenut kirjan uudestaan, ja se on vaikuttanut lukuisten tv-dokumenttien lisäksi voimakkaasti kuvaani Kurtista henkilönä ja persoonana, jonka sisällä monet demonit kävivät kyltymätöntä kamppailuaan. Kurt kärsi koko ikänsä kroonisista mahavaivoista, joihin hetkellistä lohtua toivat heroiinin poltetun lusikan katkuiset piikit, jotka varjostivat koko hänen julkisuudenaikaista elämäänsä. Kurt näyttäytyikin pian ennen kaikkea ambivalenttina persoonana, jonka musiikilliset lahjat olivat kiistattomia, mutta jonka elämäntarinaa en olisi halunnut jakaa.
Seattlen sininen villapaita
Ensimmäinen innostukseni Nirvanaa kohtaan oli varsinainen hyökyaalto. Paitsi että se oli innostusta tarttuviin kitarariffeihin, nerokkaisiin melodioihin ja väkevään energiaan, oli se myös lapsenomaista paloa yhtyeen visuaaliseen antiin. Kasvavan kunnioituksen ja ihailun tunteiden syntymistä edesauttoivat utuiset mystiikan läpitunkemat visuaaliset välähdykset omasta lapsuudesta 1990-luvun alusta. Kaikkein klassisin ja samalla oudolla tavalla tutuin näky oli Kurt soittamassa lavalla sinisessä "villapaidassaan" pitkät vaaleat pesemättömät hiukset silmillä. Nämä kosmiset ilmestykset palasivat salaman lailla silmilleni, kun löysin serkkujeni VHS-kokoelmasta erään kasetin, jonka pinta oli täynnä punakynäistä töherrystä. Jostain sotkun seasta erottui kuitenkin huomiota herättävi nimi: Nirvana.
Laitoin kasetin kotona pyörimään ja katselin äärimmäisen sekavaa ja samalla oudon kiehtovaa ohjelmaa 1990-luvulta. Kyseessä oli eräänlainen happopäinen videokollaasi, joka sisälsi Nirvanan live-esiintymisiä, tv-keikkoja, haastattelupätkiä ja rentoja backstage-kotivideoita. Ohjelma oli myöhemmin dvd:näkin julkaistu Live! Tonight! Sold Out! vuodelta 1994. Olen sittemmin lukenut, että Kurt olisi itse valinnut suuren osan ohjelman kuvamateriaalista, mutta ei kuolemansa vuoksi saanut projektia päätökseen. Ikonisia ottoja sisältänyt ohjelmapläjäys vahvisti ihastustani grungen kiehtovaan auktoriteetteja kumartelemattomaan maailmaan. Mitä muuta sitä varhaisessa teini-iässä saattoi haluta olla, kuin reikäfarkuissa kuljeskeleva kitarasankari. Juuri näillä videoilla Nirvanan täysi epäasiallisuus, epäsiisteys ja anarkistisen kiertue-elämän hulvattomuus saivat näkemyksellisen täyttymyksensä.
Monista ikimuistoisista Nirvanaan liittyvistä videonpätkistä mieleenpainuvin on ollut eräs satunnaisella live-keikalla sattunut välikohtaus, jota myös Sandfordin kirjassa kuvataan mainiosti. Lavan sivureunalta bändin vierestä kuvattu sumea video esittää Nirvanan soittamassa hypnoottista kappaletta nimeltä Love Buzz, joka oli cover-versio hollantilaisen Shocking Bluen 1960-luvun kappaleesta ja Nirvanan ensimmäisiä sinkkuja. Bändin soittaessa katsoja voi erottaa Kurtin edessä lavan reunalla istuvan lihaksikkaan huivipään, joka on selvästi yksi keikan turvamiehistä. Kaikki sujuu normaalisti, kunnes biisin yltäessä energiseen kitarasooloon saakka tapahtuu Kurtin päässä jotain, ja hän päättää täysin yllättäen loikata lavalta kitaroineen keskelle vellovaa yleisömassaa. Huivipäinen moottoripyöräkerhon kunniajäsen hermostuu tästä ja alkaa repiä Kurtia hiuksista takaisin lavalle. Kurt taas menettää hermonsa ja alkaa hakata ronskia turvamiestä kitaralla päähän. Keskelle kappaletta ja keikkaa syntyy yhtäkkiä täydellinen kaaos, kun turvamies suuttuu lopullisesti ja lyö Kurtin keskelle lavaa kuin räsynuken ja potkaisee tätä vielä lopuksi mahaan. Tässä vaiheessa soitto loppuu täysin, ja Krist menee väliin, jolloin Davekin loikkaa rumpujensa takaa rauhoittamaan tilannetta. Yleisö ja bändin jäsenet ovat täysin what the hell is happening -tilassa, jolloin turvamies marssii mielenosoituksellisesti pois lavalta yleisön raivostuneiden "hevonpaskaa" huutojen siivittämänä. Hetken kuluttua pöllämystyneen näköinen Kurtkin kömpii ylös ja alkaa tapailla kitaransa säveliä yleisön osoittaessa lahjomatonta suosiotaan.
