Loistokkaat lukuelämykset 2#
Robert M. Pirsig:
Zen ja moottoripyörän kunnossapito (1974)
(Suom. Leena Tamminen)
Todellinen moottoripyörä jota käsittelet on pyörä nimeltä itse. Kone, joka näyttää olevan "tuolla ulkona", ja ihminen joka näyttää olevan "täällä sisällä" eivät ole erillisiä.
Oletteko koskaan huomanneet, kuinka suunnaton tarve ihmisellä on arkiajattelussaan jakaa maailmanymmärryksensä aina kahteen helposti käsitettävään osaan; kuten pimeään ja valoisaan, iloon ja suruun, mieheen ja naiseen. Kaikenkattava dualismi ympäröi meidät kaikkialta ajattelimmepa mitä hyvänsä. Erityisen hyvin tämän seikan huomaa juuri matkalla ollessa. Kun ihminen poistuu kotoaan ja on liikkeellä kohti jotain päämäärää, hän on eräänlaisessa välitilassa. Tämä välitilakokemus antaa useille ihmeellisen levollisen ja rauhoittavan tunnetilan, jossa voi kokea olevansa aidommin läsnä kuin normaalisti. Tämä läsnäolo ei kuitenkaan ole välttämättä mitään ulospäinnäkyvää tai ulkokohtaiseen maailmaan suuntautuvaa, vaan se on enemmänkin sulautumista kokonaisemmin omaan itseensä ja samalla koko ympäröivään maailmankaikkeuteen. Mutta jos olet matkalla teknologista voimaa ja kuumuutta hohkaavan yli sataa kilometriä tunnissa paahtavan moottoroidun kaksipyöräisen ajoneuvon selässä, olet henkesi uhalla pakoitettu olemaan herpaantumatta läsnä ainoastaan ulkoisessa materiaalisessa todellisuudessa. Kiidät hurjaa vauhtia kahden selkeän pisteen, kodin ja päämäärän, välissä, ja jopa tässä irrallisessa kokemuksessa sinun on oltava läsnä ainakin kahdella tavalla. Mutta entä jos päätätkin olla ajattelematta itsesi tällaiseen asemaan ja kiihdytät ajoneuvoasi lisää saavuttaaksesi jonkin sellaisen tilan, joka ylittää kaikki dualistiset mallit ja kohoaa joksikin paljon suuremmaksi kuin vain osiensa summaksi; Laaduksi, joka pakenee kaikkia määrittely-yrityksiä, ja joka on silti kaiken todellisuuden perimmäinen alkulähde. Hyppää moottoripyöräsi selkään ja kokeile, mutta varoitan sinua, karista ensin mielestäsi kaikki aiemmat kuvitelmasi ja totuuskäsityksesi. Tämän tehtyäsi asetu mukavasti satulalle ja avaa kaasu, kaikessa rauhassa.
Erään ystäväni neuvosta tartuin tänä kesänä teokseen, jolla on vähintäänkin hyvin erikoinen otsake: Zen ja moottoripyörän kunnossapito. Jokin kirjassa tuntui jo heti nimestä, kuvauksesta ja kiiltelevästä etukannesta lähtien miellyttävän minua erityisesti. Yhdysvaltalainen kirjailija ja filosofi Robert M. Pirsig kirjoitti 1970-luvun alussa tämän esikoisteoksensa, jonka kohtalona oli joutua jopa 121 eri kustantajan hylkäämäksi. Lopulta William Morrow -kustantamon julkaisemana opus näki päivänvalonsa huhtikuussa 1974 ja saavutti pian valtaisan suosion. Olen itse mieltynyt kovasti amerikkalaiseen 1950- ja 1960-lukujen beat-kirjallisuuteen, jonka maailman en uskonut olevan kovin kaukana Pirsigin teoksesta. Kaunokirjallisena teoksena Zen ja moottoripyörän kunnossapito on kuitenkin jotain aivan muuta kuin kevyttä kesäpohdiskelua matkailusta Yhdysvaltojen halki. Se ei myöskään ole tarina nuoruuden etsinnästä, kiihkosta ja päihteiden käytöstä, vaikka teoksessa liikutaankin Hunter S. Thompsonin kirjoista tutulla meskaliininhöyryisellä 1970-luvulla. Nimi Zen ja moottoripyörän kunnossapito paljastaa kirjan sisällöstä jotain hyvin olennaista, ja samalla äärimmäisen vähän. Olen aiemmin lähinnä pyrkinyt välttelemään opuksia, joiden nimissä on minkäänlaisia viittauksia meluisten ja saastuttavien moottoroitujen pyörien olemassaoloon, saati niiden huoltamiseen ja toimintakykyisenä pitämiseen.
Tällä kertaa kyse oli kuitenkin jostain aivan muusta.
Kun John katsoo moottoripyörää, hän näkee terästä eri muodoissa ja kokee kielteisiä tunteita näitä teräsmuotoja kohtaan ja vieraantuu koko asiasta. Kun minä nyt katson teräksen muotoja, minä näen ideoita. Hän luulee että minä käsittelen osia, kun minä työskentelen käsitteiden parissa.
Zen ja moottoripyörän kunnossapidon -tarinan juoni on sinänsä varsin yksinkertainen: anonyymi päähenkilö (kirjailijan alter ego) tekee moottoripyörällään matkaa pitkin Yhdysvaltain rannikkoa mukanaan 11-vuotias poikansa Chris sekä kirjan alussa myös pariskunta John ja Sylvia. Itse matkanteko toimii kirjassa kuitenkin vain kaiken yhteen kietovana kehyskertomuksena, ja varsinaisessa pääosassa on päähenkilön mielen sisäiset pohdiskelutuokiot, eli chautaquoat. Chautaquoat kuvaillaan entisaikaan ympäri Yhdysvaltoja järjestetyiksi puhetilaisuuksiksi, joiden tarkoituksena oli valistaa ja viihdyttää, kehittää mieltä ja tuoda kulttuuria ja valistusta kuulijan korviin ja ajatuksiin. Nämä filosofiset chautaquoat rytmittävät koko romaania ja muodostavat sen varsinaisen kirjallisen sisällön. Kertomus onkin sekä matka halki Yhdysvaltojen että myös matka päähenkilöön itseensä, ja samalla meidän kaikkien ajatustottumuksiimme.
Pääosassa on siis päähenkilön oman pään sisäinen filosofinen monologi. Kaunokirjallisuutta ajatellen ratkaisu on aluksi jopa hämmentävä: onko kyseessä kertomus vai filosofinen ajatuskokoelma? Mikä on kehyskertomuksen suhde päähenkilön pohdintaan, ja kumpi ulottuvuus nousee kaikkein tärkeimmäksi?
Alusta alkaen on selvää, että jännitystä, seikkailuja ja elämyksellisiä sattumuksia sisältävien matkakertomusten ystäville Pirsigin verkkaisesti etenevä pohdintateos on väärä valinta. Filosofisen pohdinnan ja kaunokirjallisen tarinoinnin yhdistelmästä pitäville se taas on erinomaista luettavaa.
On heti alkuun myönnettävä, että pelkkä filosofinen pohdinta saakin kirjassa suuremman roolin ja tilan kuin missään aiemmassa lukemassani romaanissa; alkukokemus onkin voimaannuttava: juuri tällaisia filosofista ja kaunokirjallista ainesta yhdisteleviä kirjoja haluaisin joskus kyetä itsekin kirjoittamaan! Huomasin kuitenkin pian tällaisen puhtaasti dualistisen kerrontaratkaisun olevan myös monella tapaa aika mieltä askarruttava. Moottoripyörän selässä tapahtuva matkakertomus toimii nimittäin todellakin vain päähenkilön pohdintoja rytmittävänä kehyksenä, eikä se ole aina kovin hyvin sidoksissa varsinaiseen päähenkilön omaan ajatteluun, vaan välillä hyppäykset kauniista maisemakuvauksista syviin filosofisiin dilemmoihin ovatkin varsin äkkinäisiä ja perustelemattomia. Jäin kaipamaan enemmän kerronnallista sidoksisuutta ja tarinan saumatonta kokonaisuutta; esimerkiksi jotkut päähenkilön monologit olisi myös voinut toteuttaa useamman henkilön dialogina, kuten parissa kohdassa on aivan ansiokkaasti tehtykin. Tämä olisi tuonut romaaniin enemmän kaunokirjallista ulottuvuutta. Näinkin teos on kuitenkin mainiota ajatuksia herättävää lukemistoa kaikille filosofiasta kiinnostuneille.
Pirsigin romaani ei monipolvisissa ajatusjuoksutuksissaan päästä lukijaa helpolla, jos ei kohta jätä kylmäksikään. Länsimainen filosofian historia tulee monine suurmiehineen tutuksi, ja välillä teos saakin jo filosofian opaskirjamaisia piirteitä. Mutta jos kirjassa olisi vain nämä kaksi tasoa, matkanteko ja filosofointi, kertomuksen rakenne jäisi väistämättä hieman valjuksi. Tarinassa on kuitenkin myös muuta. Pirsigin anonyymi päähenkilö ei suinkaan ole tavallinen luontoa ihasteleva syvämietteinen pohdiskelija, vaan hänellä on myös salaisuuksia kannettavanaan. Näin kertomuksen rakenteellinen dualistisuus ylittyy ulkoisen todellisuuden ja sisäisen maailman yhdistäväksi kolmanneksi tasoksi. Zen ja moottoripyörän kunnossapidon tarinassa on nimittäin kyse myös päähenkilön jatkuvasti harjoittamasta aavejahdista – mielen sisäisten aaveiden jahdista. Salaperäinen menneisyys verhoaa päähenkilön muistoja, ja suurin osa mietteistä onkin peräisin aivan toisen henkilön pohdinnoista – Faidroksen ajatuksista. Menneisyys ei jätä rauhaan, vaan palaa Faidroksen hahmossa alati mieleen etäisinä muistumina ja kammottavina kaikuina. Vaikka päähenkilön suunta ja katseavaruus on jo päämäärätietoisesti suunnattu kohti tulevaa, menneisyyden moottoripyörän etäinen pärinä kuuluu aina takaa – ja se lähestyy.
Mutta kuka oikeastaan onkaan tämä salaperäinen Faidros? Opettaja ja filosofi? Eräs Platonin dialogien hahmo antiikin ajan kaukaisesta usvasta? Kirjan edetessä asiaan tulee selkoa, vaikka ennakkoaavistukset Faidroksen todellisesta henkilöllisyydestä käyvät jo alusta alkaen vahvoina. Lähes kaikki kirjan pohdinnat nimittäin esitetään hänen ajattelemiksi, ja kertojan roolina on vain lähinnä selostaa Faidroksen kokemuksia ja ajatuksia. Mutta kai tiedätte kenen ajatuksia Platonkin dialogiensa henkilöiden suuhun laittoi?
Eräs filosofiselle ajattelulle keskeinen piirre on se, että siinä esitetyt ongelmat ja kysymyksenasettelut eivät juuri koskaan tarjoa lopullisia ja tyhjentäviä vastauksia – niin perustavanlaatuisista dilemmoista kun on yleensä kyse. Tämä ei kuitenkaan estä Pirsigin päähenkilöäkään harjoittamasta jatkuvaa älyllistä etsintää aina oman järkensä äärirajoille saakka – kohti uusia ja uusia tiedollisia ja valaisevia selvennyksiä kohden. Kirjan keskeisin etsinnän kohde on eittämättä Laadun käsite ja sen määritteleminen. Se oli ongelma, jonka Faidros alun perin tarjosi oppilaidensa selvitettäväksi, mutta mitä enemmän käsitettä yritti avata sen enemmän se tuntui pakenevan kaikkea määrittelyä. Lopulta pohdintayritykset käsitteen määrittelemiseksi paisuvat ja paisuvat, kunnes koko länsimäinen tiedekäsitys tuntuu jo natisevan liitoksissaan.
Laatu on Buddha. Laatu on tieteellinen todellisuus. Laatu on taiteen päämäärä. Sitten on liitettävä nämä käsitteet käytännölliseen, maanläheiseen yhteyteen, ja siihen tarkoitukseen ei ole olemassa mitään käytännöllisempää ja maanläheisempää kuin se mistä olen koko ajan puhunut – vanhan moottoripyörän korjaaminen.
Zen ja moottoripyörän kunnossapidon -tarinan juoni on sinänsä varsin yksinkertainen: anonyymi päähenkilö (kirjailijan alter ego) tekee moottoripyörällään matkaa pitkin Yhdysvaltain rannikkoa mukanaan 11-vuotias poikansa Chris sekä kirjan alussa myös pariskunta John ja Sylvia. Itse matkanteko toimii kirjassa kuitenkin vain kaiken yhteen kietovana kehyskertomuksena, ja varsinaisessa pääosassa on päähenkilön mielen sisäiset pohdiskelutuokiot, eli chautaquoat. Chautaquoat kuvaillaan entisaikaan ympäri Yhdysvaltoja järjestetyiksi puhetilaisuuksiksi, joiden tarkoituksena oli valistaa ja viihdyttää, kehittää mieltä ja tuoda kulttuuria ja valistusta kuulijan korviin ja ajatuksiin. Nämä filosofiset chautaquoat rytmittävät koko romaania ja muodostavat sen varsinaisen kirjallisen sisällön. Kertomus onkin sekä matka halki Yhdysvaltojen että myös matka päähenkilöön itseensä, ja samalla meidän kaikkien ajatustottumuksiimme.
Pääosassa on siis päähenkilön oman pään sisäinen filosofinen monologi. Kaunokirjallisuutta ajatellen ratkaisu on aluksi jopa hämmentävä: onko kyseessä kertomus vai filosofinen ajatuskokoelma? Mikä on kehyskertomuksen suhde päähenkilön pohdintaan, ja kumpi ulottuvuus nousee kaikkein tärkeimmäksi?
Alusta alkaen on selvää, että jännitystä, seikkailuja ja elämyksellisiä sattumuksia sisältävien matkakertomusten ystäville Pirsigin verkkaisesti etenevä pohdintateos on väärä valinta. Filosofisen pohdinnan ja kaunokirjallisen tarinoinnin yhdistelmästä pitäville se taas on erinomaista luettavaa.
On heti alkuun myönnettävä, että pelkkä filosofinen pohdinta saakin kirjassa suuremman roolin ja tilan kuin missään aiemmassa lukemassani romaanissa; alkukokemus onkin voimaannuttava: juuri tällaisia filosofista ja kaunokirjallista ainesta yhdisteleviä kirjoja haluaisin joskus kyetä itsekin kirjoittamaan! Huomasin kuitenkin pian tällaisen puhtaasti dualistisen kerrontaratkaisun olevan myös monella tapaa aika mieltä askarruttava. Moottoripyörän selässä tapahtuva matkakertomus toimii nimittäin todellakin vain päähenkilön pohdintoja rytmittävänä kehyksenä, eikä se ole aina kovin hyvin sidoksissa varsinaiseen päähenkilön omaan ajatteluun, vaan välillä hyppäykset kauniista maisemakuvauksista syviin filosofisiin dilemmoihin ovatkin varsin äkkinäisiä ja perustelemattomia. Jäin kaipamaan enemmän kerronnallista sidoksisuutta ja tarinan saumatonta kokonaisuutta; esimerkiksi jotkut päähenkilön monologit olisi myös voinut toteuttaa useamman henkilön dialogina, kuten parissa kohdassa on aivan ansiokkaasti tehtykin. Tämä olisi tuonut romaaniin enemmän kaunokirjallista ulottuvuutta. Näinkin teos on kuitenkin mainiota ajatuksia herättävää lukemistoa kaikille filosofiasta kiinnostuneille.
Pirsigin romaani ei monipolvisissa ajatusjuoksutuksissaan päästä lukijaa helpolla, jos ei kohta jätä kylmäksikään. Länsimainen filosofian historia tulee monine suurmiehineen tutuksi, ja välillä teos saakin jo filosofian opaskirjamaisia piirteitä. Mutta jos kirjassa olisi vain nämä kaksi tasoa, matkanteko ja filosofointi, kertomuksen rakenne jäisi väistämättä hieman valjuksi. Tarinassa on kuitenkin myös muuta. Pirsigin anonyymi päähenkilö ei suinkaan ole tavallinen luontoa ihasteleva syvämietteinen pohdiskelija, vaan hänellä on myös salaisuuksia kannettavanaan. Näin kertomuksen rakenteellinen dualistisuus ylittyy ulkoisen todellisuuden ja sisäisen maailman yhdistäväksi kolmanneksi tasoksi. Zen ja moottoripyörän kunnossapidon tarinassa on nimittäin kyse myös päähenkilön jatkuvasti harjoittamasta aavejahdista – mielen sisäisten aaveiden jahdista. Salaperäinen menneisyys verhoaa päähenkilön muistoja, ja suurin osa mietteistä onkin peräisin aivan toisen henkilön pohdinnoista – Faidroksen ajatuksista. Menneisyys ei jätä rauhaan, vaan palaa Faidroksen hahmossa alati mieleen etäisinä muistumina ja kammottavina kaikuina. Vaikka päähenkilön suunta ja katseavaruus on jo päämäärätietoisesti suunnattu kohti tulevaa, menneisyyden moottoripyörän etäinen pärinä kuuluu aina takaa – ja se lähestyy.
Mutta kuka oikeastaan onkaan tämä salaperäinen Faidros? Opettaja ja filosofi? Eräs Platonin dialogien hahmo antiikin ajan kaukaisesta usvasta? Kirjan edetessä asiaan tulee selkoa, vaikka ennakkoaavistukset Faidroksen todellisesta henkilöllisyydestä käyvät jo alusta alkaen vahvoina. Lähes kaikki kirjan pohdinnat nimittäin esitetään hänen ajattelemiksi, ja kertojan roolina on vain lähinnä selostaa Faidroksen kokemuksia ja ajatuksia. Mutta kai tiedätte kenen ajatuksia Platonkin dialogiensa henkilöiden suuhun laittoi?
Eräs filosofiselle ajattelulle keskeinen piirre on se, että siinä esitetyt ongelmat ja kysymyksenasettelut eivät juuri koskaan tarjoa lopullisia ja tyhjentäviä vastauksia – niin perustavanlaatuisista dilemmoista kun on yleensä kyse. Tämä ei kuitenkaan estä Pirsigin päähenkilöäkään harjoittamasta jatkuvaa älyllistä etsintää aina oman järkensä äärirajoille saakka – kohti uusia ja uusia tiedollisia ja valaisevia selvennyksiä kohden. Kirjan keskeisin etsinnän kohde on eittämättä Laadun käsite ja sen määritteleminen. Se oli ongelma, jonka Faidros alun perin tarjosi oppilaidensa selvitettäväksi, mutta mitä enemmän käsitettä yritti avata sen enemmän se tuntui pakenevan kaikkea määrittelyä. Lopulta pohdintayritykset käsitteen määrittelemiseksi paisuvat ja paisuvat, kunnes koko länsimäinen tiedekäsitys tuntuu jo natisevan liitoksissaan.
Laatu on Buddha. Laatu on tieteellinen todellisuus. Laatu on taiteen päämäärä. Sitten on liitettävä nämä käsitteet käytännölliseen, maanläheiseen yhteyteen, ja siihen tarkoitukseen ei ole olemassa mitään käytännöllisempää ja maanläheisempää kuin se mistä olen koko ajan puhunut – vanhan moottoripyörän korjaaminen.
Itse moottoripyörän merkitys filosofisen pohdinnan kannalta näyttäytyy kirjan alussa vähintäänkin arvoituksellisena. Etenkin romaanin ensimmäisessä osassa moottoripyörän teknilliset selvitykset saavat paljonkin tilaa ja aikaa. Mieli hämmentyy: näinkö vähälle se filosofia jääkin? Tällainen huoli on auttamattoman ennenaikaista. Pelkkä tekninen jargonia moottoripyörän huollossa muistettavista asioista jää jo lähtökuoppiinsa, ja tilaa saa enemmän sen luonteinen pohdiskelu, joka paremmin kutkuttaa omia humanistin tuntosarviani.
Juuri moottoripyörä on kuitenkin se kaikkein tärkein yksittäinen elementti koko kirjassa. Kaikki päähenkilön mielenliikkeet, ajatusjuoksutukset ja filosofiset havainnot kohdistuvat hartaimmin, analyyttisimmin ja tarkkanäköisimmin juuri tähän ihmeelliseen kulkuneuvoon. Oikeastaan kaikki romaanissa esitetyt pohdinnat ja niiden lopputulemat voi heijastaa ihmisen ja moottoripyörän väliseen suhteeseen tavalla tai toisella. Kun ajattelee kirjan nimeä, ei voi olla aluksi välttymättä Easy Rider -elokuvan kuvastoon liittyviltä mielikuvilta. Nahkarotsi päällä Harrikan selässä pitkin Amerikan valtateitä kiitävä Peter Fonda on kuitenkin jotain äärettömän kaukaista ja yksituumaista Pirsigin verkkaisesti etenevälle filosofoinnille moottoripyörästä ja sen merkityksestä. Ulkoinen romantiikka loistaa poissaolollaan ja pyörän varsinainen sisäinen muoto on pääosassa. Pyörän käyttämisen kuvailu on kerrankin täysin toissijaista. Tärkeintä on se, mitä tuo pyörä käyttäjälleen merkitsee, ja se miten tuon pyörän sisäisen muodon saa näkyville.
Pyörällä liikkuminen pitkin Yhdysvaltain rannikkoa tarjoaa siis vain kehystävät puitteet varsinaiselle päähenkilön päänsisäiselle pohdinnalle. Tämä liike on myös itse tarinassa täysin päämäärätöntä toisin kuin vaikkapa perinteisemmissä road trip -romaaneissa, joissa matkustaminen usein suuntautuu jotain selkeätä kohdetta päin. Tämän päämäärättömyyden huomaa myös Chris, jonka vähitellen kasvava levottomuus ja turhautuminen kumuloituvatkin lopulta kymmenenteen potenssiin. Vaikka perinteisissä matkakertomuksissa myös itse matkalla olo saattaa olla jo päämäärä sinänsä (kuten Kerouacilla), niin Pirsigin tapauksessa se on aivan joutavaa tyhjäkäyntiä, jonka pääasiallisena tarkoituksena on vain tarjota oivalliset olosuhteet syvämietteisempään filosofointiin. Matkanteko itsessään on siis todellakin vain päähenkilön polveilevien mietelmien etäistä taustahuminaa, joka tarjoaa pohdiskelulle joko ikäviä keskeytyksiä tai tervetulleita hengähdystaukoja, lukijan mieltymyksistä riippuen. Chris ei kuitenkaan tällaisesta joutokäynnistä kykene nauttimaan, etenkin kun hänen isänsä käy matkan aikana läpi henkisiä muutoksia, jotka johtavat lopulta isän ja pojan välisen suhteen muuttumiseen ja syvenemiseen.
Pirsigin tapa kertoa ajatuksiaan ja tarinallisia tapahtumia on miellyttävän rauhallinen ja seikkaperäinen. Hän ei hötkyile eikä hengästytä lukijaa, vaan vie tämän kaikessa rauhassa yhä syvemmälle ihmisyyden peruskysymysten partaalle. Koko teos askeltaa sielunsa kyllyydestä temmolla andante. Romaanin ensimmäisen osan varsinainen tehtävä onkin esitellä ne filosofiset peruskysymykset ja lähtökohdat, jotka ovat kirjan sisällön kannalta olennaisia, paneutumatta vielä varsinaiseen ongelmanasetteluun tai vastausten hahmotteluun. Tätä kirjaa lukiessani huomasin ensi kerran palaavani useita kertoja lukemaan jotain aiempia kohtia uudestaan, ei sen vuoksi että jokin olisi jäänyt ymmärtämättä Pirsigin myöhemmän pohdinnan valossa, vaan ihan silkasta mielenkiinnosta parhaissa kohdissa esitettyjä ajatuksia kohtaan.
Thoreaun Elämää metsässä... jota Chris ei ole kuullut ja jonka voi lukea sata kertaa väsymättä. Yritän aina valita kirjan, joka menee reilusti yli hänen ymmärryksensä, ja luen sitä kysymysten ja vastausten pohjaksi enkä suinkaan keskeytymättä. Luen lauseen tai pari, odotan että hän alkaa tapansa mukaan pommittaa minua kysymyksillä, vastaan niihin ja sitten luen taas lauseen tai pari. Klassikoita on hyvä lukea näin. Ne on varmasti kirjoitettu niin. Joskus olemme kokonaisen illan lukeneet ja puhuneet ja huomanneet että olemme päässeet vain kaksi tai kolme sivua eteenpäin. Sellaista lukemista harrastettiin sata vuotta sitten...
Mielestäni Robert M. Pirsigin filosofian yksi kaikkein keskeisimmistä huomioista koskee ihmisten kesken vallitsevan maailmankäsityksen vahvasti dualistista luonnetta. Tämä dualismi, on jotain joka ihmisen täytyy ajattelussaan huomata ja pyrkiä pääsemään sen tuolle puolen. Erittäin hyvin tämä kahtiajakoisuus näkyy ihmisten suhtautumisessa teknologiaan. Pirsigin päähenkilö erittelee siihen kaksi perustavaa suhtautumistapaa: klassisen ja romanttisen. Juuri tämä osio näyttäytyi itselleni romaanin kiehtovimpana ajauskehitelmänä.
Klassinen järki näkee maailman ennen kaikkea sisäisenä muotona sinänsä. Romanttinen järki näkee sen välittömänä ilmiönä. Jos moottorin tai mekaanisen piirustuksen tai elektronisen kaavion näyttää romantikolle, hän tuskin näkisi siinä mitään mielenkiintoista. Se ei puhuttele, koska se todellisuus jonka hän näkee on sen pintaa. Tylsä, mutkikas nimien, viivojen ja numeroiden luettelo. Ei mitään mielenkiintoista. Mutta jos saman suunnitelman tai kaavion näyttäisi tai saman asian selostaisi klassiselle ihmiselle, hän ehkä sitä katsoessaan kiinnostuisi siitä, koska hän näkee viivojen ja kuvioiden ja symbolien takana suunnattoman rikkaan sisäisen muodon.
Mitä siis humanisti ja teekkari näkevät samassa teknisessä laitteessa? Onko se toiselle vain kylmä ja ruma metallikasa ja toiselle taas suunnattoman rikas ja monimuotoinen maailmankaikkeus? Vaikka on selvää, että monet ihmiset eivät tässä jaottelussa mene selkeästi kumpaankaan kategoriaan, on myös ilmeistä että useimmat meistä kuitenkin tuntevat monia ihmisiä, joiden ajattelussa tämä kahtiajako pitää hyvin paikkaansa. Ainaisten erontekojen sijasta, meidän tulisikin pyrkiä kehittämään ajatteluamme niin, että edustimmepa kumpaa ajatusmaailmaa hyvänsä, pystyisimme paremmin näkemään teknologiassa sen puolen, jonka toinen osapuoli kokee. Yhdessä voimme näin ehkä pystyä myös lopulta näkemään näiden maailmojen ylitse, jonnekin jossa nämä eri maailmat kokevat leikkauspisteen ja yhdistyvät suuremmaksi kuin osiensa summaksi.
Romanttinen katsomus on ennen kaikkea innoittunut, mielikuvituksellinen, luova ja vaistonvarainen. Sitä hallitsevat tunteet, eivät tosiseikat. "Taide" on usein "tieteen" vastakohtana romanttista. Se ei noudata järkeä eikä lakeja. Sitä ohjaavat tunne, vaisto ja esteettinen omatunto.
Tunnistan tämän jälkimmäisen kuvauksen sopivan itseeni aika hyvin. Suhtautumiseni teknologiaan on aina ollut hyvin kahtiajakautunutta. Mitä teknisemmin puhuu, sitä tylsämielisemmältä se kuulostaa. Viivoja, numeroita, luetteloita, kaavoja ja paljon lyhyitä vierasperäisiä termejä, jotka yleensä tarkoittavat jotain metallista tai muovista osaa, jossa ei itsessään tunnu olevan mitään kaunista, elävää tai luonnollista. Kuitenkin teknologia on kiistattomasti myös parantanut monien ihmisten elämää, ainakin aineellisilta olosuhteiltaan. Se on luonut valtavasti, mutta kuten Thoreau asian ilmaisi: "koskaan ei voi voittaa menettämättä mitään". Koen, että Pirsigin pohdinnat ihmisten jakautumisesta romanttisiin ja klassisiin pitää varsin hyvin kutinsa myös tänä päivänä, jolloin teknologiaa palvotaan kaikkivoipaisena epäjumalankuvana. Teknologiahan on jotain sellaista, joka ehkä kaikkein kiivaimmin halutaan erottaa kaikesta uskoon perustuvasta, vaikka pohjimmiltaan siinäkin on kyse juuri samasta asiasta. Suurimmillaan ja kehittyneimmillään se on ihmisen perimmäistä halua kontrolloida koko ympäröivää todellisuutta, saada siitä pitävä ote, ja liikutella sitä sen jälkeen mielensä mukaisesti. Mutta kuten tiedämme, yksi todellinen luonnonkatastrofi ja insinöörit ovat voimattomia.
Teknologista objektiivista tuotosta olisi kuitenkin Pirsigin filosofian mukaan tarkasteltava suhteessa kokevaan subjektiin eli ihmiseen ja tässä tapauksessa moottoripyörän korjaajaan. Kun moottoripyörän osien suhdetta tarkastelee toisiinsa järjestelmällisen ja rauhallisen mielenlaadun voimalla, voi korjaustyö alkaa muistuttamaan jo kuvanveistoa. Dualismi ylittyy jälleen kerran; todellinen pyörän sisäisen muodon ymmärrys konkretisoituu subjekti-objekti jaon ylittävässä leikkauspisteessä. Samanlainen perinteinen jyrkkä kahtiajako voidaan nähdä myös taiteen ja teknologian välillä.
- Kaikki tuo puhe taiteesta ja teknologiasta kuuluu kuvioon joka tuntuu erottuneen omasta elämästäni. Se heijastaa sellaisen rajan ylittämistä jota monet muutkin yrittävät luultavasti ylittää.
- Mitä se on?
- No jaa, ei se vain taidetta ja teknologiaa ole. Se on jonkinlainen järjen ja tunteen eriytyminen. Teknologiassa on se vika ettei se liity mitenkään kouraantuntuvasti hengen ja sydämen asioihin. Ja siksi se tekee kaikkea sokeaa ja rumaa aivan vahingossa ja sitä vihataan sen vuoksi. Ihmiset eivät ole ennen kiinnittäneet tähän paljon huomiota, koska suurin huoli on ollut että kaikille riittää ruokaa, vaatteita ja suojaa, ja ne teknologia on tarjonnut. Mutta nyt siellä missä nämä on turvattu rumuus huomataan yhä selvemmin, ja ihmiset kysyvät täytyykö meidän aina kärsiä henkisesti ja esteettisesti aineellisten tarpeiden tyydyttämisestä. Viime aikoina siitä on tullut melkein kansallinen kriisi – saasteenvastaiset kampanjat, teknologian vastaiset yhteisöt ja elämäntavat ja kaikki sellainen.
Niin. Eräs seikka, joka tiedostavan ihmisen suhdetta teknologiaan ehkä nykyaikana kaikkein voimallisimmin määrittelee, on tekniikan suhde ympäristöön. Tällainen ekologinen pohdinta ei juuri saa merkittävästi tilaa Pirsigin romaanissa, mikä lienee kuitenkin sikäli ymmärrettävää, että ympäristötietoisuus vasta oli tekemässä kunnolla tuloaan 1970-luvun alussa. Päivitetympään versioon teknologian merkityksen pohdinnasta täytyisikin sisältyä myös tämä näkökohta. Luonnon katoavaisuus tuo mieleeni hiljattain näkemäni Theodor Tugain (Teuvo Tulio) tähdittämän suomalaisen mykkäelokuvan 1930-luvun alusta, jonka eräässä ulkokohtauksessa maaseutukartanon pihatietä ympäröivät valtaisan paksut, ja juuri sopivan pakkasen kiinteyttämät, valkeat lumikinokset. Mielessä häivähtänyt ajatus siitä, etteivät tulevaisuuden sukupolvet ehkä koskaan saisi moista kokea, kihosi melkein kyyneleet silmiini. Teknologia voi kuitenkin myös palvella ympäristöä (en nytkään kirjoita tätä paperille), jos sen kykenee siihen oikein valjastamaan. Mutta on kuitenkin kysyttävä: mitä merkitystä moottoripyörän sisäisen muodon ymmärryksellä on sellaiselle ihmiselle, joka ei halua aiheuttaa minkäänlaisia päästöjä ja tuhoa ympäristölleen?
Kiinnostavaa Pirsigin päähenkilön läpikäymässä teknologiapohdiskelussa on myös se, kuinka kysymys laajenee vähitellen, etenkin kirjan toisessa, kolmannessa ja neljännessä osassa, käsittelemään koko länsimaista sivistystä ja sen rationaalisen tiedekäsityksen perustaa. Koko 1400-luvun renessanssiajalta periytyvä länsimainen maailmankäsitys on aiemmin valjastettu palvelemaan lähinnä ihmisten aineellisten tarpeiden täyttämistä, jonka vuoksi 1970-luvun hyvinvoivat ihmiset kokivat ne jo auttamattoman vanhentuneiksi opeiksi oman maailmankuvansa järjestämiseen. Erityisen hyvin tämä tarve peilautuu ihmisten suhtautumisessa teknologiaan: se joko ymmärretään vain käytännöllisen merkityksensä kautta tai sitten sen olemassaolo kielletään kokonaan. Jälleen palaamme dualismiin ja helppoihin dikotomioihin. Romaanin neljäs osa tarkasteleekin mitä suurimmassa määrin Faidroksen henkistä etsintää kohti Laadun käsitteen määritelmän löytämistä ja lopullista ymmärrystä. Vain Laadun ymmärryksen kautta voi Pirsigin mukaan löytää subjekti-objekti dikotomian ylittävän tason; taiteen, tieteen, teknologian ja arkielämän yhteisen kosketuspinnan.
Faidros muisti yhden Thoreaun kirjoittaman lauseen: "koskaan ei voi voittaa jotain menettämättä mitään". Ja nyt hän alkoi ensi kerran ymmärtää miten uskomattoman paljon ihminen oli menettänyt, kun hän oli voittanut kyvyn ymmärtää ja hallita maailmaa dialektisten totuuksien avulla.
Maailmassa on siis kaksi tapaa nähdä teknologia: klassinen ja romanttinen. Mutta mitä on klassinen järki? Se edustaa jotain länsimaiselle ihmiselle hyvin totunnaista ajattelutapaa, jonka jo Aristoteles lanseerasi omalla seikkaperäisten järjestelmien filosofiallaan ihmisen ajattelun peruskiveksi. Erityisen kuvaavaa tuolle ajattelulle on ollut todellinen palo ajatusrakennelmien ja -järjestelmien luomiseen ja ylläpitämiseen. Aristoteles itse nimesi retoriikan taiteeksi vain, koska se voitiin muuttaa rationaaliseksi järjestelmäksi. "Tämän perusteen mukaan General Motors tuotti puhdasta taidetta mutta Picasso ei." Tällöin sai alkusysäyksensä se tieteellinen maailmanusko, joka laittoi ihmisen tunteellisen ja irrationaalisen osan vaikuttavuuden tylysti taka-alalle. Klassinen järki on yksi Zen ja moottoripyörän kunnossapidon aivan keskeisistä käsitteistä ja erityisen hyvin sitä avataan matkaamisen välietappina toimineen Bozemanin kaupungin isäntäväen kanssa käydyissä keskusteluissa.
- Minä en oikein varmasti tiedä mitä sinä klassisella järjellä tarkoitat.
- Analyyttistä järkeä, dialektista järkeä. Sitä järkeä jota yliopistossa joskus pidetään koko ymmärryksenä. Sitä ei ole koskaan oikeastaan ollut pakko ymmärtää. Abstraktisen taiteen edessä se on aina ollut täysin neuvoton.
Mikä sitten pitää tuota suurta kaikenkattavaa ajatusjärjestelmää koossa ja yllä sukupolvesta toiseen? Erityisesti 1970-luvulla vielä varsin perinteinen yliopistolaitos on Pirsigin mukaan tämän kaiken koossapitävä voima. Faidroksen pohdinnat ajautuvatkin arvostelemaan sellaista oppimista, jonka ainoana keskeisenä tavoitteena on tiedeyhteisön konsensuksen saavuttamien vastausten mekaaninen mieleenpainaminen. Pohtiessaan Laadun käsitettä Faidros heitti älyllisen haasteen nimenomaan oppilailleen; heidän tuli itse oman ajattelunsa kautta löytää mahdollisimman tyydyttävä määritelmä Laadulle. Miksi joku on arvokasta ja joku toinen ei ole? Täytyyhän nimittäin olla jokin peruste jonkin asian paremmuudelle johonkin toiseen nähden. Mutta kun yrittää tarkemmin löytää määrittelyä Laadulle, ilman että vain nimeää niitä seikkoja joissa sitä on, se kaikki pakenee ja katoaa. Kuinka edes tiedämme, että laatua on olemassa jos emme edes kykene puhumaan siitä? Niin moni asia siihen kuitenkin perustuu (kuten arvosanat), että täytyyhän sen olla käytännössä olemassa. Mutta mitä ihmettä se on? Faidros olikin vallankumouksellinen opettaja, joka ei tarjonnut oppilailleen hopeatarjottimelle katettuja valmiita vastauksia, vaan rohkaisi heitä etsimään itse omat vastauksensa. Nykyisessä kasvatustieteessä ja pedagogisessa opetuksessa tosin korostetaan oppilaan aktiivista roolia tiedon tuottamisessa aina kyllästymiseen saakka, mutta tuolloin 1970-luvun alussa ajatus oli laajemmassa huomiossa vielä varsin tuore, etenkin yliopistomaailmassa, jossa kaikki muutokset tapahtuvat tiettävästi varsin jähmeästi. Faidros itse opetti retoriikkaa Chigagon yliopistossa, mutta antautui myös opintielle toisen yliopiston filosofian luennoille, joilla hän yritti haastaa opettajaansa Aristoteelisen filosofian kiemuroista, laihoin tuloksin.
"Hyvä herra, me emme ole täällä oppiaksemme mitä te ajattelette!" filosofian professori sähähti. Kuin happoa. "Me olemme täällä oppiaksemme mitä Aristoteles ajattelee!" Suoraan päin naamaa. "Kun haluamme oppia mitä te ajattelette, järjestämme kurssin siitä aiheesta!"
Eräs hyvin mielenkiintoinen kohta teoksessa liittyi jälleen moottoripyörän kunnostukseen. Pirsigin päähenkilö esittää varsin kiintoisia filosofisia ajatuskulkuja nk. neuvokkuusloukuista, joihin ihmiset voivat joutua, kun he kohtaavat elämässään umpikujia. Neuvokkuus on ennen kaikkea jotain sellaista, jolla saa yhteyden Laatuun. Ihminen hyvin usein tarkertuu liiaksi omiin ennakkokäsityksiinsä ja uskomuksiinsa, eikä suostu näkemään maailmaa paljon laajempana ja monisyisempänä kokonaisuutena. Tämä neuvokkuus todentuu ihmisessä vain, jos hän kykenee saavuttamaan riittävän mielenrauhan käsiteltävän ongelman suhteen. Neuvokkuus ei nimittäin synny itsestään, vaan sitä täytyy vaalia ja varjella, ja juuri tällainen huolenpito neuvokkuuden suhteen mahdollistaa myös moottoripyörän menestyksellisen korjauksen – ja tekee siitä jopa väistämätöntä.
Neuvokkuusloukut ovat korjauksen aikana kohdattuja ylitsepääsemättömiltä tuntuvia esteitä, jotka johtavat ajatukset ja tunteet umpikujaan ja vähentävät neuvokkuutta. Pirsig määrittelee päähenkilönsä suulla neuvokkuusloukun tilaksi, jolloin ihminen kadottaa yhteytensä Laatuun ja menettää samalla myös kaiken kiinnostuksensa siihen mitä on tekemässä. Tarkemmin eriteltynä nämä neuvokkuusloukut voidaan jakaa kahteen päätyyppiin: takaiskuihin ja kompastuskiviin. Edellisessä yhteys Laatuun katkeaa ulkoisten ja jälkimmäisessä sisäisten syiden myötävaikutuksesta. Jo kertaalleen korjattu vika voi uusiutua tai tilattu osa ei sovikaan paikalleen. Nämä takaiskut lannistavat mielen ja kadottavat neuvokkuuden läsnäolon. Ne ovat kuitenkin vain umpikujan ulkoisia syitä. Sisäiset syyt Pirsig jakaa kolmeen päätyyppiin: arvo-, totuus-, ja lihasloukkuihin. Kaikkein yleisin ja vaarallisin näistä loukkutyypeistä on arvoloukku. Arvoloukun taas voi jaotella useampiin alalajeihin, joista vaarallisin on arvojen joustamattomuus, jolloin ihminen kieltäytyy arvioimasta uudelleen käsityksiään, sillä hän on aivan liiaksi sitoutunut aiempiin uskomuksiinsa. Menestyksellinen korjaustyö vaatii ennen kaikkea oikeanlaista, avointa mieltä, joka on valmis haastamaan omat ennakkoluulot ja arvot. Viat ja niiden ratkaisut voivat olla kaiken aikaa nähtävillä, mutta ne eivät näyttäydy jollei ole halua ymmärtää niiden sisältämää merkitystä. Uusien merkityksellisten tosiseikkojen huomaaminen vie aikaa ja vaatii osakseen keskittyneisyyttä, kärsivällisyyttä sekä avarakatseisuutta. Kun moottoripyörän eri osaset ja niiden toiminta näyttäytyvät jo itsessään mielenkiinnon kohteena alkuperäisen viankorjauksen sijasta, on saavutettu jo tärkeä päätepiste ja nujerrettu arvojen joustamattomuusloukku.
Toinen merkittävä arvoloukku on liiallinen minäkeskeisyys. Jos ihminen pitää itseänsä liian suuressa arvossa, uusien korjauksen kannalta merkittävien tosiseikkojen huomaaminen heikkenee. Omia virheitä ei myönnetä, ja jos väärät oletukset saavat korjaajan näyttämään hyvältä, ne tulevat myös hyväksytyiksi. Korjaustyö ei ole helppoa, ja liian suurella egolla varustettu korjaaja on pian minäkuvansa kanssa suurissa vaikeuksissa. Juuri siksi mekaanikot ovatkin usein luonteeltaan hiljaisia ja vaatimattomia, työ tekee heistä sellaisia. Sillä jos ei tunnusta todellista luonnettaan, kone kyllä tunnistaa sen. Se näyttää toteen vain sen minkä todella osaa, ei sitä minkä kuvittelee vain mielessään. Ahdistus taas on neuvokkuusloukkuna minäkeskeisyyden täysi vastakohta. Korjaustyöhön ryhtynyt pelkää kaiken menevän joka tapauksessa väärin, eikä uskalla lopulta tehdä enää mitään. Hän korjaa aivan vääriä asioita ja metsästää kuviteltuja vikoja. Hermostuksissaan hän tulee aiheuttaneeksi lisää vikoja heikentäen samalla omaa minäkuvaansa entisestään, ja kierre on valmis. Tämän loukun välttämiseksi Pirsig kehottaa tutustumaan huolella alan kirjallisuuteen ja muistamaan, että korjaustyön tavoitteena on myös oman sisäisen mielenrauhan saavuttaminen, ei vain ehjä ja toimiva kone.
Loppujen lopuksi tunnontarkka korjaaja voi löytää loputtomasti erilaisia arvoloukkuja; tärkeintä on vain osata tunnistaa kohdalle sattuvat ja pohtia niitä ennen korjauksen jatkamista. Totuusloukuissa taas palataan dualistisen ajattelumallin asettamiin ongelmiin. Kyllä-ja-ei-logiikka on Pirsigin yksi keskeinen totuusloukku. Onnistuneen korjaustyön saavuttamiseksi meidän täytyy päästä tavallisen kyllä tai ei -vastausajattelun tuolle puolen, täysin tuntemattomille poluille. Tätä kyllä ja ei sanojen välistä tilaa voidaan osoittaa vain japanilaisella mu -termillä, joka tarkoittaa "ei mikään". Se osoittaa Laadun tavoin dualistisen erottelun ulkopuolelle.
Mu on tarpeen silloin kun kysymyksen tausta käy liian pieneksi vastauksen totuudelle. Kun zenmunkki Joshualta kysyttiin onko koiralla Buddhan luonto, hän sanoi: "Mu", ja tarkoitti että jos hän vastaisi kummalla tavalla tahansa hän vastaisi väärin. Buddhan luontoa ei voi vangita kyllä tai ei -kysymyksillä.
Korjaajan koneelle esittämät kysymykset voivat saada aikaan mu-vastauksen ja neuvokkuushukka on valmis. Näin ei Pirsigin mukaan saisi olla, vaan joko testitoimenpiteitä tai käsitystä kysymyksen yhteydestä täytyy laajentaa. Mu-vastauksia ei saisi heittää pois, sillä ne ovat tärkeämpiä kuin tavanomaiset kyllä tai ei -vastaukset ja kasvattavat korjaajaa. Viimeiset loukut ovat psykomotorisia lihasloukkuja. Puutteelliset työkalut, huono valaistus, tai vääränlainen korjauslämpötila voivat merkittävästi heikentää korjauksen onnistumista ja aiheuttaa neuvokkuuden valahtamista kinttuihin. Ratkaisevaa on myös harjoittaa kinesteettistä lihasherkkyyttä erilaisten aineiden joustavuudelle, eli ns. mekaanikon tuntumaa. Tällä näppituntumalla varustettu ihminen tietää milloin on oikea aika lopettaa muttereiden kiertäminen ennen kuin osat rikkoutuvat kokonaan. Tärkeää on myös ymmärtää, että vaikka pintojen takana oleva metalli kestää koviakin iskuja, itse pinnat eivät. Moottoripyörä sisältääkin valtaisasti tarkkuutta ja pehmeää korjausotetta vaativia osia. Hellyys ja kunnioitus korjauksen kohdetta kohtaan toimii kaiken menestyksen lopullisena avaimena.
"No, jos onnistun välttämään kaikki nuo neuvokkuusloukut, hallitsenko minä silloin tämän homman?"
Vastaus on yksinkertainen – ei, et hallitse. Vasta oikean elämäntavan omaksuminen auttaa näkemään laajemmin ja löytämään korjauksen onnistumisen kannalta oikeat tosiseikat. Täydellinen maalauskin syntyy Pirsigin mukaan vain tekemällä itsestä ensin täydellisen, ja maalaamalla sen jälkeen vain luonnollisesti. Taiteen luominen tai moottoripyörän korjaaminen ei ole siis millään muotoa irrallaan muusta olemassaolosta. Kaikki liittyy yhteen. Pirsigin neuvokkuusloukut ovatkin vain päähenkilön yrityksiä löytää oikotietä oikeaan elämään. Jos loukut vältetään, voi korjaustyö päättyä onnelliseen oivallukseen: todellinen korjauksen kohde löytyykin minusta itsestäni.
Zen ja moottoripyörän kunnossapito on kiehtova ja monikerroksinen teos, joka ei varmasti jätä ketään huolellista ja syvämietteistä lukijaa kylmäksi. Ajattelemaan haastava kaunokirjallisuus on juuri tällaista. Romaani miellytti minua erityisesti verkkaisen kerrontansa ja monikerroksisen tarinansa vuoksi. Pirsigin teoksen sisällössä oli useita tasoja, eivätkä kirjan rungon muodostaneet filosofiset mietelmät jääneet suinkaan vain irrallisiksi kiiltokuvatarroiksi lukijan oman mosaiikin rakentamista varten, vaan koko rakennelman kykeni vielä taittelemaan kokonaiseksi, monisärmäiseksi origamiksi.
Miksi Zen ja moottoripyörän kunnossapito ei kaikesta tästä huolimatta silti onnistunut aivan kohoamaan kaikkien aikojen parhaiden romaanisuosikkieni kaanoniin? Oivalsin, että eräs minuun syvästi kaunokirjallisuudessa vaikuttava ulottuvuus jäi kirjassa kuitenkin liian vähälle huomiolle – nimittäin esteettisyys. Sitä on mukana, ennen kaikkea tarinassa ja kauniissa maisemakuvauksissa, mutta jotain jäi vielä uupumaan. Kirjan vahvuus on mielestäni ennen kaikkea sen filosofisessa osuudessa, ja pohdintakokoelmana se onkin varsin onnistunut opus. Muu tarinankerronta jää kuitenkin aika suoraviivaiseksi ja vain varsinaista monologista pohdintaa kehystäväksi kertomukseksi. Myöskään kirjan rakenne ei aivan vetänyt puoleensa. Omat pohdinnat vaihtuvat kehyskertomuksen moottorinpärinäksi ilman sen sulavampia siirtymiä, ja välillä tuntuu kuin lukisi yhtä aikaa kahta eri teosta. Kerronnan sidoksisuus ja filosofian upottaminen itse tarinankerrontaan olisivat toimineet mielestäni paremmin ja tuoneet kirjaan lisää taiteellista ulottuvuutta. Vaikuttavaa sisältöä on yllin kyllin, mutta pakkauskääreet voisivat olla säkenöivämpiä.
Koen vahvasti, että minulle eräänlainen tyylitajuinen värikylläisyys on kaunokirjallisuudessa tärkeätä. Filosofian voima taas kumpuaa ennen kaikkea sen vetoavuudesta sellaisiin mielen järjellisiin kerroksiin, jotka epätoivoisesti yrittävät saada parempaa selvyyttä sellaisista asioista kuin elämä, maailma, todellisuus ja ihminen. Taiteeseen sen sijaan kohdistuu omalla kohdallani aina odotuksia tunteisiin käymisestä. Siispä pelkkä hyvä ja oivaltava ajatus sinänsä ei vielä riitä suuren sanataiteen tunnusmerkiksi, vaan sillä täytyy olla ympärillään myös oikea, nerokas ja täsmällinen ilmaisutapa. Juuri tämän oivalluksen Kalle Holmberg tiivisti muistelmissaan hienosti: taide syntyy tunnekytköksissä. Hänelle se taide on ennen kaikkea teatteria, minä liitän sen tässä yhteydessä kirjallisuuteen. Ajatus on joka tapauksessa universaali. Kun tunnereaktiot kohtaavat esitetyn, syntyy parhaimmillaan elämää suurempi taide-elämys.
Suuren romaanin merkki on se, että se jättää aina jälkeensä ajattelun aineksia, jotka eivät vielä täydellisesti avautuneet. Ehkäpä juuri tämä teos on sellainen, joka kannattaa lukea moneen kertaan, jotta sen syvimmätkin ajatuskiemurat varmasti oikeentuisivat ja avautuisivat oikeassa, täsmällisessä laajuudessaan lukijalle. Esseen kirjoittaminen tästä teoksesta onkin ollut vähintääkin yhtä haastava kokemus kuin itse romaanin lukeminenkin. Oma ajatusmosaiikkini muotoutui tällä kertaa tämän näköiseksi. Toisena aikana luettuna ja koettuna se olisi voinut olla jotain hyvinkin erilaista. Pirsigin viisas päähenkilö tiivistää tämän kaikkein osuvimmin:
Vaikeaa on se, että esseiden täytyy aina kuulostaa siltä kuin Jumala puhuisi ikuisuutta varten, eikä se koskaan ole niin. Ihmisten pitäisi käsittää ettei se koskaan ole sen kummempaa kuin että yksi ihminen vain puhuu yhdestä kohdasta aikaa ja tilaa ja olosuhteita. Ei se ikinä ole ollut mitään muuta, mutta esseessä sitä ei pysty välittämään.
Juuri moottoripyörä on kuitenkin se kaikkein tärkein yksittäinen elementti koko kirjassa. Kaikki päähenkilön mielenliikkeet, ajatusjuoksutukset ja filosofiset havainnot kohdistuvat hartaimmin, analyyttisimmin ja tarkkanäköisimmin juuri tähän ihmeelliseen kulkuneuvoon. Oikeastaan kaikki romaanissa esitetyt pohdinnat ja niiden lopputulemat voi heijastaa ihmisen ja moottoripyörän väliseen suhteeseen tavalla tai toisella. Kun ajattelee kirjan nimeä, ei voi olla aluksi välttymättä Easy Rider -elokuvan kuvastoon liittyviltä mielikuvilta. Nahkarotsi päällä Harrikan selässä pitkin Amerikan valtateitä kiitävä Peter Fonda on kuitenkin jotain äärettömän kaukaista ja yksituumaista Pirsigin verkkaisesti etenevälle filosofoinnille moottoripyörästä ja sen merkityksestä. Ulkoinen romantiikka loistaa poissaolollaan ja pyörän varsinainen sisäinen muoto on pääosassa. Pyörän käyttämisen kuvailu on kerrankin täysin toissijaista. Tärkeintä on se, mitä tuo pyörä käyttäjälleen merkitsee, ja se miten tuon pyörän sisäisen muodon saa näkyville.
Pyörällä liikkuminen pitkin Yhdysvaltain rannikkoa tarjoaa siis vain kehystävät puitteet varsinaiselle päähenkilön päänsisäiselle pohdinnalle. Tämä liike on myös itse tarinassa täysin päämäärätöntä toisin kuin vaikkapa perinteisemmissä road trip -romaaneissa, joissa matkustaminen usein suuntautuu jotain selkeätä kohdetta päin. Tämän päämäärättömyyden huomaa myös Chris, jonka vähitellen kasvava levottomuus ja turhautuminen kumuloituvatkin lopulta kymmenenteen potenssiin. Vaikka perinteisissä matkakertomuksissa myös itse matkalla olo saattaa olla jo päämäärä sinänsä (kuten Kerouacilla), niin Pirsigin tapauksessa se on aivan joutavaa tyhjäkäyntiä, jonka pääasiallisena tarkoituksena on vain tarjota oivalliset olosuhteet syvämietteisempään filosofointiin. Matkanteko itsessään on siis todellakin vain päähenkilön polveilevien mietelmien etäistä taustahuminaa, joka tarjoaa pohdiskelulle joko ikäviä keskeytyksiä tai tervetulleita hengähdystaukoja, lukijan mieltymyksistä riippuen. Chris ei kuitenkaan tällaisesta joutokäynnistä kykene nauttimaan, etenkin kun hänen isänsä käy matkan aikana läpi henkisiä muutoksia, jotka johtavat lopulta isän ja pojan välisen suhteen muuttumiseen ja syvenemiseen.
Pirsigin tapa kertoa ajatuksiaan ja tarinallisia tapahtumia on miellyttävän rauhallinen ja seikkaperäinen. Hän ei hötkyile eikä hengästytä lukijaa, vaan vie tämän kaikessa rauhassa yhä syvemmälle ihmisyyden peruskysymysten partaalle. Koko teos askeltaa sielunsa kyllyydestä temmolla andante. Romaanin ensimmäisen osan varsinainen tehtävä onkin esitellä ne filosofiset peruskysymykset ja lähtökohdat, jotka ovat kirjan sisällön kannalta olennaisia, paneutumatta vielä varsinaiseen ongelmanasetteluun tai vastausten hahmotteluun. Tätä kirjaa lukiessani huomasin ensi kerran palaavani useita kertoja lukemaan jotain aiempia kohtia uudestaan, ei sen vuoksi että jokin olisi jäänyt ymmärtämättä Pirsigin myöhemmän pohdinnan valossa, vaan ihan silkasta mielenkiinnosta parhaissa kohdissa esitettyjä ajatuksia kohtaan.
Thoreaun Elämää metsässä... jota Chris ei ole kuullut ja jonka voi lukea sata kertaa väsymättä. Yritän aina valita kirjan, joka menee reilusti yli hänen ymmärryksensä, ja luen sitä kysymysten ja vastausten pohjaksi enkä suinkaan keskeytymättä. Luen lauseen tai pari, odotan että hän alkaa tapansa mukaan pommittaa minua kysymyksillä, vastaan niihin ja sitten luen taas lauseen tai pari. Klassikoita on hyvä lukea näin. Ne on varmasti kirjoitettu niin. Joskus olemme kokonaisen illan lukeneet ja puhuneet ja huomanneet että olemme päässeet vain kaksi tai kolme sivua eteenpäin. Sellaista lukemista harrastettiin sata vuotta sitten...
Mielestäni Robert M. Pirsigin filosofian yksi kaikkein keskeisimmistä huomioista koskee ihmisten kesken vallitsevan maailmankäsityksen vahvasti dualistista luonnetta. Tämä dualismi, on jotain joka ihmisen täytyy ajattelussaan huomata ja pyrkiä pääsemään sen tuolle puolen. Erittäin hyvin tämä kahtiajakoisuus näkyy ihmisten suhtautumisessa teknologiaan. Pirsigin päähenkilö erittelee siihen kaksi perustavaa suhtautumistapaa: klassisen ja romanttisen. Juuri tämä osio näyttäytyi itselleni romaanin kiehtovimpana ajauskehitelmänä.
Klassinen järki näkee maailman ennen kaikkea sisäisenä muotona sinänsä. Romanttinen järki näkee sen välittömänä ilmiönä. Jos moottorin tai mekaanisen piirustuksen tai elektronisen kaavion näyttää romantikolle, hän tuskin näkisi siinä mitään mielenkiintoista. Se ei puhuttele, koska se todellisuus jonka hän näkee on sen pintaa. Tylsä, mutkikas nimien, viivojen ja numeroiden luettelo. Ei mitään mielenkiintoista. Mutta jos saman suunnitelman tai kaavion näyttäisi tai saman asian selostaisi klassiselle ihmiselle, hän ehkä sitä katsoessaan kiinnostuisi siitä, koska hän näkee viivojen ja kuvioiden ja symbolien takana suunnattoman rikkaan sisäisen muodon.
Mitä siis humanisti ja teekkari näkevät samassa teknisessä laitteessa? Onko se toiselle vain kylmä ja ruma metallikasa ja toiselle taas suunnattoman rikas ja monimuotoinen maailmankaikkeus? Vaikka on selvää, että monet ihmiset eivät tässä jaottelussa mene selkeästi kumpaankaan kategoriaan, on myös ilmeistä että useimmat meistä kuitenkin tuntevat monia ihmisiä, joiden ajattelussa tämä kahtiajako pitää hyvin paikkaansa. Ainaisten erontekojen sijasta, meidän tulisikin pyrkiä kehittämään ajatteluamme niin, että edustimmepa kumpaa ajatusmaailmaa hyvänsä, pystyisimme paremmin näkemään teknologiassa sen puolen, jonka toinen osapuoli kokee. Yhdessä voimme näin ehkä pystyä myös lopulta näkemään näiden maailmojen ylitse, jonnekin jossa nämä eri maailmat kokevat leikkauspisteen ja yhdistyvät suuremmaksi kuin osiensa summaksi.
Romanttinen katsomus on ennen kaikkea innoittunut, mielikuvituksellinen, luova ja vaistonvarainen. Sitä hallitsevat tunteet, eivät tosiseikat. "Taide" on usein "tieteen" vastakohtana romanttista. Se ei noudata järkeä eikä lakeja. Sitä ohjaavat tunne, vaisto ja esteettinen omatunto.
Tunnistan tämän jälkimmäisen kuvauksen sopivan itseeni aika hyvin. Suhtautumiseni teknologiaan on aina ollut hyvin kahtiajakautunutta. Mitä teknisemmin puhuu, sitä tylsämielisemmältä se kuulostaa. Viivoja, numeroita, luetteloita, kaavoja ja paljon lyhyitä vierasperäisiä termejä, jotka yleensä tarkoittavat jotain metallista tai muovista osaa, jossa ei itsessään tunnu olevan mitään kaunista, elävää tai luonnollista. Kuitenkin teknologia on kiistattomasti myös parantanut monien ihmisten elämää, ainakin aineellisilta olosuhteiltaan. Se on luonut valtavasti, mutta kuten Thoreau asian ilmaisi: "koskaan ei voi voittaa menettämättä mitään". Koen, että Pirsigin pohdinnat ihmisten jakautumisesta romanttisiin ja klassisiin pitää varsin hyvin kutinsa myös tänä päivänä, jolloin teknologiaa palvotaan kaikkivoipaisena epäjumalankuvana. Teknologiahan on jotain sellaista, joka ehkä kaikkein kiivaimmin halutaan erottaa kaikesta uskoon perustuvasta, vaikka pohjimmiltaan siinäkin on kyse juuri samasta asiasta. Suurimmillaan ja kehittyneimmillään se on ihmisen perimmäistä halua kontrolloida koko ympäröivää todellisuutta, saada siitä pitävä ote, ja liikutella sitä sen jälkeen mielensä mukaisesti. Mutta kuten tiedämme, yksi todellinen luonnonkatastrofi ja insinöörit ovat voimattomia.
Teknologista objektiivista tuotosta olisi kuitenkin Pirsigin filosofian mukaan tarkasteltava suhteessa kokevaan subjektiin eli ihmiseen ja tässä tapauksessa moottoripyörän korjaajaan. Kun moottoripyörän osien suhdetta tarkastelee toisiinsa järjestelmällisen ja rauhallisen mielenlaadun voimalla, voi korjaustyö alkaa muistuttamaan jo kuvanveistoa. Dualismi ylittyy jälleen kerran; todellinen pyörän sisäisen muodon ymmärrys konkretisoituu subjekti-objekti jaon ylittävässä leikkauspisteessä. Samanlainen perinteinen jyrkkä kahtiajako voidaan nähdä myös taiteen ja teknologian välillä.
- Kaikki tuo puhe taiteesta ja teknologiasta kuuluu kuvioon joka tuntuu erottuneen omasta elämästäni. Se heijastaa sellaisen rajan ylittämistä jota monet muutkin yrittävät luultavasti ylittää.
- Mitä se on?
- No jaa, ei se vain taidetta ja teknologiaa ole. Se on jonkinlainen järjen ja tunteen eriytyminen. Teknologiassa on se vika ettei se liity mitenkään kouraantuntuvasti hengen ja sydämen asioihin. Ja siksi se tekee kaikkea sokeaa ja rumaa aivan vahingossa ja sitä vihataan sen vuoksi. Ihmiset eivät ole ennen kiinnittäneet tähän paljon huomiota, koska suurin huoli on ollut että kaikille riittää ruokaa, vaatteita ja suojaa, ja ne teknologia on tarjonnut. Mutta nyt siellä missä nämä on turvattu rumuus huomataan yhä selvemmin, ja ihmiset kysyvät täytyykö meidän aina kärsiä henkisesti ja esteettisesti aineellisten tarpeiden tyydyttämisestä. Viime aikoina siitä on tullut melkein kansallinen kriisi – saasteenvastaiset kampanjat, teknologian vastaiset yhteisöt ja elämäntavat ja kaikki sellainen.
Niin. Eräs seikka, joka tiedostavan ihmisen suhdetta teknologiaan ehkä nykyaikana kaikkein voimallisimmin määrittelee, on tekniikan suhde ympäristöön. Tällainen ekologinen pohdinta ei juuri saa merkittävästi tilaa Pirsigin romaanissa, mikä lienee kuitenkin sikäli ymmärrettävää, että ympäristötietoisuus vasta oli tekemässä kunnolla tuloaan 1970-luvun alussa. Päivitetympään versioon teknologian merkityksen pohdinnasta täytyisikin sisältyä myös tämä näkökohta. Luonnon katoavaisuus tuo mieleeni hiljattain näkemäni Theodor Tugain (Teuvo Tulio) tähdittämän suomalaisen mykkäelokuvan 1930-luvun alusta, jonka eräässä ulkokohtauksessa maaseutukartanon pihatietä ympäröivät valtaisan paksut, ja juuri sopivan pakkasen kiinteyttämät, valkeat lumikinokset. Mielessä häivähtänyt ajatus siitä, etteivät tulevaisuuden sukupolvet ehkä koskaan saisi moista kokea, kihosi melkein kyyneleet silmiini. Teknologia voi kuitenkin myös palvella ympäristöä (en nytkään kirjoita tätä paperille), jos sen kykenee siihen oikein valjastamaan. Mutta on kuitenkin kysyttävä: mitä merkitystä moottoripyörän sisäisen muodon ymmärryksellä on sellaiselle ihmiselle, joka ei halua aiheuttaa minkäänlaisia päästöjä ja tuhoa ympäristölleen?
Kiinnostavaa Pirsigin päähenkilön läpikäymässä teknologiapohdiskelussa on myös se, kuinka kysymys laajenee vähitellen, etenkin kirjan toisessa, kolmannessa ja neljännessä osassa, käsittelemään koko länsimaista sivistystä ja sen rationaalisen tiedekäsityksen perustaa. Koko 1400-luvun renessanssiajalta periytyvä länsimainen maailmankäsitys on aiemmin valjastettu palvelemaan lähinnä ihmisten aineellisten tarpeiden täyttämistä, jonka vuoksi 1970-luvun hyvinvoivat ihmiset kokivat ne jo auttamattoman vanhentuneiksi opeiksi oman maailmankuvansa järjestämiseen. Erityisen hyvin tämä tarve peilautuu ihmisten suhtautumisessa teknologiaan: se joko ymmärretään vain käytännöllisen merkityksensä kautta tai sitten sen olemassaolo kielletään kokonaan. Jälleen palaamme dualismiin ja helppoihin dikotomioihin. Romaanin neljäs osa tarkasteleekin mitä suurimmassa määrin Faidroksen henkistä etsintää kohti Laadun käsitteen määritelmän löytämistä ja lopullista ymmärrystä. Vain Laadun ymmärryksen kautta voi Pirsigin mukaan löytää subjekti-objekti dikotomian ylittävän tason; taiteen, tieteen, teknologian ja arkielämän yhteisen kosketuspinnan.
Faidros muisti yhden Thoreaun kirjoittaman lauseen: "koskaan ei voi voittaa jotain menettämättä mitään". Ja nyt hän alkoi ensi kerran ymmärtää miten uskomattoman paljon ihminen oli menettänyt, kun hän oli voittanut kyvyn ymmärtää ja hallita maailmaa dialektisten totuuksien avulla.
Maailmassa on siis kaksi tapaa nähdä teknologia: klassinen ja romanttinen. Mutta mitä on klassinen järki? Se edustaa jotain länsimaiselle ihmiselle hyvin totunnaista ajattelutapaa, jonka jo Aristoteles lanseerasi omalla seikkaperäisten järjestelmien filosofiallaan ihmisen ajattelun peruskiveksi. Erityisen kuvaavaa tuolle ajattelulle on ollut todellinen palo ajatusrakennelmien ja -järjestelmien luomiseen ja ylläpitämiseen. Aristoteles itse nimesi retoriikan taiteeksi vain, koska se voitiin muuttaa rationaaliseksi järjestelmäksi. "Tämän perusteen mukaan General Motors tuotti puhdasta taidetta mutta Picasso ei." Tällöin sai alkusysäyksensä se tieteellinen maailmanusko, joka laittoi ihmisen tunteellisen ja irrationaalisen osan vaikuttavuuden tylysti taka-alalle. Klassinen järki on yksi Zen ja moottoripyörän kunnossapidon aivan keskeisistä käsitteistä ja erityisen hyvin sitä avataan matkaamisen välietappina toimineen Bozemanin kaupungin isäntäväen kanssa käydyissä keskusteluissa.
- Minä en oikein varmasti tiedä mitä sinä klassisella järjellä tarkoitat.
- Analyyttistä järkeä, dialektista järkeä. Sitä järkeä jota yliopistossa joskus pidetään koko ymmärryksenä. Sitä ei ole koskaan oikeastaan ollut pakko ymmärtää. Abstraktisen taiteen edessä se on aina ollut täysin neuvoton.
Mikä sitten pitää tuota suurta kaikenkattavaa ajatusjärjestelmää koossa ja yllä sukupolvesta toiseen? Erityisesti 1970-luvulla vielä varsin perinteinen yliopistolaitos on Pirsigin mukaan tämän kaiken koossapitävä voima. Faidroksen pohdinnat ajautuvatkin arvostelemaan sellaista oppimista, jonka ainoana keskeisenä tavoitteena on tiedeyhteisön konsensuksen saavuttamien vastausten mekaaninen mieleenpainaminen. Pohtiessaan Laadun käsitettä Faidros heitti älyllisen haasteen nimenomaan oppilailleen; heidän tuli itse oman ajattelunsa kautta löytää mahdollisimman tyydyttävä määritelmä Laadulle. Miksi joku on arvokasta ja joku toinen ei ole? Täytyyhän nimittäin olla jokin peruste jonkin asian paremmuudelle johonkin toiseen nähden. Mutta kun yrittää tarkemmin löytää määrittelyä Laadulle, ilman että vain nimeää niitä seikkoja joissa sitä on, se kaikki pakenee ja katoaa. Kuinka edes tiedämme, että laatua on olemassa jos emme edes kykene puhumaan siitä? Niin moni asia siihen kuitenkin perustuu (kuten arvosanat), että täytyyhän sen olla käytännössä olemassa. Mutta mitä ihmettä se on? Faidros olikin vallankumouksellinen opettaja, joka ei tarjonnut oppilailleen hopeatarjottimelle katettuja valmiita vastauksia, vaan rohkaisi heitä etsimään itse omat vastauksensa. Nykyisessä kasvatustieteessä ja pedagogisessa opetuksessa tosin korostetaan oppilaan aktiivista roolia tiedon tuottamisessa aina kyllästymiseen saakka, mutta tuolloin 1970-luvun alussa ajatus oli laajemmassa huomiossa vielä varsin tuore, etenkin yliopistomaailmassa, jossa kaikki muutokset tapahtuvat tiettävästi varsin jähmeästi. Faidros itse opetti retoriikkaa Chigagon yliopistossa, mutta antautui myös opintielle toisen yliopiston filosofian luennoille, joilla hän yritti haastaa opettajaansa Aristoteelisen filosofian kiemuroista, laihoin tuloksin.
"Hyvä herra, me emme ole täällä oppiaksemme mitä te ajattelette!" filosofian professori sähähti. Kuin happoa. "Me olemme täällä oppiaksemme mitä Aristoteles ajattelee!" Suoraan päin naamaa. "Kun haluamme oppia mitä te ajattelette, järjestämme kurssin siitä aiheesta!"
Eräs hyvin mielenkiintoinen kohta teoksessa liittyi jälleen moottoripyörän kunnostukseen. Pirsigin päähenkilö esittää varsin kiintoisia filosofisia ajatuskulkuja nk. neuvokkuusloukuista, joihin ihmiset voivat joutua, kun he kohtaavat elämässään umpikujia. Neuvokkuus on ennen kaikkea jotain sellaista, jolla saa yhteyden Laatuun. Ihminen hyvin usein tarkertuu liiaksi omiin ennakkokäsityksiinsä ja uskomuksiinsa, eikä suostu näkemään maailmaa paljon laajempana ja monisyisempänä kokonaisuutena. Tämä neuvokkuus todentuu ihmisessä vain, jos hän kykenee saavuttamaan riittävän mielenrauhan käsiteltävän ongelman suhteen. Neuvokkuus ei nimittäin synny itsestään, vaan sitä täytyy vaalia ja varjella, ja juuri tällainen huolenpito neuvokkuuden suhteen mahdollistaa myös moottoripyörän menestyksellisen korjauksen – ja tekee siitä jopa väistämätöntä.
Neuvokkuusloukut ovat korjauksen aikana kohdattuja ylitsepääsemättömiltä tuntuvia esteitä, jotka johtavat ajatukset ja tunteet umpikujaan ja vähentävät neuvokkuutta. Pirsig määrittelee päähenkilönsä suulla neuvokkuusloukun tilaksi, jolloin ihminen kadottaa yhteytensä Laatuun ja menettää samalla myös kaiken kiinnostuksensa siihen mitä on tekemässä. Tarkemmin eriteltynä nämä neuvokkuusloukut voidaan jakaa kahteen päätyyppiin: takaiskuihin ja kompastuskiviin. Edellisessä yhteys Laatuun katkeaa ulkoisten ja jälkimmäisessä sisäisten syiden myötävaikutuksesta. Jo kertaalleen korjattu vika voi uusiutua tai tilattu osa ei sovikaan paikalleen. Nämä takaiskut lannistavat mielen ja kadottavat neuvokkuuden läsnäolon. Ne ovat kuitenkin vain umpikujan ulkoisia syitä. Sisäiset syyt Pirsig jakaa kolmeen päätyyppiin: arvo-, totuus-, ja lihasloukkuihin. Kaikkein yleisin ja vaarallisin näistä loukkutyypeistä on arvoloukku. Arvoloukun taas voi jaotella useampiin alalajeihin, joista vaarallisin on arvojen joustamattomuus, jolloin ihminen kieltäytyy arvioimasta uudelleen käsityksiään, sillä hän on aivan liiaksi sitoutunut aiempiin uskomuksiinsa. Menestyksellinen korjaustyö vaatii ennen kaikkea oikeanlaista, avointa mieltä, joka on valmis haastamaan omat ennakkoluulot ja arvot. Viat ja niiden ratkaisut voivat olla kaiken aikaa nähtävillä, mutta ne eivät näyttäydy jollei ole halua ymmärtää niiden sisältämää merkitystä. Uusien merkityksellisten tosiseikkojen huomaaminen vie aikaa ja vaatii osakseen keskittyneisyyttä, kärsivällisyyttä sekä avarakatseisuutta. Kun moottoripyörän eri osaset ja niiden toiminta näyttäytyvät jo itsessään mielenkiinnon kohteena alkuperäisen viankorjauksen sijasta, on saavutettu jo tärkeä päätepiste ja nujerrettu arvojen joustamattomuusloukku.
Toinen merkittävä arvoloukku on liiallinen minäkeskeisyys. Jos ihminen pitää itseänsä liian suuressa arvossa, uusien korjauksen kannalta merkittävien tosiseikkojen huomaaminen heikkenee. Omia virheitä ei myönnetä, ja jos väärät oletukset saavat korjaajan näyttämään hyvältä, ne tulevat myös hyväksytyiksi. Korjaustyö ei ole helppoa, ja liian suurella egolla varustettu korjaaja on pian minäkuvansa kanssa suurissa vaikeuksissa. Juuri siksi mekaanikot ovatkin usein luonteeltaan hiljaisia ja vaatimattomia, työ tekee heistä sellaisia. Sillä jos ei tunnusta todellista luonnettaan, kone kyllä tunnistaa sen. Se näyttää toteen vain sen minkä todella osaa, ei sitä minkä kuvittelee vain mielessään. Ahdistus taas on neuvokkuusloukkuna minäkeskeisyyden täysi vastakohta. Korjaustyöhön ryhtynyt pelkää kaiken menevän joka tapauksessa väärin, eikä uskalla lopulta tehdä enää mitään. Hän korjaa aivan vääriä asioita ja metsästää kuviteltuja vikoja. Hermostuksissaan hän tulee aiheuttaneeksi lisää vikoja heikentäen samalla omaa minäkuvaansa entisestään, ja kierre on valmis. Tämän loukun välttämiseksi Pirsig kehottaa tutustumaan huolella alan kirjallisuuteen ja muistamaan, että korjaustyön tavoitteena on myös oman sisäisen mielenrauhan saavuttaminen, ei vain ehjä ja toimiva kone.
Loppujen lopuksi tunnontarkka korjaaja voi löytää loputtomasti erilaisia arvoloukkuja; tärkeintä on vain osata tunnistaa kohdalle sattuvat ja pohtia niitä ennen korjauksen jatkamista. Totuusloukuissa taas palataan dualistisen ajattelumallin asettamiin ongelmiin. Kyllä-ja-ei-logiikka on Pirsigin yksi keskeinen totuusloukku. Onnistuneen korjaustyön saavuttamiseksi meidän täytyy päästä tavallisen kyllä tai ei -vastausajattelun tuolle puolen, täysin tuntemattomille poluille. Tätä kyllä ja ei sanojen välistä tilaa voidaan osoittaa vain japanilaisella mu -termillä, joka tarkoittaa "ei mikään". Se osoittaa Laadun tavoin dualistisen erottelun ulkopuolelle.
Mu on tarpeen silloin kun kysymyksen tausta käy liian pieneksi vastauksen totuudelle. Kun zenmunkki Joshualta kysyttiin onko koiralla Buddhan luonto, hän sanoi: "Mu", ja tarkoitti että jos hän vastaisi kummalla tavalla tahansa hän vastaisi väärin. Buddhan luontoa ei voi vangita kyllä tai ei -kysymyksillä.
Korjaajan koneelle esittämät kysymykset voivat saada aikaan mu-vastauksen ja neuvokkuushukka on valmis. Näin ei Pirsigin mukaan saisi olla, vaan joko testitoimenpiteitä tai käsitystä kysymyksen yhteydestä täytyy laajentaa. Mu-vastauksia ei saisi heittää pois, sillä ne ovat tärkeämpiä kuin tavanomaiset kyllä tai ei -vastaukset ja kasvattavat korjaajaa. Viimeiset loukut ovat psykomotorisia lihasloukkuja. Puutteelliset työkalut, huono valaistus, tai vääränlainen korjauslämpötila voivat merkittävästi heikentää korjauksen onnistumista ja aiheuttaa neuvokkuuden valahtamista kinttuihin. Ratkaisevaa on myös harjoittaa kinesteettistä lihasherkkyyttä erilaisten aineiden joustavuudelle, eli ns. mekaanikon tuntumaa. Tällä näppituntumalla varustettu ihminen tietää milloin on oikea aika lopettaa muttereiden kiertäminen ennen kuin osat rikkoutuvat kokonaan. Tärkeää on myös ymmärtää, että vaikka pintojen takana oleva metalli kestää koviakin iskuja, itse pinnat eivät. Moottoripyörä sisältääkin valtaisasti tarkkuutta ja pehmeää korjausotetta vaativia osia. Hellyys ja kunnioitus korjauksen kohdetta kohtaan toimii kaiken menestyksen lopullisena avaimena.
"No, jos onnistun välttämään kaikki nuo neuvokkuusloukut, hallitsenko minä silloin tämän homman?"
Vastaus on yksinkertainen – ei, et hallitse. Vasta oikean elämäntavan omaksuminen auttaa näkemään laajemmin ja löytämään korjauksen onnistumisen kannalta oikeat tosiseikat. Täydellinen maalauskin syntyy Pirsigin mukaan vain tekemällä itsestä ensin täydellisen, ja maalaamalla sen jälkeen vain luonnollisesti. Taiteen luominen tai moottoripyörän korjaaminen ei ole siis millään muotoa irrallaan muusta olemassaolosta. Kaikki liittyy yhteen. Pirsigin neuvokkuusloukut ovatkin vain päähenkilön yrityksiä löytää oikotietä oikeaan elämään. Jos loukut vältetään, voi korjaustyö päättyä onnelliseen oivallukseen: todellinen korjauksen kohde löytyykin minusta itsestäni.
Zen ja moottoripyörän kunnossapito on kiehtova ja monikerroksinen teos, joka ei varmasti jätä ketään huolellista ja syvämietteistä lukijaa kylmäksi. Ajattelemaan haastava kaunokirjallisuus on juuri tällaista. Romaani miellytti minua erityisesti verkkaisen kerrontansa ja monikerroksisen tarinansa vuoksi. Pirsigin teoksen sisällössä oli useita tasoja, eivätkä kirjan rungon muodostaneet filosofiset mietelmät jääneet suinkaan vain irrallisiksi kiiltokuvatarroiksi lukijan oman mosaiikin rakentamista varten, vaan koko rakennelman kykeni vielä taittelemaan kokonaiseksi, monisärmäiseksi origamiksi.
Miksi Zen ja moottoripyörän kunnossapito ei kaikesta tästä huolimatta silti onnistunut aivan kohoamaan kaikkien aikojen parhaiden romaanisuosikkieni kaanoniin? Oivalsin, että eräs minuun syvästi kaunokirjallisuudessa vaikuttava ulottuvuus jäi kirjassa kuitenkin liian vähälle huomiolle – nimittäin esteettisyys. Sitä on mukana, ennen kaikkea tarinassa ja kauniissa maisemakuvauksissa, mutta jotain jäi vielä uupumaan. Kirjan vahvuus on mielestäni ennen kaikkea sen filosofisessa osuudessa, ja pohdintakokoelmana se onkin varsin onnistunut opus. Muu tarinankerronta jää kuitenkin aika suoraviivaiseksi ja vain varsinaista monologista pohdintaa kehystäväksi kertomukseksi. Myöskään kirjan rakenne ei aivan vetänyt puoleensa. Omat pohdinnat vaihtuvat kehyskertomuksen moottorinpärinäksi ilman sen sulavampia siirtymiä, ja välillä tuntuu kuin lukisi yhtä aikaa kahta eri teosta. Kerronnan sidoksisuus ja filosofian upottaminen itse tarinankerrontaan olisivat toimineet mielestäni paremmin ja tuoneet kirjaan lisää taiteellista ulottuvuutta. Vaikuttavaa sisältöä on yllin kyllin, mutta pakkauskääreet voisivat olla säkenöivämpiä.
Koen vahvasti, että minulle eräänlainen tyylitajuinen värikylläisyys on kaunokirjallisuudessa tärkeätä. Filosofian voima taas kumpuaa ennen kaikkea sen vetoavuudesta sellaisiin mielen järjellisiin kerroksiin, jotka epätoivoisesti yrittävät saada parempaa selvyyttä sellaisista asioista kuin elämä, maailma, todellisuus ja ihminen. Taiteeseen sen sijaan kohdistuu omalla kohdallani aina odotuksia tunteisiin käymisestä. Siispä pelkkä hyvä ja oivaltava ajatus sinänsä ei vielä riitä suuren sanataiteen tunnusmerkiksi, vaan sillä täytyy olla ympärillään myös oikea, nerokas ja täsmällinen ilmaisutapa. Juuri tämän oivalluksen Kalle Holmberg tiivisti muistelmissaan hienosti: taide syntyy tunnekytköksissä. Hänelle se taide on ennen kaikkea teatteria, minä liitän sen tässä yhteydessä kirjallisuuteen. Ajatus on joka tapauksessa universaali. Kun tunnereaktiot kohtaavat esitetyn, syntyy parhaimmillaan elämää suurempi taide-elämys.
Suuren romaanin merkki on se, että se jättää aina jälkeensä ajattelun aineksia, jotka eivät vielä täydellisesti avautuneet. Ehkäpä juuri tämä teos on sellainen, joka kannattaa lukea moneen kertaan, jotta sen syvimmätkin ajatuskiemurat varmasti oikeentuisivat ja avautuisivat oikeassa, täsmällisessä laajuudessaan lukijalle. Esseen kirjoittaminen tästä teoksesta onkin ollut vähintääkin yhtä haastava kokemus kuin itse romaanin lukeminenkin. Oma ajatusmosaiikkini muotoutui tällä kertaa tämän näköiseksi. Toisena aikana luettuna ja koettuna se olisi voinut olla jotain hyvinkin erilaista. Pirsigin viisas päähenkilö tiivistää tämän kaikkein osuvimmin:
Vaikeaa on se, että esseiden täytyy aina kuulostaa siltä kuin Jumala puhuisi ikuisuutta varten, eikä se koskaan ole niin. Ihmisten pitäisi käsittää ettei se koskaan ole sen kummempaa kuin että yksi ihminen vain puhuu yhdestä kohdasta aikaa ja tilaa ja olosuhteita. Ei se ikinä ole ollut mitään muuta, mutta esseessä sitä ei pysty välittämään.
