Vain elämää!

Kauden parhaiden esitysten top 10!

Katselin pari vuotta sitten enemmän tai vähemmän pakotetusti yhden jakson tuosta niin kovasti joka puolella rummutetusta Vain elämää -sarjasta, eikä mieleni tehnyt enää palata sen pariin. Joukko muusikkoja ja laulajia kokoontui yhteisen pöydän ääreen esittämään omia tulkintojaan toistensa kappaleista, ja yleensä myös vollottamaan kunnolla päälle. Koko ohjelman idea tuntui lähinnä nykyajan turhaa viihdettä hyvin kuvaavalta, katsojia aliarvioivalta ja totaalisen teennäiseltä audiovisuaaliselta jätekasalta.  Kuultuani kuitenkin kolmannen kauden tähtikaartista ja etenkin suuresti ihailemani  Vesa-Matti Loirin osallistumisesta uusiin jaksoihin, tiesin olevani pakotettu antamaan sarjalle toisen mahdollisuuden. Nyt voin hyvällä syyllä todeta, että onneksi. 

Kolmas tuotantokausi on nimittäin ylittänyt roimasti kaikki aiemmat ennakko-odotukseni ja tuonut aivan valtavasti iloa tähän lohduttoman pimeään syysaikaan. Pari jaksoa seurattuani minulle kristallisoitui hyvin lähtemättömästi se, miten paljon aitoa inhimillistä tunnetta, lämpöä ja hyvän mielen ilosanomaa tämän ohjelmaformaatin ideaan sisältyi. Ohjelmassa ei ollutkaan kyse tietyn katsojakunnan laskelmoidusta kosiskelusta ylitunteikkaalla esityskavalkadilla, vaan todella aidon ja omalaatuisen ihmiskemian tuomasta hyvin muodostetusta kokonaisuudesta. Ja vaikka ei aiemmin olisi uskonut, ohjelman musiikillinen sisältö oli myös pääosin varsin korkealaatuista. Esityksissä oli roppakaupalla tunnetta, latausta, panostusta ja taustabändin soittajat suoriutuivat tyylilajista kuin tyylilajista varsin mallikkaasti. 

Mutta kaiken onnistumisen perimmäinen syy oli minulle alusta alkaen hyvin selvä. Idea toisten artistien kappaleiden esittämisestä yhteisen pöydän ääressä oli vain taustakehikko, ja sarjan todellinen sisältö oli sen päähenkilöiden välisen kemian kuvauksessa. Jos esiintyvät henkilöt olisivat olleet sarjassa toisia, en olisi seurannut jaksoakaan. Mukana oli niin nuoria tekijöitä kuin vanhoja legendoja, niin toisensa entuudestaan tuntevia kuin uusia tuttavuuksia sekä niin popin, rockin kuin hip hopin tunnettuja suomalaisia taitajia. Seitsemän ihmistä, seitsemän elämäntarinaa ja seitsemän karismaattista esiintyjää: Vesa-Matti Loiri, Paula Koivuniemi, Paula Vesala, Kimmo Laiho (Elastinen), Jenni Vartiainen sekä Samuli Edelmann. Kaikki pitkän linjan laajasti tunnettuja artisteja. Veskun lisäksi etenkin Tonin tekemisiä ja sanomisia on tullut seurattua enemmän tai vähemmän 1990-luvulta asti, joten mielenkiintoista odotettavaa oli riittämiin – niin riemukasta huumoria kuin suuria tunteitakin. Olen seuraavassa kirjoituksessa listannut kymmenen omaa suosikkiani kuluneen kauden esityksistä. Ne on asetettu paremmuusjärjestykseen täysin minun oman lahjomattoman ja subjektiivisen maun mukaisesti. Mais c'est seulement la vie! 

10 # Toni Wirtanen: Sata kesää tuhat yötä 

( alkuper. Boogie Woogie Dancing Shoes, säv. & san. Keith Forsey, Juergen Korduletsch, Joerg Evers & Mats Björklund, suom. Raul Reiman)

"Tanssikenkää jalkaan vaan sitten, niin täältä pesee. Härifrån vänttas..."

                                                                                           -Toni

Sata kesää tuhat yötä on Paulan useista klassikoista yksi niitä harvoja, joka on iskenyt lähtemättömästi keskushermostooni jo ensimmäisestä sähköisestä kuuntelukerrasta lähtien. Oli myös odotettua, että ainakin tätä kipaletta versioitaisiin myös seitsemännessä jaksossa. Kun kappale paljastui lopulta Tonin valinnaksi, olivat odotukset ristiriitaiset: joko kappale saisi lähinnä nolon disco-tulkinnan tai se laitettaisiin aivan uuteen uskoon. Onneksi päädyttiin jälkimmäiseen. Ehkä jopa kaikkein suurin muodonmuutos kuultiin tässä: Toni bändeineen muunsi klassisen discopallonytkytyksen raivoisan energiseksi heavy-versioksi!

"Mikä energia!"

        -Paula K.

Tonin suorituksia sarjan jaksoissa kautta linjan voisi luonnehtia sanalla yliyrittäminen. Todellisia muodonmuutosyrityksiä oli tiuhaan ja lataustakin runsain mitoin. Valitettavasti panostuksen määrä meni aivan liian usein täysin yli laidan, ja lopputulos jäi jokseenkin hajuttomaksi. Tonin elkeet ja laulajankyvyt sopivat rock-henkisesti nimittäin aivan hyvin Apulannan ja sen kaltaisten yhtyeiden tuotantojen tulkitsemiseen, mutta liian uusille vesille lähteminen sai veneen jo hörppimään vettä pahemman kerran. Panostus ja energia tuotti kuitenkin kaksi hyvin onnistunutta vetoa, joista toinen oli myös kaikista viimeisin. Syynä oli se, että Toni pysyi tällä kertaa tyylillisesti lestissään, mutta onnistui kuitenkin muuttamaan versionsa riittävän omaperäiseksi, kokonaisuutena tiukasti otteessaan pitäväksi paketiksi. 

Kyllä. Kasarin discohitti sai osakseen raskaan heavypoljennon ja punk-räyhäkkään laulusuorituksen. Energiaa riitti ja meno pysyi juuri ja juuri sopivan tiukkana ja samalla hulvattomana. Ja kerro Toni mistä ihmeestä tuon juuttaan verenpunaisen Fight Club -rotsin voi oikeen ostaa omakseen? Olen aina tuollaisen halunnut, enkä ole sitä koskaan missään nähnyt. Hillitöntä menoa! Ja totta vieköön, myös taustayhtyeellä todella oli heittäytymiskykyä yli oman tarpeen. Verbaalikko Toni todella pesi lattian tällä pyyhkäisyllä, ei voi mitään. Hieno versio. Hieno yhtye. Hienoja miehiä. Jäämme mielenkiinnolla odottelemaan kuinka Kalju K. Kojootti alias Toni Wirtanen villitsee teinimimmit seuraavana festarikesänä. Sillä kun tämä ralli kajahtaa juhannusyössä, niin se on sitten siinä. 

"SATA! KESÄÄ!"

Katso Tonin raivokas esitys tästä:

http://www.ruutu.fi/ohjelmat/vain-elamaa/ennakko-toni-wirtanen-rajayttaa-paula-koivuniemen-hitin-kappaleiksi

Bonus! Kauas on omena puunsa juurelta vierähtänyt. Matka alkuperäisestä vaatimattomasta discohitistä Tonin ärhäkkään versioon on pitkä kuin nälkävuosi. Tässä jamaikalaissyntyisen Claudja Barryn alkuperäisversio vuodelta 1978:

https://www.youtube.com/watch?v=qu4w1qDR7Jo

9 # Samuli Edelmann: Tunnoton

(Säv. Knipi, san. Jenni Vartiainen & Juhani Lappalainen)

"Mä on ihan makaroonina täällä."
                                -Jenni

Samulin villipyttymäinen olemus oli vahvasti läsnä kauden jokaisessa jaksossa, kuin vahvarakenteisena seinänä, johon muut pääosan esittäjät saattoivat huoletta nojautua. Kuitenkin ne kaikkein vahvimmat tunnereaktiot saimme kokea juuri häneltä, jonka vahvuus näyttäytyi lähinnä vuorenseinämältä. Samuli oli ohjelmassa vuoroin itse rauhallisuus ja vuoroin täysin murusina. Etenkin toisena jaksona nähty Paula Vesalan päivä oli raskaine kalmankatkuisine aiheineen varsinkin Samulille usein aivan liikaa. 

"Samuli meni maihin."

                  -Elastinen

"Kovia aiheita sulla."

                      -Samuli

"Mä vedän kohta litsarin sulle."

                                   -Vesku

Olen aina pitänyt Samulia ennen kaikkea näyttelijänä. Läpimurto tuli 1990-luvun alussa, jolloin Peggy kohosi suureksi hitiksi. Levyt myivät ja elokuvarooleja tuli. Komediaryhmä Vintiöiden jäsenenä tulivat esiin Samulin välistä hulvattomat koomikonkyvyt. Myös viinaa tippui kurkusta alas kiivaaseen tahtiin ja välillä meno äityi turhankin rajuksi sekoiluksi. Esim. erään vedonlyönnin seuraksena vuonna 1995 Samuli hyppäsi humalassa mereen Viking Line -risteilyalukselta. Onneksi laiva oli kuitenkin pysähdyksissä Tallinnan satamassa ja mies saatiin nopeasti ongituksi takaisin. Useiden vuosien porttikielto selkkauksesta kuitenkin helähti. Sittemmin Samuli on jättänyt viinakset kokonaan ja elelee nykyisin rauhallista perhe-elämää Maltalla. 

Samulin laulutuotannosta muisti lähinnä 1990-luvulla paljon soineen (Sinä olet) Aurinko -hitin sekä ärsyttävän Kaikki tahtoo -renkutuksen. Hänen laulutekniikkansa on jotenkin vaivalloisen ja liian hennon kuuloista. Huokaileva tapa laulaa kuulostaa siltä kuin jokainen rivi tulisi ulos vain juuri juuri kuultavasti. Tulkitsijana hän on selvästi aivan liian yksiulotteinen, ja se näkyi myös jaksojen esityksistä. Väliaikainen oli rutiinivetäisy, Päiväkoti vielä jokseenkin ok, Teit meistä kauniin liian samantyyppinen edellä mainitun Vesalan kappaleen kanssa, Vaan sil on väliä aivan karmea harmonikkahumppaveistos Elastisen räpäytyksestä ja Kuuleeko yö toki tunnelmallinen, mutta silti turhan rutinoitunut tulkinta. 

Jennin jaksossa löytyi vihdoinkin sitä jotain. Viimeinkin täysin Samulin olemukseen ja laulutapaan kuin nakutettu istuva kappale! Kun Tunnoton -laulun ensimmäiset hennosti kuiskailevat sanat tulvahtivat ulos, oli pöydän ääressä käsinkosketeltavan harras tunnelma. Samulin jykevän rauhallinen tulkinta vei Jennin tunnetilojen pyörteisiin ja sai varmasti myös lukemattomat kotikatsomot hiljenemään. Se vaan oli niin juuri hänelle sopiva kappale. Samuli välitti hienosti juuri sen, kun mikään ei enää tunnu, ja kaikki on yhdentekevää. Tunteet, jotka ennen kuohuivat suurten tuulisten merivirtojen lailla, ovat nyt kuolleet ja lopullisesti hiljenneet. Jäljellä on vain surullisen välinpitämätön ihmisruumis, vailla tunteiden täytettä. 

Katso Samulin tunteikas tulkinta tästä:

http://www.ruutu.fi/ohjelmat/vain-elamaa/samuli-edelmannin-tunnoton-kirvoittaa-kyyneleet-silmiin

Bonus! Onko tässä kuitenkin Sampan uran ehdottomin tähtihetki? Suomen kenties pösilöimmän sketsisarjan Äkkiä Anttolassa eräässä jaksossa nähdään hulvaton esitys legendaarisesta kesäpiisistä Karavaanari. Onkohan juuri tällä möhömahaisella pätkällä irronnut sivukonnan rooli Mission Impossible -rainassa?

https://www.youtube.com/watch?v=h-tBCGvc_FE

8 # Paula Koivuniemi: Joutsenet

(säv. Jori Sjöroos, san. Paula Vesala & Mira Luoti)

Koivuniemen Paula ei paljoa esittelyjä tarvitse. Vaihtoehdot etunimi Paulan ensimmäiseksi mielleyhtymäksi kun ovat melko vähissä. Olikin hauskaa odottaa, miten Paula taipuisi aivan erilaisten artistien biisikatalogiin. Siis oli hauskaa siihen asti, kunnes ymmärsi hänen esittävän ne aina samalla tavalla. Suurin osa hänen tulkinnoistaan kun pysyi tukevasti mukavuusalueen kehämäisen aidan sisäpuolella. Ainoastaan Elastisen Mikä boogie? -rallattelu poikkesi hieman linjasta, mutta sekin äityi liian huumorilla vedetyksi hupsutteluksi. Toisin sanoen Paula veti esitykset omalla varmalla tyylillään, eikä se suinkaan ollut epämiellyttävää kuunneltavaa. Ohjelmaformaatti vain oli sellainen, että olisi sopinut toivoa myös enemmän arvaamattomia yllätyksiä ja heittäytymistä. 

Voit sanoa mitä haluat

Se ei tunnu se ei kosketa

Mene vaan mene vaan

Toisen Paulan jakso oli kauden kaikista jaksoista selvästi kaikkein tunnepitoisin. Vesalan kappaleiden aiheet kun olivat lähes poikkeuksetta varsin tummissa virroissa kylvetettyjä. Erittäin jännitteinen esitys nähtiin myös kahden Paulan ensimmäisessä musiikillisessa kohtaamisessa. Kauden aikana syntyi jonkinlainen sukupuolittunut ihailukerho, kun selvästi Vesalan suurimmaksi esikuvaksi osoittautui Paula, ja Elastisen tapauksessa taas Vesku. Nyt oli kuitenkin vanhemman Paulan aika tulkita nuorempaa, ja lopputulos oli hänen parhaimpansa. Syy on aika pitkälle sama kuin Samulinkin tapauksessa: kappalevalinta istui hänelle erinomaisesti. Joutsenet on kappale luopumisen tuskasta, menetetystä rakkaudesta ja kylmenneistä tunteista. Paulan tapauksessa hänen mennyt vaiherikas elämänsä loi kappaleen tulkinnalle koskettavat kehykset. PMMP:n alkuperäisversiossa kun on tekstin suhteen mukana jonkinlaista nuorten ihmisten uhmakkuutta; vaikka suru ja kaipaus tukehduttaa, on vielä varaa komentaa päättäväisesti, parempaan tulevaisuuteen yhä uskoen. 

Lumi on syönyt kaiken

Routa raiskaa tämän maan

Joutsenetkin jäätyy kiinni jaloistaan

Unelmat vaihtuu toisiin

valuen vuosiin vihaisiin

Lähtisin mut se vaan ei mee enää niin

Koivuniemen tapauksessa tekstin sävy muuttuu kohtalokkaammaksi. Ilmassa on paljon enemmän lopullisuuden tuntua. Kun nyt vielä luovutaan, se on lopullisesti sitten siinä. Ja vaikkei olisikaan, välittyy ajatus useammista katkerista hetkistä, kun laulajana on vanhempi ja kokeneempi esittäjä. Näin kappaleen tekstin tunnelataus muuttuu  myös kertaheitolla paljon vahvemmaksi. Kiitosta voi jakaa myös hyvin tilannetajuiselle ja onnistuneelle sovitukselle. Juuri tulkinnan elegantin hillitty ulkoasu pukee Paulaa ja saa hänen esiintyjänlahjojensa parhaimmat puolet säihkymään. Kokonaispaketti on hallittu, tiivis ja tyylitajuinen. Kun mikään ei enää mee niin, se on pakko uskoa – jos vain Paula Koivuniemi sen meille kertoo. 

Katso Paulan elegantti esitys tästä:

http://www.ruutu.fi/ohjelmat/vain-elamaa/paula-koivuniemi-putsaa-poydan-kuulaalla-joutsenet-vedollaan

7 # Toni Wirtanen: Kovemmat kädet

(säv. Jori Sjöroos, san. Paula Vesala & Mira Luoti)

Tonin ensimmäinen todellinen onnistuminen nähtiin toisessa jaksossa. Ensimmäinen esitys Veskun vähemmän tunnetusta klassikosta Brontosauruksen yö solahti auttamatta numeroa liian isoihin saappaisiin, mutta seuraavassa vedossa oli jo päästy enemmän omimmalle alueelle. Vesalan Paulan Kovemmat kädet tuntui tematiikaltaan ja tulkinnaltaan selkäpiissä asti. Toni sai kappaleen kaksivaihteisen temmon toimimaan omalle äänialalleen riittävän moitteettomasti, sillä juuri säkeistöjen rujo hentous sekä kertosäkeen voimakas energiapurkaus sopivat juuri hänen rock-tyylilleen hienosti. Kun perheen esikoinen ei enää saavukaan kotiin talviselta koulumatkaltaan, ovat hyvät neuvot silloin kultaakin kalliimmat. Tähän sydäntä viiltävään hetkeen tarvitaan melankolian keinot taitavaa sanansaattajaa, ja silloin Toni on mies paikallaan.

Silloin kun ensilumi 
taivaassa synnytetty 
maahan suli
hän ei tullutkaan illalla kotiin

Ei olisi aikoinaan uskonut ruskis-renkutusta kuunnellessaan millaisia tekstejä PMMP:n tyttösten käsistä vielä irtoaisikaan! Vesalan jakso olikin koko kauden ylivoimaisesti tunteikkain. Laulujen sanoitusten teemat käsittelivät usein kuolemaa, ihmiselämän katoavuutta, haurautta ja luopumista. Porukan jalat eivät siis kahlanneet aivan pintavesissä. Tämä näkyi ennen kaikkea kappalevalintojen teemoissa, joista Tonin valinta oli yksi sykähdyttävimpiä. Onnistumisen syy on sama kuin Samulilla: kappalevalinta on tällä keraa mitoitettu esiintyjää myöten. Säkeistön hentous, äänen puhtaus näissä kohdin ja kertosäkeen räjähtävä voima, vihanpurkaus, joka on juuri oikein ajoitettu, tekevät tästä esityksestä Tonin parhaimmistoa. Hän on juuri omalla maaperällään, ja tulkinnan voisi hyvin kuvitella myös Apulannan katalogiin mainiosti soveltuvaksi. Synkkyys, viha ja silkka pimeä agressio kauheuksien edessä kuvastuvat loistavasti tästä mieleenpainuvasta tulkinnasta. Toni onnistuukin olemaan sekä haavoittuvaisen inhimillinen että voimakkaan tulinen saman esityksen aikana. Nämä hetket olivat vain koko kauden aikana harmittavan harvassa.

Kovempi sydän ja kovemmat kädet
häneen ovat takertuneet
Tutuimmat kadut ja kivet ja ojat
ne poikamme piilottaneet
Kovempi sydän ja kovemmat kädet
häneen ovat takertuneet
Katu ei puhu
ei tunnusta mitään
mihin pojan kadottanut on

Se mihin sinä kajosit 
oli toisen omaa

"Tää on paljon sanottu, mut mä uskallan sen sanoa, että ehkä yks viisaimmista ja hienoimmista miehistä mitä mä oon koskaan tavannu."
                                                                                                                               -Vesku

Katso Tonin voimakas esitys tästä:

http://www.ruutu.fi/ohjelmat/vain-elamaa/kovemmat-kadet-kuristavat-kuulijaa-toni-wirtasen-koskettavassa-esityksessa

6 # Elastinen: Naurava kulkuri

(alkuper. Gambler's Guitar, säv. & san. Jim Lowe, suom. Reino Helismaa)

"Itkeen mä aloin, vaikka olis pitäny nauraa."

                                            -Vesku

Tästä se kaikki lähti liikkeelle! "Arvoisat musiikin ystävät, hymyä huuleen!" Ylläolevaan Veskun lausahdukseen pystyi hyvin yhtymään, sillä esitys aiheutti lähinnä liikutusta, vaikka se oli kappaleena kaikkea muuta kuin surullinen tai melankolinen. Tyylilajista huolimatta juuri tähän täysin eri sukupolvea edustavan nuoren artistin tarjoamaan tribuuttiesitykseen kiteytyi hyvin paljon. Koko sarjan aloittavana esityksenä ei voinut tietää millään mitä tuleman pitää. Kimmo Laiho alias Elastisen esitys oli paitsi ratkiriemukas myös hyvin tunteikas, sillä sen esityshetkessä koettiin todellinen sukupolvien yhdistyminen. Kaikki johtui tietysti Veskusta ja hänen uskomattomasta urastaan suomalaisen taiteen ja viihteen tähtitaivaalla, jolle Elastinen teki kunniaa omalla tunnusomaisella tyylillään.

Naurava kulkuri on sävelmältään alun perin yhdysvaltalaisen country and western -artisti Jim Lowen 1950-luvun alun kappale, johon Reino Helismaa väsäsi uudet hilpeät suomenkieliset sanat. Per-Erik Förärsin levyttämänä kappale tallentui suomeksi ensi kerran ääniaalloille vuonna 1958. Nuori poikanen nimeltä Vesa-Matti Loiri kuunteli radiosta tätä Pärren esitystä ja ärsyyntyi kappaleen teennäisestä välinaureskelusta. Vuoden 1985 syksyn eräässä Spede-Show -sketsisarjan jaksossa hän viimein päätti osoittaa kykenevänsä paljon parempaan tulkintaan. Roolihahmo Jean-Pierre Kuselan sekä hänen avustavan pianistinsa Pupen (Olli Ahvenlahti) nauruntäyteinen esitys on yksi suomalaisen viihdehistorian ikimuistoisimpia. Myös vuoden 1986 levytys kiertää radioiden eettereitä edelleen säännöllisesti. Viimeksi Loirin on nähty nauravan Kuselana Speden muistokonsertissa 2000-luvun alussa.

- Kauhee biisi
- Niin voi olla aika raskas vetää kyllä
- Niin niin mutta siis biisinäki ihan hirvee saatana
- Mä koitan muuttaa sun mielipiteen 
- Mutta hyvä numero

                                           -Vesku ja Elastinen


Vanha klassikko oli siis aika herättää jälleen henkiin. Ja sen Elastinen myös teki. Omaan tinkimättömään tyyliinsä Kimmo oli veistänyt kappaleesta täysin uuden räp-sovituksen. Alkuperäisiä ikimuistoisia rivejä oli kyllä mukana, mutta muutoin sanat oli laitettu täysin uuteen uskoon. Myöhemmin saimmekin tottua jo odottamaan niin jokaisen Elastisen tulkinnan kohdalla. Tässä tapauksessa oli selvää, kuten Veskukin ennen esitystä toteaa, että ei Kimmo lähde nauramaan tässä versioinnissa. Niinpä alkuodotukset eivät olleet kovinkaan huippulukemissa; varsinkin kun Fintelligens on ollut kirjoittajan kestoinhokkeja läpi koko 2000-luvun. Mutta pakkohan tälle energiselle hulluttelulle oli lopulta hymyillä lämpimästi. Vertailua alkuperäiseen kun ei tarvinnut tehdä lainkaan, sillä Elastisen versio oli aivan uusi kappale. Jos alkuperäinen esitys on ylittämätön, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä jotain aivan omannäköistä, ja tässä Elastinen mielestäni onnistui mainiosti. Hyyytymätön hymy, asianmukainen elehtiminen sekä hulvattomat naurusämplet toimivat moitteettomasti, ja peli oli avattu sanan mukaisesti täydellä hyökkäyksellä. Oli nimittäin erityisen tärkeää, että paljon ennakkoluuloja herättänyt sarja sai heti alkunytkäyksestään asti katsojan mukaansa ja odotukset korkealle. Räjähtävä alku tulvillaan hyvää mieltä ja suuria tunteita, tästä oli todella hyvä jatkaa.


"Se oli sankariteko, mut sä nostit kyllä kaikkien riman niin korkeelle."
                                                                                              -Vesku

Katso Elastisen hilpeän energinen esitys tästä:

http://www.ruutu.fi/ohjelmat/vain-elamaa/elastisen-riemukas-naurava-kulkuri-kaantaa-suupielet-ylospain-heti-kattelyssa

Bonus! Vaikka vertailua ei kannata tehdäkään, tässä vielä muistin virkistykseksi se ainoa ja oikea alkuperäinen esitys vuoden 1985 Spede-Show'sta:

https://www.youtube.com/watch?v=yBX3TguWF84

5 # Jenni Vartiainen: Anna mulle piiskaa

(säv. & san. Toni Wirtanen)

Jos yhden kauden monista legendaarisista tähdistä voisi korvata toisella, olisi lähteväksi osapuoleksi valikoitunut Jenni. Kautta linjan hänen olemisestaan ja esityksistään paistoi liiallinen harkitsevuus ja mukavuudenhaluisuus, todellinen elävä heittäytyminen jäi lopulta vähiin. Tumma, kohtalokas, määrätietoinen, harkitseva, vakaa ja perinteikkään naisellinen Jenni toi kuitenkin kokoonpanoon myös jonkinlaista tasapainoa. Ainoastaan jodlaava Jenni viimeisessä duettojaksossa oli selvä kokeellinen irtiotto aiemmasta. 

Vaikka useat hänen esityksistään olivat selvästi jaksojensa heikoimpia (esim. yhdentekevä Kohtalokas samba sekä olematon Heruuks?), kolmannessa Toni Wirtasen jaksossa palaset loksahtelivat yllättäen täysin omiin uomiinsa. Apulannan alkuperäinen riettaan riehakas punkrevittely oli taipunut Jennin ja hänen tuotantotiiminsä taitavissa käsissä joksikin aivan toiseksi: kolhiintuneesta moneen kertaan juodusta kaljatölkistä oli muodostunut tumman perhosen synnyinkotelo. 

Kun perhonen avaa siipensä ensi kerran, mitä alta paljastuukaan? Tummiinpukeutuneen Jennin eleissä on selkäpiitä värisyttävää määrätietoisuutta, kun rumpukoneen ensi tahdit aloittavat kohtalokkaan kuljetuksensa kohti alati tihenevää pimeyttä. Mitä tämä oikein on? 

Minä haluan sinut tänne

Missä poliisi on ystävämme

Markiisi de Saden ilkkuva haamu leijailee vaivihkaa taustalla, kun Jenni aloittaa piiskaavan kertosäkeensä. Ohhoh. Mieleen tulvahtaa 1990-luvun loppu ja Tyrmäävien kurpitsoiden Ava Adore; We must never be apart!  Samaa vastustamatonta mahtikäskyä on myös Jennin kohtalokkaissa piiskauspyynnöissä. Usein hänen laulunsa kuulostaa vain kliseiseltä huokailulta, mutta tällä kertaa kappaleen täysin uudistettu goottielektromainen sovitus on saatu istumaan keulakuvansa mukaisesti. Myös Tonin kasvoilta kuvastuneet hämmästyksen ilmeet olivat paljonpuhuvia. Tässä todella on nyt onnistuttu. 

Sitä samaa minun radio soittaa

Kuinka lopultakin elämä voittaa 

Positiiviset odottamattomat yllätykset olivat niitä, joita jokaisen jakson kohdalla odotti kohtaavansa. Jenni onnistui tässä hienosti. Kappale oli saanut aivan erilaisen ulkoasun, ja aiemmin teinien härskinä anthemina soinut ralli oli muuttunut synkäksi ja jopa uhkaavaksi lauluksi. Tällä kertaa piiskaa annetaan jo itse vihtahousulle, kyse ei ole enää leikistä. Jennin pyynnöt ovat haavoittuvan ihmisen synkkiä pyyntöjä, pimeän epätoivon täyttämiä mustia aukkoja. Muodonmuutos oli selvästi yksi sarjan onnistuneimpia ja vakavasti otettavimpia. Myöhemmin Jenni yllätti vielä varsin miellyttävällä italialaistyylisellä Edelmann versioinnilla. Anna mulle piiskaa on kuitenkin jotain aivan muuta kuin pelkkä uudelleentulkinta. Se on kiehtovan tarttuva kohtalonsinfonia, jopa hieman vaarallinenkin.

Ei oven takana sinua odota

Iloinen ystävä kädessään kukkia

Ei oven takana sinua odota

Lämmintä syliä ilman nauloja 

Katso Jennin hyytävä esitys tästä:

http://www.ruutu.fi/ohjelmat/vain-elamaa/jenni-vartiainen-kaantaa-hitin-sanoman-ympari-haavoittuvainen-anna-mulle

4 # Elastinen: Minä ja hän 

(säv. Jenni Vartiainen, Jukka Immonen & Hannu Korkeamäki, san. Mariska)

"Räppäri, joka osaa laulaa!"
                                 -Vesku

Jos Elastisen tulkinta Nauravasta kulkurista oli nappialoitus, paransi hän myös kauden edetessä esityksiään jatkuvasti. Ehkä tylsähköä  Mitä kuuluu -vetoa lukuun ottamatta kaikki Kimmon esitykset olivat enemmän tai vähemmän onnistuneita, mitä ei olisi välttämättä etukäteen uskonut. Jos Vesku ja Vesala loivat ohjelmalle syvyysarvoa, niin Elastisen tuoma viihdearvo oli myös yhtä korvaamaton. Hän oli muokannut omalle räp-tyylilleen uskollisesti jokaisen kappaleen täysin uuteen uskoon ja panostanut versioihin myös kaikista pöydän jäsenistä eniten, sillä jokaisessa tulkinnassa oli myös mukana Kimmon omia räp-säkeistöjä. Yksi kohahdus koettiin heti toisessa jaksossa, kun Kimmo versioi Vesalan Oo siellä jossain mun -kappaletta: mitä ihmettä? Hänhän osaa myös laulaa! Etenkin miehen tuotantoon aiemmin perehtymättömälle tämä oli varsin miellyttävä yllätys. 

Sitten kun oon viimeisen lauluni laulanut

ja työni tehnyt, lapsenikin kasvattanut

Luokseni tulkaa

Katsokaa, että kaunis oon

huuleni punatkaa

Ja jotain punaista päälleni pukekaa

Niin matka voi alkaa

Jennin jaksossa nähty Minä ja hän oli kuitenkin askel vielä tästäkin eteenpäin. Kimmo näytti nyt todella toisenlaisen puolensa tällä mies ja kitara -viritteisellä asetelmalla. Ilmassa oli suurten paljastusten tuntua, kun hän kertoi harjoitelleensa kitaransoittoa kyseisellä kappaleella jo paljon ennen tätä ohjelmaa. Ja niinhän se taipui räppääjänkin sormissa tuo kielisoittimista ihmeellisin. Jos esim. Vesala osoitti todella hienoa heittäytymiskykyä etenkin Elastisen päivänä, niin kyllä myös Kimmo naulasi oman muuntautumisleikkinsä täydellisesti. En minä häntä laulajana Frank Sinatraksi nostaisi, mutta kyllä hänen äänensä oli riittävän puhtaan ja kauniin sointuvan kuuloista. Onkin hieman surullista, että levyversiossa kalskahtaa selvästi hienoinen autotunen kliininen sointi.

Minä ja hän, tiedän sen
Meillä on sielu yhteinen
Minä ja hän, tiedän sen
Meillä on elämä ikuinen

Yksinkertainen rallatus yhteisestä sielusta ja ikuisesta elämästä on näennäisesti mitättömän tuntuinen kipale, mutta Elastisen ainutlaatuisen esityksen kontekstissa hyvinkin mieleenpainuva. Muutamat alun herkät ja vienot ilmoille kaikuvat sävelet, sitten upouudet räp-rivit ja lopulta erittäin helposti tarttuva kertosäe olivat kaikessa yksinkertaisuudessaan todellista musiikillisten sielujen sympatiaa. Jos joku artisti, jonka tuotanto on aiemmin ollut lähinnä kestoinhokkien kyseenalaisessa joukossa, voi yllättää näin hienolla tavalla, niin pakko sitä on suitsutella enemmän kuin lakipykälät myöten antaisivat. Jäänkin mielenkiinnolla odottelemaan, josko ensi talvena Elastinen päättäisi pitää mittavan unplugged -kiertueen täysille konserttisaleille. Tai, onhan tässä aikaa odotella vielä tovi, sillä onhan meillä elämä ikuinen.

"Erittäin herkkä poika."
                      -Paula K.

Katso Elastisen herkkä esitys tästä:

http://www.ruutu.fi/ohjelmat/vain-elamaa/elastinen-tarttuu-kitaraan-ja-yllattaa-taydellisesti-mina-ja-han-tulkinnallaan

3 # Vesa-Matti Loiri: Anna soida

(säv. Tuomas Kilpeläinen & Kimmo Laiho, san. Kimmo Laiho)

"Ei tommost ihmist oo toista täs maassa. Tommost hahmoo. Eikä välttämättä koskaan tuukkaan. Vesku on one and only."

                                                                                                                           -Elastinen

Voi Vesku. Istualteen mestari tuli kehään vielä kerran ja selvisi eristään puhtain paperein. Muuntautumiskyky ei ollut Suomen kaikkien aikojen laaja-alaisimman taiteilijan repertuaarin suhteen mikään yllätys, joten kauden aikana saimme kokea ja nähdä monenmoista. Milloin heittäydyttiin huumorin kukkasten vietäväksi ja milloin taas koettiin ne kenties kaikkein syvimmät pohjavirtaukset. Saimme tietää, että miehillä on vain yksi rusketusraita tekstiileissä Vesalan jaksossa, joka muutoin oli kaikkein tunteikkain ja aiheiltaan synkin. Tyyne Lipasti kävi myös tuomassa aikuisen naisen ilosanomaa, Armaan läheisyys kosketti henkilökohtaisuudellaan, ja eräästä kaikkein koskettavimmasta musiikkihetkestä lisää toisessa tekstissä. Ainoa kylmäksi jättänyt mitäänsanomattomampi veto oli Jennin jaksossa nähty Ihmisten edessä, jolloin ei vain ollut vanhentuneen Veskun skarpein päivä.

"Tää oli iso hetki. Kiitos Vesku."
                               -Elastinen

Vielä jaksaa vanhakin tanssia, ihan kuin nuorena, totesi jo Taipaleen Reiskakin aikanaan ja sama päti myös Veskun valovoimaisiin esityksiin. Vaikka piimää on jo pohkeissa, niin mies jaksaa ja polkee, vaikka sitten tuolissa istuen. Elastisen Anna soida oli tästä sisäisestä vielä tallella olevasta ytystä hieno esimerkki. Vaikka mies valitteli aiemmin olleensa pulassa juuri räppäri Elastisen kappaleiden kanssa, ei tästä hukassa olemisesta näkynyt jälkeäkään lopullisessa esityksessä. On totta, että Veskun ääni ei ole enää entisessä 1960-, 70-, ja 80-lukujen loistossaan, mutta tällä kertaa myös ääni sointui puhtaammin kuin muissa kappaleissa. Lopputulos oli Veskun näköinen erittäin tarttuvasti svengaava jazz-rock pläjäytys, joka mielestäni ylittää alkuperäisen sata-nolla. Veskun ikätasolla energisen esityksen kruunasi vielä Nasse-sedän loppukaneetti musiikin soittamisen tarpeellisuudesta, joka kosketti erityisesti spede-huumorin ystävä Elastista silminnähtävästi. Sukupolvien kohtaamisen upeus oli jälleen käsinkosketeltavasti läsnä tässäkin esiintymisessä. Pakkohan se siis on Kimmon lailla todeta, että kyllä Vesku vaan on one and only.


"Te pikku limanuljaskat siellä pöydän ääressä. Kotiemme pikku limanuljaskat, jos te käännätte sen hiljemPAA, ettekä anna sen soita, niin Nasse-setä on erittäin erittäin vihanen. VOUU!
                                                                                            -Nasse-setä

Katso Veskun svengaava esitys tästä:

http://www.ruutu.fi/ohjelmat/vain-elamaa/tama-artisti-laittaa-anna-soida-kappaleen-uuteen-uskoon-elastisen-paivana

2 # Paula Vesala: Sua vasten aina painautuisin

(säv. Jorma Sivonen, san. Pertti Reponen)

"Miten sä voit laulaa noin sydämeen käyvästi?"

                                                  -Paula K.

Koko kauden ehdottomin yllättäjä oli PMMP:stä tuttu Paula Vesala. Oli kenen päivä tahansa, ja millaisia kappaleita tahansa, hän teki aina todella hienoa jälkeä. Oikeastaan Paula on ainoa koko porukasta, jolla ei ollut ainoatakaan täysin alta riman mennyttä esitystä. Jokaisella muulla niitä oli vähintään yksi. Milloin Paula on elektropoptyttö (Pahempi toistaan), grungetyttö (Kiittämätön), räppärityttö (Sori) tai vain puhdas poplaulaja (Miten ja miksi), aina hänen suorituksistaan kykeni nauttimaan täysin mitoin. Ohjelmaa seuratessa tuli tunne, että tästäkin artistista ja hänen kykyjensä todellisista laajuuksista tiesi vain murto-osan tätä aiemmin. Ainoastaan aloituksen Elegiassa lahjoja vielä säästeltiin, sillä muistan silloisen päällimmäisen tunteen olleen hieman liian suuriin saappaisiin väkisin pukeutumisen, vaikka kaunis oli myös se esitys. Myönnän myös katselleeni tätä ensimmäistä jaksoa hieman liiankin kriittiisin Vesku-lasein. Kaiken kaikkiaan voi kuitenkin todeta juuri Vesalan olleen se artisti, josta aidosti pystyi toteamaan, ettei hän pettänyt koskaan. 

"Hei, siis mä oon PMMP:n levyn nimenny niinku samannimiseksi ku yks Paulan levy Rakkaudesta. Siis kaikkee, se ei ees tiiä tätä. Mut katotaan pystynkö vetään yhtään sekunttii silmät auki."

                                                                                                                             -Paula V.

Yö, jää

Maa kimmeltää

Oot vain mun

Sun luonas aina näin rauhoitun

Kaikista mieleenpainuvista kappaleista valitsin koko ohjelman toiseksi parhaaksi esitykseksi viimeisen jakson upean laulun nimeltä Sua vasten aina painautuisin. Se on alun perin Pertti "Pertsa"  Reposen Paula Koivuniemelle 1970-luvulla varta vasten kirjoitettu kappale. Kahden säkeistön ja kertosäkeen mittainen herkkätunnelmainen balladi olikin todellinen Vesalan arvoinen loppuhuipennus. Kaikkien muuntautumisten jälkeen naamiot on viimein riisuttu, ja jäljellä on vain puhdas enkeli ja hänen äänensä. Ilmassa oli myös erityisen dynaamikan väreilyä, kun kaksi Paulaa kohtasivat jälleen, ja Vesalaa hermostutti kuin vietävää ennen esitystä. Nyt oli nuoremman aika tehdä kunniaa omalle esikuvalleen. Lopputulos oli riisuttu, aistikas, loputtoman sensitiivinen ja hauraan harras. Koivuniemen iskelmällinen tanssikappale rakkauden voimasta oli jälleen valettu täysin uuteen kulmaan. Tempo oli madallettu totaalisesti, ja muutoinkin koko esitys oli asetelmaltaan hienostuneen askeettinen. Liikutuksen tunsi Koivuniemeä myöten aina kotikatsomoissa saakka. Se oli kertakaikkisen kaunis ja  onnistunut tribuutti, yksi ohjelman parhaista. 

"Tosi herkkä. Se oli tosi herkkä... Hämmentävä."

                                                       -Paula K.

Mun suo suutas vasten painaa

Lainaa tää onhan vain

Kai näin sua vasten aina painautuisin

Jos vain oisit aina rinnallain

Katso Paula Vesalan sykähdyttävän kaunis esitys tästä:

http://www.nelonen.fi/ohjelmat/vain-elamaa/1758480-paula-vesalan-kuulas-sua-vasten-aina-painautuisin-herkistaa-kauneudellaan

1 # Vesa-Matti Loiri: Armo 

(säv. & san. Toni Wirtanen)

"Nyt alkaa hahmottaan, että minkälaiselle retkelle me ollaan saatu ringside paikat täällä."

                                                                                                              -Toni

Kuten eräässä laulussa kerrotaan, kalliit ovat laulujen lunnaat. Vesa-Matti Loiri on kokenut elämänsä aikana monenmoista: suuria suosionosoituksia ja suuria menetyksiä. Elämällä kun ei ole koskaan ollut tapana edetä vain ylämäen pinnalla. Aika, kokemukset ja eletty elämä muuttavat ja muovaavat ihmistä jatkuvassa ja päättymättömässä liikkeessä kaiken aikaa, halusimme tai emme. Kun kaikki on sanottu ja tehty, jäljellä on enää vain helpottunut huokaus, ennen ikuisuuden lopullista kädenojennusta. Juuri kuoleman musertava lopullisuus on se asia, jossa kaikkien on ennemmin tai myöhemmin polvistuttava suuren tosiasian edessä. Oman mitättömyytensä edessä. Ja silloin on enää turhaa armoa viivyttää.

"Mua pelotti aivan mielettömästi. Eniten ku mä muistan pitkään pitkään aikaan et mua ois pelottanu mikään esiintymiseen liittyvä taikka mikään muukaan asia oikeastaan."

                                                                                                                     -Vesku

Pahat enteet hiljaisuuden kaiken täyttää

Niin tuskaisen läsnä joka hetki vaikka pään pois kääntää

Vaikka sulkisi silmät kuva säilyy eikä mee minnekään

Muttei silti tule luo vaan tuijottaa tuijottamistaan

Musiikin aiheuttamien tunnevaikutusten syvyyttä on hyvin vaikea arvioida, ovat ne sitten iloa tai surua. Jossain määrin on kuitenkin pakko todeta, että ne kaikkein syvimmältä riipaisevimmat hetket liittyvät kuitenkin aina tavalla tai toisella surun ilmapiiriin. Menetys ja luopuminen, siinä popmusiikin käsitellyimpiä aiheita. Apulannan Armo oli jo ilmestyessään 2005 mielestäni Kiila -albumin ehdottomasti hienoin kappale, ja yksi koko yhtyeen uran onnistuneimpia. Vain elämää -sarjassa Toni kertoi kuinka kappaleen vaatimattoman syntytarinan jälkeen, se alkoi nopeasti nousta suuren yleisön suosikiksi ja elää aivan omaa elämäänsä. Sanoitukset koskettivat monia ja musiikkivideon youtube-kommenteissa kerrottiin tarinoita nuorena kuolleiden perheenjäsenten kohtaloista. Myös kaikista tämän ohjelman jaksoista päähenkilöiden suurimmat tunnereaktiot koettiin juuri tässä hetkessä, kun Loiri esitti synkän askeettisen tulkintansa. Se oli ainoa hetki, kun koko huone hiljeni täysin, ja jokaisen jäsenen syvän tunneliikutuksen kykeni aistimaan kovakuorisimmankin tuntopanssarin lävitse. Puhumattakaan siitä kuinka paljon näkyvää itkua kappale myös herätti. Kappaleen jälkeisen keskustelun aikana jopa Elastinen ei hymyillyt kertaakaan, Toni oli sanattomassa tilassa, ja Vesala alkoi itkeä sen verran paljon, että joutui poistumaan paikalta kokonaan. 

Tämä tie meidät kaataa

Ei voi jatkaa

Ei voi olla näin

Sen on tultava loppuun

Nyt on aika

Viimeiseen tiimaan

Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista

Jonka raajat kuolleet on

Tän täytyy mennä näin 

Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää 

Mutta tiedän et on turhaa

Armoo viivyttää

Kaiken voiman ja ainutlaatuisen tähän hetkeen loi tietenkin se valtaisan karisman täyttämä sädekehä, joka vain Vesa-Matti Loirin ympärillä on. Jo vanha mies, huonokuntoinen, diabeteksen riuduttama, mutta painonsa merkittävästi alentanut ja elämänilonsa jälleen löytänyt Loiri elää viimeisiä loiston vuosiaan. Armon tapaiset hetket saivat valtavasti lisämerkitystä siitä, että sen esittäjänä oli nimenomaan valtavan vaiherikkaan ja ikimuistoisen elämän elänyt Loiri. On selvää, että tuossa iässä loppusuora on jo alkanut ja elon polun päätepiste on jo näköetäisyyden päässä, siksi Armo on erityisen koskettava – se on suuren taiteilijan testamentti. Loiri, jos kuka, on nimittäin myös kokenut elämässään suuria luopumisia kaiken menestyksen keskelläkin. Toinen vaimo Mona kuoli auto-onnettomuudessa 1977 ja heidän yhteinen poikansa Jani vuonna 1994 niin ikään auto-onnettomuudessa. Loiri itse on ollut myös lähellä kuolemaa useamman kerran. Nuorena jalkapallo-ottelussa sattunut yhteentörmäys vei teho-osastolle ja kuoleman rajalle, tapaus josta hän on kertonut useissa yhteyksissä. Eräs toinen tällainen läheltäpiti tilanne sattui vuonna 1969 Pohjantähteet -elokuvan kuvauksissa. Ohjaaja Ere Kokkosen muistelmissa kerrotaan, kuinka lähellä Loiri oli menettää henkensä erään laskettelukohtauksen kuvauksissa oman itsepäisyytensä tähden. Kohtauksessa oli tarkoitus kuvata kuinka Loirin esittämä hahmo roikkuu käsiensä varassa hiihtohissistä koko matkan jyrkkää rinnettä ylös saakka (matkalla oli pudotusta valtavasti ja maa kivikkoinen). Kaikkivoipaisuutta uhkuvaa nuoruttaan elänyt Vesku vakuutti kuvausryhmälle pystyvänsä roikkumaan koko matkan pelkkien käsiensä varassa, mutta Simo Salminen ei uskonut vaan vaati, että edes toinen käsistä tuli sitoa hissin tankoon remmillä kiinni, varmuuden vuoksi. Pitkän väittelyn jälkeen Loiri lopulta suostui tähän ja kuvaus aloitettiin. Niin siinä sitten kävi, että tangosta molemmilla käsillä puristanut Vesku ei jaksanut roikkua koko matkaa, vaan menetti tajuntansa. Hän ei kuitenkaan pudonnut, sillä roikkui tajuttomana ylös asti Simon vaatimasta remmistä. Salminen pelasti hänen henkensä. 

"Se on niin hevi toi teksti. Koskettaa niin syvältä itseä. Positiivisessa mielessä niinku jäähyväiset itselle, itsekkyydelle, mahtipontisuudelle, sille mitä luulee tai on luullu olevansa."

                                                                                                                     -Vesku

Valitsin Armon koko kauden hienoimmaksi esitykseksi, sillä se oli niin monella tapaa se kaikkein definitiivisin yksittäinen hetki koko ohjelmassa. Eri sukupolvien kohtaaminen, ilo, ystävystyminen, kunnianosoitukset ja luopumisen tuska. Kaikki kitetytyi tähän hetkeen erityisen hienolla tavalla. Kun näennäisesti pohjaton surumielisyys kääntää itkuntäyteisen verhonsa, paljastuu alta kuoriutunut perhonen, melankolia, jonka perussanoma on se, että pimeyteen ja suruun liittyy usein myös kauneutta. Muun muassa tästä teemasta jatkaa seuraava blogikirjoitukseni. 

"Mä en oo ikinä kokenu missään konsertissa enkä teatterissa mitään tommosta ku Vesku laulo Armon.      Joo niin se on."

                                                                                                                   -Samuli

Katso Veskun mykistävä esitys tästä:

http://www.nelonen.fi/ohjelmat/vain-elamaa/1737194-vesa-matti-loirin-uskomattoman-koskettava-armo-ei-jata-ketaan-kuivin-silmin

Bonus! Alkuperäinen versio vuodelta 2005 ei myöskään jätä kylmäksi:

https://www.youtube.com/watch?v=Gp1Hrlgj0LQ

*Kirjoituksen kuvat ovat itse tallenteilta otettuja.

Musiikin topvitoset osa 2.

Sataa sataa ropisee!

Näin syysaikaan kelit ovat olleet taas mitä kosteimmat, ja jatkuvan harmauden tuijottaminen käy ennen pitkää kenen tahansa voimille. Pilvet kerääntyvät taivaalle ja pudottavat painolastinsa keventyäkseen. Ilma on kolea, ei tule halua lähteä ulos, ja mieli apeutuu liiasta paikallaan kökkimisestä. Silloin musiikin ihmeellinen voima voi jälleen rientää hädässä kärsivän riemulliseksi avuksi. Sää on universaali ilmiö, ja siitä näppärä asia, että se koskettaa meitä kaikkia ja toimii maailman vanhimpana puheenaiheena. Sade ja auringonpaiste ovatkin varmasti eräät poptaivaan laulunikkareita kautta aikojen eniten kiehtoneet sääilmiöt. Sade on metafora alakuloisuudelle ja auringonpaiste iloisuudelle. Säätä onkin eniten kuvattu juuri ihmisen erilaisten mielialojen kuvaajana, ja laulujen varsinaisen aiheen voikin jäljittää jonnekin muualle, useimmiten rakkauteen. Sateen tasainen ropina voi olla miellyttävä tunnelmaa luova elementti syrjäisellä mökillä rauhallisena sunnuntai-iltapäivänä. Joskus taas kaupungin katuja armotta piiskaava kaatosade voi kastella varautumattoman kulkijan ja pilata loppupäivän mielialan kertaheitolla. Niin tai näin, kun sadepäivä meidät yllättää, voi olla parasta jäädä sisälle ja käpertyä lämpimien huopien kohdun kaltaiseen syleilyyn tai avata varjo ja lähteä kulkemaan puolityhjille kaduille. Seuraavat tunnelmaltaan hyvin erilaiset sadepäivän kappaleet kuvastavat hienosti näiden hetkien olennaisimpia tuntemuksia. Listauksen järjestys perustuu siiheen sateeseen liittyvään kuuloelimelliseen yhteyteen, jota nämä kyseiset sävelmät hallussaan pitävät. Jokainen tähän valittu kappale onkin luonut ja piristänyt sadepäivien tunnelmaani jo useiden vuosien ajan. Äsh, taas siellä sataa... Noh, onneksi on musiikkia.

5 # Heikki Hela - Sadetanssija (1994)

Silvennoisen kitaran ensimmäinen vingahdus ja mielikuvat kiidättävät automobiilien lailla läpi muistojen bulevardin ja takaisin kultaiselle 1990-luvulle. Lama-ajan runtelemassa Suomessa yksi televisio-ohjelma oli nuorten keskuudessa lyömättömästi ylitse muiden. Tamperelaisten (osa Kangasalta) huumorimiesten ja muusikkojen Kummeli -ryhmä rikkoi katsojaennätyksiä ja piti yllä kouluikäisten välituntien hokemavarastoa. Heikki Hela oli ryhmässä alun perin vain apupoikana, kunnes vähitellen sai enemmän näkyvyyttä ja pääsi nopeasti porukan itseoikeutetuksi vakijäseneksi. Samaan aikaan hän myös aloitteli omaa muusikonuraansa ja Kummeli oli huippunäkyvyydellään mainio ponnahduslauta suuremman yleisön tietoisuuteen. 

Kummelin musavieras osiosssa kuultu Uneton yö muodostui pian suureksi hitiksi ja käynnisti Helan musiikkiuran läpimurtovaiheen. Kuitenkin vuoden 1994 kauden päätösjaksossa nähty sadeaiheinen kappale on aina jäänyt mieleeni lähtemättömästi. Pätkässä kolmikko Hela, Silvennoinen ja Kahilainen seikkailevat ilmeisesti jollain pirkanmaalaisella sorakuopalla kuvatussa "hiekkaerämaassa" janoissaan ja sadetta toivoen. Silvennoinen on naisellinen intiaani, joka tapaa janoisen cowboyn (Kahilainen) ja lyöttäytyy tämän kanssa kimppaan. Yhdessä he koittavat tanssia sadetta esiin, mutta ainoa joka saa vesiryöpyn niskaansa on kappaletta nahkatakissaan lauleleva parrakas Hela, joka törmää kaheleihin palomiehiin (onneksi Helalla on autiomaassa mukanaan sateenvarjo). Mieleen on jäänyt myös kitaransa kanssa taustabändissä venkoileva Silvennoinen, jonka vahva työskentely on koko kappaleen musiikillinen selkäranka. Sadetanssija on huonosti tunnettu raita Helan esikoisalbumilta Kaikista kaikkein, eikä se olisi minullekaan tuttu ilman tuota kyseistä "musiikkivideota".

Sadetanssijassa käytetään jälleen vahvaa metaforaa rakkauden voimasta: "Sä kastelit tän palaneen maan, sait siihen elämän taas palaamaan/ Tanssit sateen varpaillaan, nyt sataa kaatamalla parhaillaan". Teksti herättää ymmärryksen naisesta, jonka ihmeellinen tanssikyky saa aikaan sateen ja sitä myöten elämän kukoistuksen. Sade on siis tervetullut, parantavaa voimaa sisältävä elementti, joka saa aikaan uutta elämää ja nostaa mielen korkeuksiin. Pätkässäkin Silvennoinen ja Kahilainen ovat kuin eripariset rakastavaiset, joita yhdistää sateen tarve. Kappaleen välittämä tunne on siis hyvää mieltä tuottava, ja sateen positiivisia puolia alleviivaava. Kaikkein parhaiten Sadetanssija sopiikin kesäisen kauan odotetun sateen tulon herättämän hilpeyden taustamusiikiksi. Se ei ole melankolisen syyssateen harmauden lohtulääkettä, vaan juuri valmiiksi hyväntuulisen sadetta odottaneen ihmisen mielisäveliä. Tämän tahdissa avataan varjo ja lähdetään kävelylle nauttimaan kaivatusta virkistyksestä. Silvennoisen kitaroinnin mukanaan tuova blues-soundi luo sinänsä jopa huvittavan yksinkertaiseen sanoitukseen hienoa tyylikkyyttä ja monitasoisuutta. Kertosäe on kaikessa helppoudessaan hyvin lähellä Radio Novan easy listening -soittolistan renkutusmaista suomipoppia, mutta juuri yhdessä tyylitajuisen sovituksen kanssa se onnistuu välttämään tämän perinteisen sudenkuopan ja saa aikaan sen, että kuuntelija lähtee mielellään retkelle kuivuneeseen erämaahan, jos vain matkallaan kohtaa erään viehättävän tanssijan. 

Kuuntele kappale tästä:

https://www.youtube.com/watch?v=VQfG39QAr6A

4 # Billy Joe Thomas - Raindrops Keep Fallin' on My Head (1969)

Leppoisa, keveästi soljuva, rauhoittava, tyylikäs, taianomainen. Siinä muutamia kelpo määreitä amerikkalaisen laulaja Billy Joe Thomasin tunnetuimmalle 1960-luvun ikivihreälle. Raindrops Keep Fallin' on My Head on eräs säveltäjä Burt Bacharachin ja sanoittaja Hal Davidin yhteistyön ikimuistoisimpia helmiä. Samalla se on eräs hienoimpia sadetta käsitteleviä lauluja kautta aikojen. Minulle se tuli aikanaan tutuksi Forrest Gump -elokuvan mainiolta soundtrackilta. Bacharachin tasaisen takuuvarma sävellys sai osakseen samettisen sovituksen ja juuri oikean americana-äänen nuoresta Thomaksesta. Erityisen mielenkiintoisen kappaleesta tekee sekin, että se on sävelletty vuoden 1969 lännenelokuvaan Butch ja Kid -auringonlaskun ratsastajat. Kyseisessä elokuvassa kappale esitetään vieläpä aurinkoisessa kohtauksessa. Sanoitusten monimielisyys kuitenkin pyhittää kaiken näennäisen ristiriitaisuuden. Sade on metafora vastoinkäymisille, joista päähenkilö ei aio olla moksiskaan. Sadepisarat tippuvat päälaelle, mutta mielialaa se ei alas saa, vaikka kuinka yltyisi koettelemaan elon kulkijaa. Päähenkilön sinnikkyys ja taipumattomuus haasteiden edessä koskettavat. Hänen vahva sisäinen positiviisuutensa ja päättäväisyytensä raivaa tieltään kaikki sääilmiöiden aiheuttamat nujertamisyritykset. Erityisen hyvin tämä sanoma tulee esille seuraavassa säkeistössä:

Raindrops keep fallin' on my head
But that doesn't mean my eyes will soon be turnin' red
Cryin's not for me
Cause I'm never gonna stop the rain by complainin'
Because I'm free
Nothin's worryin' me

Ja heti perään kuullaan aivojen sielukkaimpia sopukoita hyväilevä trumpetti. Etenkin rivi: "koska en koskaan tule pysäyttämään sadetta valittamalla" upposi tällaiseen asioiden murehtimiseen taipuvaiseen olentoon kuin Vasa-laiva Tukholman satamaan. Ihminen voi velloa ja rypeä murheissaan kuinka kauan tahtoo, mutta hän ei koskaan tule sillä tavalla nousemaan ylös. Ainoa mahdollinen ylösnousemus tapahtuu vain ja ainoastaan tietoisen päätöksen kautta. Jokaisen täytyy toki ensin kohdata se ymmärrys omakohtaisesti. Raindrops kiteyttääkin mielestäni jotain olennaista tämän havahtumisen jälkeisestä uudelleensyntymän tunteesta. Jos vahvin kappaleesta mieleen jäänyt lausahdus on "nothin's worryin' me", täytyy sillä olla ihmeellinen lohtua antava voima. Kaiken menestyksen avain on jälleen yksinkertaisuus. Asiat on ilmaistu laittamattomasti, tarttuvasti ja iskevästi. 1960-luvun loppu oli todellakin avaran maailmankaikkeuden aikaa. Niin paljon oli vielä tekemättä. Popmusiiki oli tullut rytinällä suurten massojen suosikiksi jäädäkseen, ja täydellisiä klassikkoja syntyi kuin sodanjälkeisiä vauveleita. Bacharachin sävellys on myös tasoltaan sitä luokkaa, että se voisi hyvin löytyä vaikka The Beatlesin katalogista samalta ajalta (kuten myös moni muu Bacharach/ David -kaksikon ajaton rakkausveisu).

Itse sade on lopulta vain sanoituksellista pintaa. Vahvemmat mielikuvat hyökyvät taas menetetyn rakkauden suunnasta. Rakastettu on jättänyt, tummat pilvet kerääntyvät taivaalle ja ensimmäiset pisarat jo kosteuttavat ohimohuokosia. Vaan vetistely jää lyhyeen, sillä uudet seikkailut odottavat vain pää pystyssä kulkevaa matkaajaa, sillä onhan maailma avoin, kunhan vain uskallan olla minäkin.

Kuuntele kappale tästä:

https://www.youtube.com/watch?v=hziG9Nr6KHU

Bonus! John Lennonin ryyppykaverin Harry Nilssonin samoin vuoden 1969 elokuvaan esitetty ikivihreä Everybody's Talkin' yltää myös samalle tasolle:

https://www.youtube.com/watch?v=2AzEY6ZqkuE

3 # The Doors - Riders on the Storm (1971)

Sateen tappavan tasainen ropina. Etäiset salaman lyönnit taivaanrannassa. Siellä myrskyää pahaenteisesti, sen tuntee ohi kaikkien aistien. Ja kaikki maan ja taivaan vaivihkaiset pienet merkit kuiskivat samaa kieltä: se on tulossa tänne. Kuulen parrakkaan shamaanin loitsun: Ne ovat ratsastamassa tänne. Ne tulevat, lujaa ja väistämättä. Joko kuulet rukouksen äänen?

Manzarekin basso hiipii paikalle kuin synkän metsän puiden välistä puikkelehtiva aave. Kalmankalpeus valtaa koko ruumiin, kylmänväristykset kietovat kehon mystiseen transsiinsa. He ovat jo nousseet ratsaille. Kuuletko nuo ukkosen johdattelemat kavioiden askeleet? Sormet juoksevat kosketinsoittimilla kuin pehmeällä leikkikentällä. Kuulijan silmäluomet menettävät kannattavuutensa. Puolittain auki ne kohtaavat Buddhan ja Jumalan yhteisen tanssiinkutsun. Ojennan käteni, Jeesus tarttuu siihen ja johdattelee minut etäämmälle. Dionysos tanssii viinistä sekaisin kapeilla harteillani. En kestä hänen painoaan, lyyhistyn ratkaisevalla hetkellä. Kosketinsoittimen loppumaton kalke esittää pyynnön: Nouse. He ovat pian täällä. Näin tappajan tien vieressä. Hän on täällä hetkenä minä hyvänsä. John Reese ojentaa kätensä: Come with me if you wanna live. Juoksemme yhä syvemmälle sysimustan metsän uumeniin. Myrsky yltyy. Se on täällä. Myrsky avaa kosteat kanavansa, ja valon aika on päättynyt. Tähän maailmaan meidät on heitetty. Juoksen nyt yksin kohti aukeaa, jonka keskellä shamaani leijuu lootusasennossa. Seisahdun hetteikön reunalle. Shamaanin silmät avautuvat, ja hän katsoo minuun; Kuin koira ilman luuta, näyttelijä ilman muuta. Nyt tiedän sen. This is the end. 

Kuljen kartta kourassa Père-Lachaisen päättymättömän labyrintin kiemuraisia kujia. Etsin shamaania, voiko hän olla tuolla. Mikset kurkistanut arkkuun? Etkö ymmärrä, mitkä huhut tästä lähtevät vellomaan liikkeelle? Onneksi tappaja kulkee vain tien viertä. Tauko. Salama iskee taivaanrannassa. Jimin ääni voimistuu. Hän kutsuu niitä tänne. Mutta mistä hän virttään kuiskii? Näen vain tummat pilvet, kuulen vain ukkosen etäisen pauhun. Vain Pariisiin voin paeta. Vain sieltä voin löytää sielulleni viimeisen leposijan, paeta ukkosen ajojahtia ikuisen rauhan huomaan. Maailmankaikkeus pyörii ympärilläni ja sulkee minut eksistenssin kaikkivoipaan ykseyteen. Rayn viimeinen juoksutus koskettimilla saa aikaan viimeisen kohtalokkaan väristyksen. Huomaan: en enää pelkää myrskyä. Antaa ratsastajien saapua tyköni. Olen viimein valmis. 

Kuuntele kappale tästä:

https://www.youtube.com/watch?v=DED812HKWyM

2 # Gene Kelly - Singin' in the Rain (1952)

Kun olen leppoisalla tuulella sateen ensipisaroiden pudotessa, tämä on ensimmäinen tajuntaan kömpivä korvamatonen – nyt ja aina. Vuoden 1952 musikaalielokuva Singin' in the Rain on lajityyppinsä ikoninen klassikko ja yksi maailman tunnetuimmista elokuvallisista ilmestyksistä kautta koko 1900-luvun. Henkilökohtaisesti en ole yhtään tällaisen 1950-luvun oopsy doopsy daalilaa -lajin vannoutuneimpia ihailijoita. Näyttelijät ovat epäaitoja sarjakuvahahmoja, lavasteet pahvisen näköisiä, värit ikävän hailakat ja kaikki on niin teennäisen pateettista että pahaa tekee. Maailmaa maistuu karamellilta ja enkelit uiskentelevat vaaleanpunaisissa pilvenhattaroissa. Mutta entä se musiikki? Mikä tekee yhdestä kohtauksesta sellaisen, että sen sisältämästä musiikkiesityksestä tulee yksi populaarikulttuurin toistetuimmista? Gene Kelly - Hollywoodin katusteppailija Jumalan armosta – hyvästelee ihastuksensa yhteisen illanvieton jälkeen ja ilmaisee onnensa kaatosateisessa katunäkymässä. Lemmen liekki on leimahtanut täyteen roihuunsa, eikä sitä rankan puoleinen sadekuurokaan kykene tukahduttamaan. Mitäpä tuota suotta sateenvarjoakaan auki pitelemään, kiinni vain mokoma riesa. Kun sydämeni lämpöä luo, ei sadekaan vilua tuo, tuumii Kelly (elokuvassa Don Lockwood) ja tanssahtelee kuin Fred Astaire ja laulelee kuin Edith Piaf kesäaurinkoisen Pariisin kaduilla. Tuskin tuota yhtä parin minuutin välähdystä kukaan kuitenkaan muistaisi, jollei siinä olisi esitetty juuri sitä laulua.

Niin, se laulu. Singin' in the Rain on varmasti valioesimerkki kaikkien niiden elementtien saumattomasta yhteensulautumasta, joita täydellisen tarttuvan popikivihreän synnyttäminen edellyttää. Sen sanat ovat äärimmäisen yksinkertaiset, tarttuvat ja takuuvarmasti hyvälle mielelle kohottavat. Orkesterisovitus taas on taattua 1950-luvun musikaalien varmaa eleganssintäyteistä tehdastyöskentelyä parhaimmillaan. Sävelmä menisi myös minkä tahansa Disneyn kokopitkän tunnusmusiikkina täydestä kuin väärä sibelius. Kappaleesta on aikojen saatossa tullut niin lähtemätön osa hyväntuulisen sateen herättämiä ensimielikuvia, että tahdolla ei ole asian kanssa enää mitään tekemistä. Sade + ensimmäinen mieleen tuleva kappale = Singin' in the rain, näin se vaan on veljet ja sisaret.

Joka kerta, kun astelen sateisella kadulla varjon katveessa, mieleeni palaa juuri tämä melodiakulku, ja huvittuneisuus on taattu. Luulisi, että juttu olisi kulunut loppuun jo lapsuusiässä, mutta niin ei vain ole käynyt. Kyseisen kappaleen elinvoimaisen hilpeä nostalgia nostaa aina suupielet ylöspäin ja muistuttaa siitä, kuinka jokaisen sadekuuron jälkeen taivaan valtaa värien kollaasi, sateenkaaren muodossa. Raamatun mukaan Jumala loi sateenkaareen ikuiseksi merkiksi siitä, ettei hän enää koskaan nostattaisi uutta tulvaa maan päälle ja tuhoaisi ihmis- ja eläinkuntaa. Se on siis eräänlainen tae siitä, ettei sateesta koskaan tule pysyväistä, elämää uhkaavaa voimaa. Niin kuin tiedätte, sateenkaarella on nykyaikana myös toisenlainen merkitys. Mutta jos kaari oli merkki Jumalan liitosta kaikkien ihmisten kanssa, voisiko tässä olla tulkinnallinen yhtymäkohta Kristillisdemokraattien ja Setan välillä?

Palatakseni vielä tuohon sateenvarjon kanssa steppailevaan miespuoliseen Ginger Rogersiin, on sanottava vielä, että vaikka kuinka ikoninen sadekappale onkaan kyseessä, sen todellinen tehovoima pääsee esiin vain, jos sateen sattuessa on jo valmiiksi sopivan hyvällä tuulella. Kellyn kultakurkun  korostamana sateen parhaat puolevat tulevat aina esiin: kuiva maa saa ravinteita, nälkäiset saavat ruokaa, janoiset juomaa ja kasvit versovat jälleen uutta elämää. Kahden viikon helleaallon jälkeen kunnon kaatosade on suorastaan orgastinen kokemus. Saharan lapsille se on Jumalan ilmestys. Siis nauttikaa sateesta ja sulkekaa varjonne, sillä elämää ei ole ikuiseksi luotu.

Kuuntele kappale tästä:

https://www.youtube.com/watch?v=7TsrfAfSUAs

Bonus! Manchesterilainen Mint Royale teki kappaleesta mainion remixin vuonna 2005:

https://www.youtube.com/watch?v=IcYa9b7mMmA

1 # R.E.M. - I'll Take the Rain (2001)

Täydellisen popkappaleen tunnistaa sen rakenteesta. Toiset kappaleet kykenevät tiivistämään jostain ihmiselämän perustunteesta sen kaikkein olennaisimman ja pukemaan sen muutaman minuutin musiikkiesitykseksi, toiset taas hukkuvat hyvin nopeasti unholan aaltoihin. Edesmenneen suuryhtyeen R.E.M:in I'll Take the Rain kuuluu luonnollisesti edelliseen ryhmään.

2000-luvun alussa aurinko hymyili Michael Stipelle ja kumppaneille täydeltä terältä. 1990-luvun loppu oli tarjoillut klassikkoalbumin toisensa perään, ja väliin mahtui myös upea soundtrack koomikko Andy Kaufmanin elämää käsittelevään elokuvaan Man on the Moon (2000). Vuoden 2001 kesäinen albumikokonaisuus Reveal oli mielestäni yhtyeen viimeinen todellinen suursaavutus. Se oli alusta loppuun äärimmäisen tarttuvien kalifornialaisten poprallien ilojuhlaa. Mukaan mahtui kuitenkin myös varsin tummiakin sävyjä. Yli kymmenen vuoden jälkeen levyn paras ja kestävin raita on edelleen helppo nimetä.

Kesän vaipuessa hämärän alle vaihtuu aurinko pilveksi ja valo pimeydeksi. Myös tunteet kokevat uudenlaisen kehitysasteen ja voivat kuihtua kuin syksyn lehdet, yhä kauniin ruskan väreissä himmeästi loistaen. I'll Take The Rain on melankolian haikea täyttymys, ja ilmentää hienosti Stipen laulunkirjoittajataidon hienoimpia hetkiä. Sanoitusten runouden voi tulkita monella tavalla, mutta minun mielestäni laulu kertoo ennen kaikkea väistämättömän kohtaamisesta ja luopumisen välttämättömyydestä.

Tuumin ennen.
Niin kuin linnut nousevat siivilleen
ja laulelevat läpi elämänsä,
miksi emme mekin.

Jos tässä on kaikki mitä sinulla on tarjottavana,
otan sateen.

Asiat eivät menneet, kuten halusimme. Kesä oli ihanaa aikaa, iloitkaamme muistosta. Älkäämme sen koskaan antako kokonaan haalistua pois. Kohdeltakoon muistoa kuitenkin muistona, jonakin aidosti kunnioitettuna, mutta iäksi kadotettuna. Antaa siis sateen tulla. Se pyyhkii lian pois, kehystää ajatuksemme kultareunoin. Se virvoittaa mielemme ja puhdistaa sielumme. Menneisyys on yhä keskellämme loistaen sisällämme enää himmeän liekin turvin. Mutta se liekki riittää muuttamaan surun melankoliaksi, kaihoksi jonka sisäinen kauneus tuo lohtua väistämättömän hyväksymisessä.

Peter Buckin hienovireinen americana-kitarasoolo kappaleen keskellä antaa kokonaisuudelle viimeisen tyylipuhtaan silauksen. Näin Stipe ja kumppanit kutsuvat meidät pääsemään menetyksen tuolle puolen ja juhlistamaan sadetta uuden ajan airuena. Lohdun kestävä elinvoima kaiken harmaan usvan keskellä on lopulta se, joka voi liittää ihmiselämän rikkinäiset palaset jälleen yhteen. Aina kun unohdan kuinka valtava kokoava voima sateella on takanaan, kuuntelen tämän kappaleen ja annan tulevaisuuden tulla. Kaikella on nimittäin oma kestonsa, ja jokainen tumma pilvi väistyy lopulta ensimmäisten auringonsäteiden tieltä. Mutta ensin otan sateen vastaan, kaikessa kauneudessaan.

Kuuntele kappale tästä:

https://www.youtube.com/watch?v=myVzJn2squs

Kappaleen surumielinen animaatiomusiikkivideo:

https://www.youtube.com/watch?v=JlIj6BxUS6E

Tässä koko sateinen soittolistani:

1. Gene Kelly: Singin' in the Rain
2. Moby: Raining Again
3. Garbage: Only Happy When It Rains
4. Heikki Hela: Sadetanssija
5. Creedence Clearwater Revival: Have You Ever Seen the Rain
6. The Rolling Stones: She's a Rainbow
7. Elvis Presley: Early Mornin' Rain
8. Eila Pellinen: Nyt sataa
9. Red Hot Chili Peppers: Naked in the Rain
10. Alice in Chains: Rain When I Die
11. B.J. Thomas: Raindrops Keep Fallin' on My Head
12. Billie Holiday: Keeps on Rainin'
13. J. Karjalainen: Sateen säveliä
14. The Beatles: Rain
15. Travis: Why Does It Always Rain on Me?
16. Petula Clark: Beautiful and the Rain
17. Madonna: Rain
18. The Doors: Riders on the Storm
19. 2 Unlimited: Shelter for a Rainy Day
20. Guns 'N' Roses: November Rain
21: Prince: Purple Rain
22. R.E.M: I'll Take the Rain

Loistokkaat lukuelämykset 2#

Robert M. Pirsig:

Zen ja moottoripyörän kunnossapito (1974)

(Suom. Leena Tamminen)

Todellinen moottoripyörä jota käsittelet on pyörä nimeltä itse. Kone, joka näyttää olevan "tuolla ulkona", ja ihminen joka näyttää olevan "täällä sisällä" eivät ole erillisiä. 

Oletteko koskaan huomanneet, kuinka suunnaton tarve ihmisellä on arkiajattelussaan jakaa maailmanymmärryksensä aina kahteen helposti käsitettävään osaan; kuten pimeään ja valoisaan, iloon ja suruun, mieheen ja naiseen. Kaikenkattava dualismi ympäröi meidät kaikkialta ajattelimmepa mitä hyvänsä. Erityisen hyvin tämän seikan huomaa juuri matkalla ollessa. Kun ihminen poistuu kotoaan ja on liikkeellä kohti jotain päämäärää, hän on eräänlaisessa välitilassa. Tämä välitilakokemus antaa useille ihmeellisen levollisen ja rauhoittavan tunnetilan, jossa voi kokea olevansa aidommin läsnä kuin normaalisti. Tämä läsnäolo ei kuitenkaan ole välttämättä mitään ulospäinnäkyvää tai ulkokohtaiseen maailmaan suuntautuvaa, vaan se on enemmänkin sulautumista kokonaisemmin omaan itseensä ja samalla koko ympäröivään maailmankaikkeuteen. Mutta jos olet matkalla teknologista voimaa ja kuumuutta hohkaavan yli sataa kilometriä tunnissa paahtavan moottoroidun kaksipyöräisen ajoneuvon selässä, olet henkesi uhalla pakoitettu olemaan herpaantumatta läsnä ainoastaan ulkoisessa materiaalisessa todellisuudessa. Kiidät hurjaa vauhtia kahden selkeän pisteen, kodin ja päämäärän, välissä, ja jopa tässä irrallisessa kokemuksessa sinun on oltava läsnä ainakin kahdella tavalla. Mutta entä jos päätätkin olla ajattelematta itsesi tällaiseen asemaan ja kiihdytät ajoneuvoasi lisää saavuttaaksesi jonkin sellaisen tilan, joka ylittää kaikki dualistiset mallit ja kohoaa joksikin paljon suuremmaksi kuin vain osiensa summaksi; Laaduksi, joka pakenee kaikkia määrittely-yrityksiä, ja joka on silti kaiken todellisuuden perimmäinen alkulähde. Hyppää moottoripyöräsi selkään ja kokeile, mutta varoitan sinua, karista ensin mielestäsi kaikki aiemmat kuvitelmasi ja totuuskäsityksesi. Tämän tehtyäsi asetu mukavasti satulalle ja avaa kaasu, kaikessa rauhassa. 

Erään ystäväni neuvosta tartuin tänä kesänä teokseen, jolla on vähintäänkin hyvin erikoinen otsake: Zen ja moottoripyörän kunnossapito. Jokin kirjassa tuntui jo heti nimestä, kuvauksesta ja kiiltelevästä etukannesta lähtien miellyttävän minua erityisesti. Yhdysvaltalainen kirjailija ja filosofi Robert M. Pirsig kirjoitti 1970-luvun alussa tämän esikoisteoksensa, jonka kohtalona oli joutua jopa 121 eri kustantajan hylkäämäksi. Lopulta William Morrow -kustantamon julkaisemana opus näki päivänvalonsa huhtikuussa 1974 ja saavutti pian valtaisan suosion. Olen itse mieltynyt kovasti amerikkalaiseen 1950- ja 1960-lukujen beat-kirjallisuuteen, jonka maailman en uskonut olevan kovin kaukana Pirsigin teoksesta. Kaunokirjallisena teoksena Zen ja moottoripyörän kunnossapito on kuitenkin jotain aivan muuta kuin kevyttä kesäpohdiskelua matkailusta Yhdysvaltojen halki. Se ei myöskään ole tarina nuoruuden etsinnästä, kiihkosta ja päihteiden käytöstä, vaikka teoksessa liikutaankin Hunter S. Thompsonin kirjoista tutulla meskaliininhöyryisellä 1970-luvulla. Nimi Zen ja moottoripyörän kunnossapito paljastaa kirjan sisällöstä jotain hyvin olennaista, ja samalla äärimmäisen vähän. Olen aiemmin lähinnä pyrkinyt välttelemään opuksia, joiden nimissä on minkäänlaisia viittauksia meluisten ja saastuttavien moottoroitujen pyörien olemassaoloon, saati niiden huoltamiseen ja toimintakykyisenä pitämiseen. 

Tällä kertaa kyse oli kuitenkin jostain aivan muusta. 

Kun John katsoo moottoripyörää, hän näkee terästä eri muodoissa ja kokee kielteisiä tunteita näitä teräsmuotoja kohtaan ja vieraantuu koko asiasta. Kun minä nyt katson teräksen muotoja, minä näen ideoita. Hän luulee että minä käsittelen osia, kun minä työskentelen käsitteiden parissa. 

Zen ja moottoripyörän kunnossapidon -tarinan juoni on sinänsä varsin yksinkertainen: anonyymi päähenkilö (kirjailijan alter ego) tekee  moottoripyörällään matkaa pitkin Yhdysvaltain rannikkoa mukanaan 11-vuotias poikansa Chris sekä kirjan alussa myös pariskunta John ja Sylvia. Itse matkanteko toimii kirjassa kuitenkin vain kaiken yhteen kietovana kehyskertomuksena, ja varsinaisessa pääosassa on päähenkilön mielen sisäiset pohdiskelutuokiot, eli chautaquoat. Chautaquoat kuvaillaan entisaikaan ympäri Yhdysvaltoja järjestetyiksi puhetilaisuuksiksi, joiden tarkoituksena oli valistaa ja viihdyttää, kehittää mieltä ja tuoda kulttuuria ja valistusta kuulijan korviin ja ajatuksiin. Nämä filosofiset chautaquoat rytmittävät koko romaania ja muodostavat sen varsinaisen kirjallisen sisällön. Kertomus onkin sekä matka halki Yhdysvaltojen että myös matka päähenkilöön itseensä, ja samalla meidän kaikkien ajatustottumuksiimme.

Pääosassa on siis päähenkilön oman pään sisäinen filosofinen monologi. Kaunokirjallisuutta ajatellen ratkaisu on aluksi jopa hämmentävä: onko kyseessä kertomus vai filosofinen ajatuskokoelma? Mikä on kehyskertomuksen suhde päähenkilön pohdintaan, ja kumpi ulottuvuus nousee kaikkein tärkeimmäksi?
Alusta alkaen on selvää, että jännitystä, seikkailuja ja elämyksellisiä sattumuksia sisältävien matkakertomusten ystäville Pirsigin verkkaisesti etenevä pohdintateos on väärä valinta. Filosofisen pohdinnan ja kaunokirjallisen tarinoinnin yhdistelmästä pitäville se taas on erinomaista luettavaa.

On heti alkuun myönnettävä, että pelkkä filosofinen pohdinta saakin kirjassa suuremman roolin ja tilan kuin missään aiemmassa lukemassani romaanissa; alkukokemus onkin voimaannuttava:  juuri tällaisia  filosofista ja kaunokirjallista ainesta yhdisteleviä kirjoja haluaisin joskus kyetä itsekin kirjoittamaan! Huomasin kuitenkin pian tällaisen puhtaasti dualistisen kerrontaratkaisun olevan myös monella tapaa aika mieltä askarruttava. Moottoripyörän selässä tapahtuva matkakertomus toimii nimittäin todellakin vain päähenkilön pohdintoja rytmittävänä kehyksenä, eikä se ole aina kovin hyvin sidoksissa varsinaiseen päähenkilön omaan ajatteluun, vaan välillä hyppäykset kauniista maisemakuvauksista syviin filosofisiin dilemmoihin ovatkin varsin äkkinäisiä ja perustelemattomia. Jäin kaipamaan enemmän kerronnallista sidoksisuutta ja tarinan saumatonta kokonaisuutta; esimerkiksi jotkut päähenkilön monologit olisi myös voinut toteuttaa useamman henkilön dialogina, kuten parissa kohdassa on aivan ansiokkaasti tehtykin. Tämä olisi tuonut romaaniin enemmän kaunokirjallista ulottuvuutta. Näinkin teos on kuitenkin mainiota ajatuksia herättävää lukemistoa kaikille filosofiasta kiinnostuneille.

Pirsigin romaani ei monipolvisissa ajatusjuoksutuksissaan päästä lukijaa helpolla, jos ei kohta jätä kylmäksikään. Länsimainen filosofian historia tulee monine suurmiehineen tutuksi, ja välillä teos saakin jo filosofian opaskirjamaisia piirteitä. Mutta jos kirjassa olisi vain nämä kaksi tasoa, matkanteko ja filosofointi, kertomuksen rakenne jäisi väistämättä hieman valjuksi. Tarinassa on kuitenkin myös muuta. Pirsigin anonyymi päähenkilö ei suinkaan ole tavallinen luontoa ihasteleva syvämietteinen pohdiskelija, vaan hänellä on myös salaisuuksia kannettavanaan. Näin kertomuksen rakenteellinen dualistisuus ylittyy ulkoisen todellisuuden ja sisäisen maailman yhdistäväksi kolmanneksi tasoksi. Zen ja moottoripyörän kunnossapidon tarinassa on nimittäin kyse myös päähenkilön jatkuvasti harjoittamasta aavejahdista – mielen sisäisten aaveiden jahdista. Salaperäinen menneisyys verhoaa päähenkilön muistoja, ja suurin osa mietteistä onkin peräisin aivan toisen henkilön pohdinnoista – Faidroksen ajatuksista. Menneisyys ei jätä rauhaan, vaan palaa Faidroksen hahmossa alati mieleen etäisinä muistumina ja kammottavina kaikuina. Vaikka päähenkilön suunta ja katseavaruus on jo päämäärätietoisesti suunnattu kohti tulevaa, menneisyyden moottoripyörän etäinen pärinä kuuluu aina takaa – ja se lähestyy.

Mutta kuka oikeastaan onkaan tämä salaperäinen Faidros? Opettaja ja filosofi? Eräs Platonin dialogien hahmo antiikin ajan kaukaisesta usvasta? Kirjan edetessä asiaan tulee selkoa, vaikka ennakkoaavistukset Faidroksen todellisesta henkilöllisyydestä käyvät jo alusta alkaen vahvoina. Lähes kaikki kirjan pohdinnat nimittäin esitetään hänen ajattelemiksi, ja kertojan roolina on vain lähinnä selostaa Faidroksen kokemuksia ja ajatuksia. Mutta kai tiedätte kenen ajatuksia Platonkin dialogiensa henkilöiden suuhun laittoi?

Eräs filosofiselle ajattelulle keskeinen piirre on se, että siinä esitetyt ongelmat ja kysymyksenasettelut eivät juuri koskaan tarjoa lopullisia ja tyhjentäviä vastauksia – niin perustavanlaatuisista dilemmoista kun on yleensä kyse. Tämä ei kuitenkaan estä Pirsigin päähenkilöäkään harjoittamasta jatkuvaa älyllistä etsintää aina oman järkensä äärirajoille saakka – kohti uusia ja uusia tiedollisia ja valaisevia selvennyksiä kohden. Kirjan keskeisin etsinnän kohde on eittämättä Laadun käsite ja sen määritteleminen. Se oli ongelma, jonka Faidros alun perin tarjosi oppilaidensa selvitettäväksi, mutta mitä enemmän käsitettä yritti avata sen enemmän se tuntui pakenevan kaikkea määrittelyä. Lopulta pohdintayritykset käsitteen määrittelemiseksi paisuvat ja paisuvat, kunnes koko länsimäinen tiedekäsitys tuntuu jo natisevan liitoksissaan.

Laatu on Buddha. Laatu on tieteellinen todellisuus. Laatu on taiteen päämäärä. Sitten on liitettävä nämä käsitteet käytännölliseen, maanläheiseen yhteyteen, ja siihen tarkoitukseen ei ole olemassa mitään käytännöllisempää ja maanläheisempää kuin se mistä olen koko ajan puhunut – vanhan moottoripyörän korjaaminen.

Itse moottoripyörän merkitys filosofisen pohdinnan kannalta näyttäytyy kirjan alussa vähintäänkin arvoituksellisena. Etenkin romaanin ensimmäisessä osassa moottoripyörän teknilliset selvitykset saavat paljonkin tilaa ja aikaa. Mieli hämmentyy: näinkö vähälle se filosofia jääkin? Tällainen huoli on auttamattoman ennenaikaista. Pelkkä tekninen jargonia moottoripyörän huollossa muistettavista asioista jää jo lähtökuoppiinsa, ja tilaa saa enemmän sen luonteinen pohdiskelu, joka paremmin kutkuttaa omia humanistin tuntosarviani.

Juuri moottoripyörä on kuitenkin se kaikkein tärkein yksittäinen elementti koko kirjassa. Kaikki päähenkilön mielenliikkeet, ajatusjuoksutukset ja filosofiset havainnot kohdistuvat hartaimmin, analyyttisimmin ja tarkkanäköisimmin juuri tähän ihmeelliseen kulkuneuvoon. Oikeastaan kaikki romaanissa esitetyt pohdinnat ja niiden lopputulemat voi heijastaa ihmisen ja moottoripyörän väliseen suhteeseen tavalla tai toisella. Kun ajattelee kirjan nimeä, ei voi olla aluksi välttymättä Easy Rider -elokuvan kuvastoon liittyviltä mielikuvilta. Nahkarotsi päällä Harrikan selässä pitkin Amerikan valtateitä kiitävä Peter Fonda on kuitenkin jotain äärettömän kaukaista ja yksituumaista Pirsigin verkkaisesti etenevälle filosofoinnille moottoripyörästä ja sen merkityksestä. Ulkoinen romantiikka loistaa poissaolollaan ja pyörän varsinainen sisäinen muoto on pääosassa. Pyörän käyttämisen kuvailu on kerrankin täysin toissijaista. Tärkeintä on se, mitä tuo pyörä käyttäjälleen merkitsee, ja se miten tuon pyörän sisäisen muodon saa näkyville.

Pyörällä liikkuminen pitkin Yhdysvaltain rannikkoa tarjoaa siis vain kehystävät puitteet varsinaiselle päähenkilön päänsisäiselle pohdinnalle. Tämä liike on myös itse tarinassa täysin päämäärätöntä toisin kuin vaikkapa perinteisemmissä road trip -romaaneissa, joissa matkustaminen usein suuntautuu jotain selkeätä kohdetta päin. Tämän päämäärättömyyden huomaa myös Chris, jonka vähitellen kasvava levottomuus ja turhautuminen kumuloituvatkin lopulta kymmenenteen potenssiin. Vaikka perinteisissä matkakertomuksissa myös itse matkalla olo saattaa olla jo päämäärä sinänsä (kuten Kerouacilla), niin Pirsigin tapauksessa se on aivan joutavaa tyhjäkäyntiä, jonka pääasiallisena tarkoituksena on vain tarjota oivalliset olosuhteet syvämietteisempään filosofointiin. Matkanteko itsessään on siis todellakin vain päähenkilön polveilevien mietelmien etäistä taustahuminaa, joka tarjoaa pohdiskelulle joko ikäviä keskeytyksiä tai tervetulleita hengähdystaukoja, lukijan mieltymyksistä riippuen. Chris ei kuitenkaan tällaisesta joutokäynnistä kykene nauttimaan, etenkin kun hänen isänsä käy matkan aikana läpi henkisiä muutoksia, jotka johtavat lopulta isän ja pojan välisen suhteen muuttumiseen ja syvenemiseen.

Pirsigin tapa kertoa ajatuksiaan ja tarinallisia tapahtumia on miellyttävän rauhallinen ja seikkaperäinen. Hän ei hötkyile eikä hengästytä lukijaa, vaan vie tämän kaikessa rauhassa yhä syvemmälle ihmisyyden peruskysymysten partaalle. Koko teos askeltaa sielunsa kyllyydestä temmolla andante. Romaanin ensimmäisen osan varsinainen tehtävä onkin esitellä ne filosofiset peruskysymykset ja lähtökohdat, jotka ovat kirjan sisällön kannalta olennaisia, paneutumatta vielä varsinaiseen ongelmanasetteluun tai vastausten hahmotteluun. Tätä kirjaa lukiessani huomasin ensi kerran palaavani useita kertoja lukemaan jotain aiempia kohtia uudestaan, ei sen vuoksi että jokin olisi jäänyt ymmärtämättä Pirsigin myöhemmän pohdinnan valossa, vaan ihan silkasta mielenkiinnosta parhaissa kohdissa esitettyjä ajatuksia kohtaan.

Thoreaun Elämää metsässä... jota Chris ei ole kuullut ja jonka voi lukea sata kertaa väsymättä. Yritän aina valita kirjan, joka menee reilusti yli hänen ymmärryksensä, ja luen sitä kysymysten ja vastausten pohjaksi enkä suinkaan keskeytymättä. Luen lauseen tai pari, odotan että hän alkaa tapansa mukaan pommittaa minua kysymyksillä, vastaan niihin ja sitten luen taas lauseen tai pari. Klassikoita on hyvä lukea näin. Ne on varmasti kirjoitettu niin. Joskus olemme kokonaisen illan lukeneet ja puhuneet ja huomanneet että olemme päässeet vain kaksi tai kolme sivua eteenpäin. Sellaista lukemista harrastettiin sata vuotta sitten...

Mielestäni Robert M. Pirsigin filosofian yksi kaikkein keskeisimmistä huomioista koskee ihmisten kesken vallitsevan maailmankäsityksen vahvasti dualistista luonnetta. Tämä dualismi, on jotain joka ihmisen täytyy ajattelussaan huomata ja pyrkiä pääsemään sen tuolle puolen. Erittäin hyvin tämä kahtiajakoisuus näkyy ihmisten suhtautumisessa teknologiaan. Pirsigin päähenkilö erittelee siihen kaksi perustavaa suhtautumistapaa: klassisen ja romanttisen. Juuri tämä osio näyttäytyi itselleni romaanin kiehtovimpana ajauskehitelmänä.

Klassinen järki näkee maailman ennen kaikkea sisäisenä muotona sinänsä. Romanttinen järki näkee sen välittömänä ilmiönä. Jos moottorin tai mekaanisen piirustuksen tai elektronisen kaavion näyttää romantikolle, hän tuskin näkisi siinä mitään mielenkiintoista. Se ei puhuttele, koska se todellisuus jonka hän näkee on sen pintaa. Tylsä, mutkikas nimien, viivojen ja numeroiden luettelo. Ei mitään mielenkiintoista. Mutta jos saman suunnitelman tai kaavion näyttäisi tai saman asian selostaisi klassiselle ihmiselle, hän ehkä sitä katsoessaan kiinnostuisi siitä, koska hän näkee viivojen ja kuvioiden ja symbolien takana suunnattoman rikkaan sisäisen muodon. 

Mitä siis humanisti ja teekkari näkevät samassa teknisessä laitteessa? Onko se toiselle vain kylmä ja ruma metallikasa ja toiselle taas suunnattoman rikas ja monimuotoinen maailmankaikkeus? Vaikka on selvää, että monet ihmiset eivät tässä jaottelussa mene selkeästi kumpaankaan kategoriaan, on myös ilmeistä että useimmat meistä kuitenkin tuntevat monia ihmisiä, joiden ajattelussa tämä kahtiajako pitää hyvin paikkaansa. Ainaisten erontekojen sijasta, meidän tulisikin pyrkiä kehittämään ajatteluamme niin, että edustimmepa kumpaa ajatusmaailmaa hyvänsä, pystyisimme paremmin näkemään teknologiassa sen puolen, jonka toinen osapuoli kokee. Yhdessä voimme näin ehkä pystyä myös lopulta näkemään näiden maailmojen ylitse, jonnekin jossa nämä eri maailmat kokevat leikkauspisteen ja yhdistyvät suuremmaksi kuin osiensa summaksi.

Romanttinen katsomus on ennen kaikkea innoittunut, mielikuvituksellinen, luova ja vaistonvarainen. Sitä hallitsevat tunteet, eivät tosiseikat. "Taide" on usein "tieteen" vastakohtana romanttista. Se ei noudata järkeä eikä lakeja. Sitä ohjaavat tunne, vaisto ja esteettinen omatunto. 

Tunnistan tämän jälkimmäisen kuvauksen sopivan itseeni aika hyvin. Suhtautumiseni teknologiaan on aina ollut hyvin kahtiajakautunutta. Mitä teknisemmin puhuu, sitä tylsämielisemmältä se kuulostaa. Viivoja, numeroita, luetteloita, kaavoja ja paljon lyhyitä vierasperäisiä termejä, jotka yleensä tarkoittavat jotain metallista tai muovista osaa, jossa ei itsessään tunnu olevan mitään kaunista, elävää tai luonnollista. Kuitenkin teknologia on kiistattomasti myös parantanut monien ihmisten elämää, ainakin aineellisilta olosuhteiltaan. Se on luonut valtavasti, mutta kuten Thoreau asian ilmaisi: "koskaan ei voi voittaa menettämättä mitään". Koen, että Pirsigin pohdinnat ihmisten jakautumisesta romanttisiin ja klassisiin pitää varsin hyvin kutinsa myös tänä päivänä, jolloin teknologiaa palvotaan kaikkivoipaisena epäjumalankuvana. Teknologiahan on jotain sellaista, joka ehkä kaikkein kiivaimmin halutaan erottaa kaikesta uskoon perustuvasta, vaikka pohjimmiltaan siinäkin on kyse juuri samasta asiasta. Suurimmillaan ja kehittyneimmillään se on ihmisen perimmäistä halua kontrolloida koko ympäröivää todellisuutta, saada siitä pitävä ote, ja liikutella sitä sen jälkeen mielensä mukaisesti. Mutta kuten tiedämme, yksi todellinen luonnonkatastrofi ja insinöörit ovat voimattomia.

Teknologista objektiivista tuotosta olisi kuitenkin Pirsigin filosofian mukaan tarkasteltava suhteessa kokevaan subjektiin eli ihmiseen ja tässä tapauksessa moottoripyörän korjaajaan. Kun moottoripyörän osien suhdetta tarkastelee toisiinsa järjestelmällisen ja rauhallisen mielenlaadun voimalla, voi korjaustyö alkaa muistuttamaan jo kuvanveistoa. Dualismi ylittyy jälleen kerran; todellinen pyörän sisäisen muodon ymmärrys konkretisoituu subjekti-objekti jaon ylittävässä leikkauspisteessä. Samanlainen perinteinen jyrkkä kahtiajako voidaan nähdä myös taiteen ja teknologian välillä.

- Kaikki tuo puhe taiteesta ja teknologiasta kuuluu kuvioon joka tuntuu erottuneen omasta elämästäni. Se heijastaa sellaisen rajan ylittämistä jota monet muutkin yrittävät luultavasti ylittää. 

- Mitä se on?

- No jaa, ei se vain taidetta ja teknologiaa ole. Se on jonkinlainen järjen ja tunteen eriytyminen. Teknologiassa on se vika ettei se liity mitenkään kouraantuntuvasti hengen ja sydämen asioihin. Ja siksi se tekee kaikkea sokeaa ja rumaa aivan vahingossa ja sitä vihataan sen vuoksi. Ihmiset eivät ole ennen kiinnittäneet tähän paljon huomiota, koska suurin huoli on ollut että kaikille riittää ruokaa, vaatteita ja suojaa, ja ne teknologia on tarjonnut. Mutta nyt siellä missä nämä on turvattu rumuus huomataan yhä selvemmin, ja ihmiset kysyvät täytyykö meidän aina kärsiä henkisesti ja esteettisesti aineellisten tarpeiden tyydyttämisestä. Viime aikoina siitä on tullut melkein kansallinen kriisi – saasteenvastaiset kampanjat, teknologian vastaiset yhteisöt ja elämäntavat ja kaikki sellainen. 

Niin. Eräs seikka, joka tiedostavan ihmisen suhdetta teknologiaan ehkä nykyaikana kaikkein voimallisimmin määrittelee, on tekniikan suhde ympäristöön. Tällainen ekologinen pohdinta ei juuri saa merkittävästi tilaa Pirsigin romaanissa, mikä lienee kuitenkin sikäli ymmärrettävää, että ympäristötietoisuus vasta oli tekemässä kunnolla tuloaan 1970-luvun alussa. Päivitetympään versioon teknologian merkityksen pohdinnasta täytyisikin sisältyä myös tämä näkökohta. Luonnon katoavaisuus tuo mieleeni hiljattain näkemäni Theodor Tugain (Teuvo Tulio) tähdittämän suomalaisen mykkäelokuvan 1930-luvun alusta, jonka eräässä ulkokohtauksessa maaseutukartanon pihatietä ympäröivät valtaisan paksut, ja juuri sopivan pakkasen kiinteyttämät, valkeat lumikinokset. Mielessä häivähtänyt ajatus siitä, etteivät tulevaisuuden sukupolvet ehkä koskaan saisi moista kokea, kihosi melkein kyyneleet silmiini. Teknologia voi kuitenkin myös palvella ympäristöä (en nytkään kirjoita tätä paperille), jos sen kykenee  siihen oikein valjastamaan. Mutta on kuitenkin kysyttävä: mitä merkitystä moottoripyörän sisäisen muodon ymmärryksellä on sellaiselle ihmiselle, joka ei halua aiheuttaa minkäänlaisia päästöjä ja tuhoa ympäristölleen?

Kiinnostavaa Pirsigin päähenkilön läpikäymässä teknologiapohdiskelussa on myös se, kuinka kysymys laajenee vähitellen, etenkin kirjan toisessa, kolmannessa ja neljännessä osassa, käsittelemään koko länsimaista sivistystä ja sen rationaalisen tiedekäsityksen perustaa. Koko 1400-luvun renessanssiajalta periytyvä länsimainen maailmankäsitys on aiemmin valjastettu palvelemaan lähinnä ihmisten aineellisten tarpeiden täyttämistä, jonka vuoksi 1970-luvun hyvinvoivat ihmiset kokivat ne jo auttamattoman vanhentuneiksi opeiksi oman maailmankuvansa järjestämiseen. Erityisen hyvin tämä tarve peilautuu ihmisten suhtautumisessa teknologiaan: se joko ymmärretään vain käytännöllisen merkityksensä kautta tai sitten sen olemassaolo kielletään kokonaan. Jälleen palaamme dualismiin ja helppoihin dikotomioihin. Romaanin neljäs osa tarkasteleekin mitä suurimmassa määrin Faidroksen henkistä etsintää kohti Laadun käsitteen määritelmän löytämistä ja  lopullista ymmärrystä. Vain Laadun ymmärryksen kautta voi Pirsigin mukaan löytää subjekti-objekti dikotomian ylittävän tason; taiteen, tieteen, teknologian ja arkielämän yhteisen kosketuspinnan.

Faidros muisti yhden Thoreaun kirjoittaman lauseen: "koskaan ei voi voittaa jotain menettämättä mitään". Ja nyt hän alkoi ensi kerran ymmärtää miten uskomattoman paljon ihminen oli menettänyt, kun hän oli voittanut kyvyn ymmärtää ja hallita maailmaa dialektisten totuuksien avulla.

Maailmassa on siis kaksi tapaa nähdä teknologia: klassinen ja romanttinen. Mutta mitä on klassinen järki? Se edustaa jotain länsimaiselle ihmiselle hyvin totunnaista ajattelutapaa, jonka jo Aristoteles lanseerasi omalla seikkaperäisten järjestelmien filosofiallaan ihmisen ajattelun peruskiveksi. Erityisen kuvaavaa tuolle ajattelulle on ollut todellinen palo ajatusrakennelmien ja -järjestelmien luomiseen ja ylläpitämiseen. Aristoteles itse nimesi retoriikan taiteeksi vain, koska se voitiin muuttaa rationaaliseksi järjestelmäksi. "Tämän perusteen mukaan General Motors tuotti puhdasta taidetta mutta Picasso ei." Tällöin sai alkusysäyksensä se tieteellinen maailmanusko, joka laittoi ihmisen tunteellisen ja irrationaalisen osan vaikuttavuuden  tylysti taka-alalle. Klassinen järki on yksi Zen ja moottoripyörän kunnossapidon aivan keskeisistä käsitteistä ja erityisen hyvin sitä avataan matkaamisen välietappina toimineen Bozemanin kaupungin isäntäväen kanssa käydyissä keskusteluissa.

- Minä en oikein varmasti tiedä mitä sinä klassisella järjellä tarkoitat.

- Analyyttistä järkeä, dialektista järkeä. Sitä järkeä jota yliopistossa joskus pidetään koko ymmärryksenä. Sitä ei ole koskaan oikeastaan ollut pakko ymmärtää. Abstraktisen taiteen edessä se on aina ollut täysin neuvoton. 

Mikä sitten pitää tuota suurta kaikenkattavaa ajatusjärjestelmää koossa ja yllä sukupolvesta toiseen? Erityisesti 1970-luvulla vielä varsin perinteinen yliopistolaitos on Pirsigin mukaan tämän kaiken koossapitävä voima. Faidroksen pohdinnat ajautuvatkin arvostelemaan sellaista oppimista, jonka ainoana keskeisenä tavoitteena on tiedeyhteisön konsensuksen saavuttamien vastausten mekaaninen mieleenpainaminen. Pohtiessaan Laadun käsitettä Faidros heitti älyllisen haasteen nimenomaan oppilailleen; heidän tuli itse oman ajattelunsa kautta löytää mahdollisimman tyydyttävä määritelmä Laadulle. Miksi joku on arvokasta ja joku toinen ei ole? Täytyyhän nimittäin olla jokin peruste jonkin asian paremmuudelle johonkin toiseen nähden. Mutta kun yrittää tarkemmin löytää määrittelyä Laadulle, ilman että vain nimeää niitä seikkoja joissa sitä on, se kaikki pakenee ja katoaa. Kuinka edes tiedämme, että laatua on olemassa jos emme edes kykene puhumaan siitä? Niin moni asia siihen kuitenkin perustuu (kuten arvosanat), että täytyyhän sen olla käytännössä olemassa. Mutta mitä ihmettä se on? Faidros olikin vallankumouksellinen opettaja, joka ei tarjonnut oppilailleen hopeatarjottimelle katettuja valmiita vastauksia, vaan rohkaisi heitä etsimään itse omat vastauksensa. Nykyisessä kasvatustieteessä ja pedagogisessa opetuksessa tosin korostetaan oppilaan aktiivista roolia tiedon tuottamisessa aina kyllästymiseen saakka, mutta tuolloin 1970-luvun alussa ajatus oli laajemmassa huomiossa vielä varsin tuore, etenkin yliopistomaailmassa, jossa kaikki muutokset tapahtuvat tiettävästi varsin jähmeästi. Faidros itse opetti retoriikkaa Chigagon yliopistossa, mutta antautui myös opintielle toisen yliopiston filosofian luennoille, joilla hän yritti haastaa opettajaansa Aristoteelisen filosofian kiemuroista, laihoin tuloksin.

"Hyvä herra, me emme ole täällä oppiaksemme mitä te ajattelette!" filosofian professori sähähti. Kuin happoa. "Me olemme täällä oppiaksemme mitä Aristoteles ajattelee!" Suoraan päin naamaa. "Kun haluamme oppia mitä te ajattelette, järjestämme kurssin siitä aiheesta!"

Eräs hyvin mielenkiintoinen kohta teoksessa liittyi jälleen moottoripyörän kunnostukseen. Pirsigin päähenkilö esittää varsin kiintoisia filosofisia ajatuskulkuja nk. neuvokkuusloukuista, joihin ihmiset voivat joutua, kun he kohtaavat elämässään umpikujia. Neuvokkuus on ennen kaikkea jotain sellaista, jolla saa yhteyden Laatuun. Ihminen hyvin usein tarkertuu liiaksi omiin ennakkokäsityksiinsä ja uskomuksiinsa, eikä suostu näkemään maailmaa paljon laajempana ja monisyisempänä kokonaisuutena. Tämä neuvokkuus todentuu ihmisessä vain, jos hän kykenee saavuttamaan riittävän mielenrauhan käsiteltävän ongelman suhteen. Neuvokkuus ei  nimittäin synny itsestään, vaan sitä täytyy vaalia ja varjella, ja juuri tällainen huolenpito neuvokkuuden suhteen mahdollistaa myös moottoripyörän menestyksellisen korjauksen – ja tekee siitä jopa väistämätöntä.

Neuvokkuusloukut ovat korjauksen aikana kohdattuja ylitsepääsemättömiltä tuntuvia esteitä, jotka johtavat ajatukset ja tunteet umpikujaan ja vähentävät neuvokkuutta. Pirsig määrittelee päähenkilönsä suulla neuvokkuusloukun tilaksi, jolloin ihminen kadottaa yhteytensä Laatuun ja menettää samalla myös kaiken kiinnostuksensa siihen mitä on tekemässä. Tarkemmin eriteltynä nämä neuvokkuusloukut voidaan jakaa kahteen päätyyppiin: takaiskuihin ja kompastuskiviin. Edellisessä yhteys Laatuun katkeaa ulkoisten ja jälkimmäisessä sisäisten syiden myötävaikutuksesta. Jo kertaalleen korjattu vika voi uusiutua tai tilattu osa ei sovikaan paikalleen. Nämä takaiskut lannistavat mielen ja kadottavat neuvokkuuden läsnäolon. Ne ovat kuitenkin vain umpikujan ulkoisia syitä. Sisäiset syyt Pirsig jakaa kolmeen päätyyppiin: arvo-, totuus-, ja lihasloukkuihin. Kaikkein yleisin ja vaarallisin näistä loukkutyypeistä on arvoloukku. Arvoloukun taas voi jaotella useampiin alalajeihin, joista vaarallisin on arvojen joustamattomuus, jolloin ihminen kieltäytyy arvioimasta uudelleen käsityksiään, sillä hän on aivan liiaksi sitoutunut aiempiin uskomuksiinsa. Menestyksellinen korjaustyö vaatii ennen kaikkea oikeanlaista, avointa mieltä, joka on valmis haastamaan omat ennakkoluulot ja arvot. Viat ja niiden ratkaisut voivat olla kaiken aikaa nähtävillä, mutta ne eivät näyttäydy jollei ole halua ymmärtää niiden sisältämää merkitystä. Uusien merkityksellisten tosiseikkojen huomaaminen vie aikaa ja vaatii osakseen keskittyneisyyttä, kärsivällisyyttä sekä avarakatseisuutta. Kun moottoripyörän eri osaset ja niiden toiminta näyttäytyvät jo itsessään mielenkiinnon kohteena alkuperäisen viankorjauksen sijasta, on saavutettu jo tärkeä päätepiste ja nujerrettu arvojen joustamattomuusloukku.

Toinen merkittävä arvoloukku on liiallinen minäkeskeisyys. Jos ihminen pitää itseänsä liian suuressa arvossa, uusien korjauksen kannalta merkittävien tosiseikkojen huomaaminen heikkenee. Omia virheitä ei myönnetä, ja jos väärät oletukset saavat korjaajan näyttämään hyvältä, ne tulevat myös hyväksytyiksi. Korjaustyö ei ole helppoa, ja liian suurella egolla varustettu korjaaja on pian minäkuvansa kanssa suurissa vaikeuksissa. Juuri siksi mekaanikot ovatkin usein luonteeltaan hiljaisia ja vaatimattomia, työ tekee heistä sellaisia. Sillä jos ei tunnusta todellista luonnettaan, kone kyllä tunnistaa sen. Se näyttää toteen vain sen minkä todella osaa, ei sitä minkä kuvittelee vain mielessään. Ahdistus taas on neuvokkuusloukkuna minäkeskeisyyden täysi vastakohta. Korjaustyöhön ryhtynyt pelkää kaiken menevän joka tapauksessa väärin, eikä uskalla lopulta tehdä enää mitään. Hän korjaa aivan vääriä asioita ja metsästää kuviteltuja vikoja. Hermostuksissaan hän tulee aiheuttaneeksi lisää vikoja heikentäen samalla omaa minäkuvaansa entisestään, ja kierre on valmis. Tämän loukun välttämiseksi Pirsig kehottaa tutustumaan huolella alan kirjallisuuteen ja muistamaan, että korjaustyön tavoitteena on myös oman sisäisen mielenrauhan saavuttaminen, ei vain ehjä ja toimiva kone.

Loppujen lopuksi tunnontarkka korjaaja voi löytää loputtomasti erilaisia arvoloukkuja; tärkeintä on vain osata tunnistaa kohdalle sattuvat ja pohtia niitä ennen korjauksen jatkamista. Totuusloukuissa taas palataan dualistisen ajattelumallin asettamiin ongelmiin. Kyllä-ja-ei-logiikka on Pirsigin yksi keskeinen totuusloukku. Onnistuneen korjaustyön saavuttamiseksi meidän täytyy päästä tavallisen kyllä tai ei -vastausajattelun tuolle puolen, täysin tuntemattomille poluille. Tätä kyllä ja ei sanojen välistä tilaa voidaan osoittaa vain japanilaisella mu -termillä, joka tarkoittaa "ei mikään". Se osoittaa Laadun tavoin dualistisen erottelun ulkopuolelle.

Mu on tarpeen silloin kun kysymyksen tausta käy liian pieneksi vastauksen totuudelle. Kun zenmunkki Joshualta kysyttiin onko koiralla Buddhan luonto, hän sanoi: "Mu", ja tarkoitti että jos hän vastaisi kummalla tavalla tahansa hän vastaisi väärin. Buddhan luontoa ei voi vangita kyllä tai ei -kysymyksillä.

Korjaajan koneelle esittämät kysymykset voivat saada aikaan mu-vastauksen ja neuvokkuushukka on valmis. Näin ei Pirsigin mukaan saisi olla, vaan joko testitoimenpiteitä tai käsitystä kysymyksen yhteydestä täytyy laajentaa. Mu-vastauksia ei saisi heittää pois, sillä ne ovat tärkeämpiä kuin tavanomaiset kyllä tai ei -vastaukset ja kasvattavat korjaajaa. Viimeiset loukut ovat psykomotorisia lihasloukkuja. Puutteelliset työkalut, huono valaistus, tai vääränlainen korjauslämpötila voivat merkittävästi heikentää korjauksen onnistumista ja aiheuttaa neuvokkuuden valahtamista kinttuihin. Ratkaisevaa on  myös harjoittaa kinesteettistä lihasherkkyyttä erilaisten aineiden joustavuudelle, eli ns. mekaanikon tuntumaa. Tällä näppituntumalla varustettu ihminen tietää milloin on oikea aika lopettaa muttereiden kiertäminen ennen kuin osat rikkoutuvat kokonaan. Tärkeää on myös ymmärtää, että vaikka pintojen takana oleva metalli kestää koviakin iskuja, itse pinnat eivät. Moottoripyörä sisältääkin valtaisasti tarkkuutta ja pehmeää korjausotetta vaativia osia. Hellyys ja kunnioitus korjauksen kohdetta kohtaan toimii kaiken menestyksen lopullisena avaimena.

"No, jos onnistun välttämään kaikki nuo neuvokkuusloukut, hallitsenko minä silloin tämän homman?"

Vastaus on yksinkertainen – ei, et hallitse. Vasta oikean elämäntavan omaksuminen auttaa näkemään laajemmin ja löytämään korjauksen onnistumisen kannalta oikeat tosiseikat. Täydellinen maalauskin syntyy Pirsigin mukaan vain tekemällä itsestä ensin täydellisen, ja maalaamalla sen jälkeen vain luonnollisesti. Taiteen luominen tai moottoripyörän korjaaminen ei ole siis millään muotoa irrallaan muusta olemassaolosta. Kaikki liittyy yhteen. Pirsigin neuvokkuusloukut ovatkin vain päähenkilön yrityksiä löytää oikotietä oikeaan elämään. Jos loukut vältetään, voi korjaustyö päättyä onnelliseen oivallukseen: todellinen korjauksen kohde löytyykin minusta itsestäni.

Zen ja moottoripyörän kunnossapito on kiehtova ja monikerroksinen teos, joka ei varmasti jätä ketään huolellista ja syvämietteistä lukijaa kylmäksi. Ajattelemaan haastava kaunokirjallisuus on juuri tällaista. Romaani miellytti minua erityisesti verkkaisen kerrontansa ja monikerroksisen tarinansa vuoksi. Pirsigin teoksen sisällössä oli useita tasoja, eivätkä kirjan rungon muodostaneet filosofiset mietelmät jääneet suinkaan vain irrallisiksi kiiltokuvatarroiksi lukijan oman mosaiikin rakentamista varten, vaan koko rakennelman kykeni vielä taittelemaan kokonaiseksi, monisärmäiseksi origamiksi.

Miksi Zen ja moottoripyörän kunnossapito ei kaikesta tästä huolimatta silti onnistunut aivan kohoamaan kaikkien aikojen parhaiden romaanisuosikkieni kaanoniin? Oivalsin, että eräs minuun syvästi kaunokirjallisuudessa vaikuttava ulottuvuus jäi kirjassa kuitenkin liian vähälle huomiolle – nimittäin esteettisyys. Sitä on mukana, ennen kaikkea tarinassa ja kauniissa maisemakuvauksissa, mutta jotain jäi vielä uupumaan. Kirjan vahvuus on mielestäni ennen kaikkea sen filosofisessa osuudessa, ja pohdintakokoelmana se onkin varsin onnistunut opus. Muu tarinankerronta jää kuitenkin aika suoraviivaiseksi ja vain varsinaista monologista pohdintaa kehystäväksi kertomukseksi. Myöskään kirjan rakenne ei aivan vetänyt puoleensa. Omat pohdinnat vaihtuvat kehyskertomuksen moottorinpärinäksi ilman sen sulavampia siirtymiä, ja välillä tuntuu kuin lukisi yhtä aikaa kahta eri teosta. Kerronnan sidoksisuus ja filosofian upottaminen itse tarinankerrontaan olisivat toimineet mielestäni paremmin ja tuoneet kirjaan lisää taiteellista ulottuvuutta. Vaikuttavaa sisältöä on yllin kyllin, mutta pakkauskääreet voisivat olla säkenöivämpiä.

Koen vahvasti, että minulle eräänlainen tyylitajuinen värikylläisyys on kaunokirjallisuudessa tärkeätä. Filosofian voima taas kumpuaa ennen kaikkea sen vetoavuudesta sellaisiin mielen järjellisiin kerroksiin, jotka epätoivoisesti yrittävät saada parempaa selvyyttä sellaisista asioista kuin elämä, maailma, todellisuus ja ihminen. Taiteeseen sen sijaan kohdistuu omalla kohdallani aina odotuksia tunteisiin käymisestä. Siispä pelkkä hyvä ja oivaltava ajatus sinänsä ei vielä riitä suuren sanataiteen tunnusmerkiksi, vaan sillä täytyy olla ympärillään myös oikea, nerokas ja täsmällinen ilmaisutapa. Juuri tämän oivalluksen Kalle Holmberg tiivisti muistelmissaan hienosti: taide syntyy tunnekytköksissä. Hänelle se taide on ennen kaikkea teatteria, minä liitän sen tässä yhteydessä kirjallisuuteen. Ajatus on joka tapauksessa universaali. Kun tunnereaktiot kohtaavat esitetyn, syntyy parhaimmillaan elämää suurempi taide-elämys.

Suuren romaanin merkki on se, että se jättää aina jälkeensä ajattelun aineksia, jotka eivät vielä täydellisesti avautuneet. Ehkäpä juuri tämä teos on sellainen, joka kannattaa lukea moneen kertaan, jotta sen syvimmätkin ajatuskiemurat varmasti oikeentuisivat ja avautuisivat oikeassa, täsmällisessä laajuudessaan lukijalle. Esseen kirjoittaminen tästä teoksesta onkin ollut vähintääkin yhtä haastava kokemus kuin itse romaanin lukeminenkin. Oma ajatusmosaiikkini muotoutui tällä kertaa tämän näköiseksi. Toisena aikana luettuna ja koettuna se olisi voinut olla jotain hyvinkin erilaista. Pirsigin viisas päähenkilö tiivistää tämän kaikkein osuvimmin:

Vaikeaa on se, että esseiden täytyy aina kuulostaa siltä kuin Jumala puhuisi ikuisuutta varten, eikä se koskaan ole niin. Ihmisten pitäisi käsittää ettei se koskaan ole sen kummempaa kuin että yksi ihminen vain puhuu yhdestä kohdasta aikaa ja tilaa ja olosuhteita. Ei se ikinä ole ollut mitään muuta, mutta esseessä sitä ei pysty välittämään.