Musiikin topvitoset osa 2.
Sataa sataa ropisee!
Näin syysaikaan kelit ovat olleet taas mitä kosteimmat, ja jatkuvan harmauden tuijottaminen käy ennen pitkää kenen tahansa voimille. Pilvet kerääntyvät taivaalle ja pudottavat painolastinsa keventyäkseen. Ilma on kolea, ei tule halua lähteä ulos, ja mieli apeutuu liiasta paikallaan kökkimisestä. Silloin musiikin ihmeellinen voima voi jälleen rientää hädässä kärsivän riemulliseksi avuksi. Sää on universaali ilmiö, ja siitä näppärä asia, että se koskettaa meitä kaikkia ja toimii maailman vanhimpana puheenaiheena. Sade ja auringonpaiste ovatkin varmasti eräät poptaivaan laulunikkareita kautta aikojen eniten kiehtoneet sääilmiöt. Sade on metafora alakuloisuudelle ja auringonpaiste iloisuudelle. Säätä onkin eniten kuvattu juuri ihmisen erilaisten mielialojen kuvaajana, ja laulujen varsinaisen aiheen voikin jäljittää jonnekin muualle, useimmiten rakkauteen. Sateen tasainen ropina voi olla miellyttävä tunnelmaa luova elementti syrjäisellä mökillä rauhallisena sunnuntai-iltapäivänä. Joskus taas kaupungin katuja armotta piiskaava kaatosade voi kastella varautumattoman kulkijan ja pilata loppupäivän mielialan kertaheitolla. Niin tai näin, kun sadepäivä meidät yllättää, voi olla parasta jäädä sisälle ja käpertyä lämpimien huopien kohdun kaltaiseen syleilyyn tai avata varjo ja lähteä kulkemaan puolityhjille kaduille. Seuraavat tunnelmaltaan hyvin erilaiset sadepäivän kappaleet kuvastavat hienosti näiden hetkien olennaisimpia tuntemuksia. Listauksen järjestys perustuu siiheen sateeseen liittyvään kuuloelimelliseen yhteyteen, jota nämä kyseiset sävelmät hallussaan pitävät. Jokainen tähän valittu kappale onkin luonut ja piristänyt sadepäivien tunnelmaani jo useiden vuosien ajan. Äsh, taas siellä sataa... Noh, onneksi on musiikkia.
Leppoisa, keveästi soljuva, rauhoittava, tyylikäs, taianomainen. Siinä muutamia kelpo määreitä amerikkalaisen laulaja Billy Joe Thomasin tunnetuimmalle 1960-luvun ikivihreälle. Raindrops Keep Fallin' on My Head on eräs säveltäjä Burt Bacharachin ja sanoittaja Hal Davidin yhteistyön ikimuistoisimpia helmiä. Samalla se on eräs hienoimpia sadetta käsitteleviä lauluja kautta aikojen. Minulle se tuli aikanaan tutuksi Forrest Gump -elokuvan mainiolta soundtrackilta. Bacharachin tasaisen takuuvarma sävellys sai osakseen samettisen sovituksen ja juuri oikean americana-äänen nuoresta Thomaksesta. Erityisen mielenkiintoisen kappaleesta tekee sekin, että se on sävelletty vuoden 1969 lännenelokuvaan Butch ja Kid -auringonlaskun ratsastajat. Kyseisessä elokuvassa kappale esitetään vieläpä aurinkoisessa kohtauksessa. Sanoitusten monimielisyys kuitenkin pyhittää kaiken näennäisen ristiriitaisuuden. Sade on metafora vastoinkäymisille, joista päähenkilö ei aio olla moksiskaan. Sadepisarat tippuvat päälaelle, mutta mielialaa se ei alas saa, vaikka kuinka yltyisi koettelemaan elon kulkijaa. Päähenkilön sinnikkyys ja taipumattomuus haasteiden edessä koskettavat. Hänen vahva sisäinen positiviisuutensa ja päättäväisyytensä raivaa tieltään kaikki sääilmiöiden aiheuttamat nujertamisyritykset. Erityisen hyvin tämä sanoma tulee esille seuraavassa säkeistössä:
Raindrops keep fallin' on my head
But that doesn't mean my eyes will soon be turnin' red
Cryin's not for me
Cause I'm never gonna stop the rain by complainin'
Because I'm free
Nothin's worryin' me
Ja heti perään kuullaan aivojen sielukkaimpia sopukoita hyväilevä trumpetti. Etenkin rivi: "koska en koskaan tule pysäyttämään sadetta valittamalla" upposi tällaiseen asioiden murehtimiseen taipuvaiseen olentoon kuin Vasa-laiva Tukholman satamaan. Ihminen voi velloa ja rypeä murheissaan kuinka kauan tahtoo, mutta hän ei koskaan tule sillä tavalla nousemaan ylös. Ainoa mahdollinen ylösnousemus tapahtuu vain ja ainoastaan tietoisen päätöksen kautta. Jokaisen täytyy toki ensin kohdata se ymmärrys omakohtaisesti. Raindrops kiteyttääkin mielestäni jotain olennaista tämän havahtumisen jälkeisestä uudelleensyntymän tunteesta. Jos vahvin kappaleesta mieleen jäänyt lausahdus on "nothin's worryin' me", täytyy sillä olla ihmeellinen lohtua antava voima. Kaiken menestyksen avain on jälleen yksinkertaisuus. Asiat on ilmaistu laittamattomasti, tarttuvasti ja iskevästi. 1960-luvun loppu oli todellakin avaran maailmankaikkeuden aikaa. Niin paljon oli vielä tekemättä. Popmusiiki oli tullut rytinällä suurten massojen suosikiksi jäädäkseen, ja täydellisiä klassikkoja syntyi kuin sodanjälkeisiä vauveleita. Bacharachin sävellys on myös tasoltaan sitä luokkaa, että se voisi hyvin löytyä vaikka The Beatlesin katalogista samalta ajalta (kuten myös moni muu Bacharach/ David -kaksikon ajaton rakkausveisu).
Itse sade on lopulta vain sanoituksellista pintaa. Vahvemmat mielikuvat hyökyvät taas menetetyn rakkauden suunnasta. Rakastettu on jättänyt, tummat pilvet kerääntyvät taivaalle ja ensimmäiset pisarat jo kosteuttavat ohimohuokosia. Vaan vetistely jää lyhyeen, sillä uudet seikkailut odottavat vain pää pystyssä kulkevaa matkaajaa, sillä onhan maailma avoin, kunhan vain uskallan olla minäkin.
Kuuntele kappale tästä:
https://www.youtube.com/watch?v=hziG9Nr6KHU
Bonus! John Lennonin ryyppykaverin Harry Nilssonin samoin vuoden 1969 elokuvaan esitetty ikivihreä Everybody's Talkin' yltää myös samalle tasolle:
https://www.youtube.com/watch?v=2AzEY6ZqkuE
Kun olen leppoisalla tuulella sateen ensipisaroiden pudotessa, tämä on ensimmäinen tajuntaan kömpivä korvamatonen – nyt ja aina. Vuoden 1952 musikaalielokuva Singin' in the Rain on lajityyppinsä ikoninen klassikko ja yksi maailman tunnetuimmista elokuvallisista ilmestyksistä kautta koko 1900-luvun. Henkilökohtaisesti en ole yhtään tällaisen 1950-luvun oopsy doopsy daalilaa -lajin vannoutuneimpia ihailijoita. Näyttelijät ovat epäaitoja sarjakuvahahmoja, lavasteet pahvisen näköisiä, värit ikävän hailakat ja kaikki on niin teennäisen pateettista että pahaa tekee. Maailmaa maistuu karamellilta ja enkelit uiskentelevat vaaleanpunaisissa pilvenhattaroissa. Mutta entä se musiikki? Mikä tekee yhdestä kohtauksesta sellaisen, että sen sisältämästä musiikkiesityksestä tulee yksi populaarikulttuurin toistetuimmista? Gene Kelly - Hollywoodin katusteppailija Jumalan armosta – hyvästelee ihastuksensa yhteisen illanvieton jälkeen ja ilmaisee onnensa kaatosateisessa katunäkymässä. Lemmen liekki on leimahtanut täyteen roihuunsa, eikä sitä rankan puoleinen sadekuurokaan kykene tukahduttamaan. Mitäpä tuota suotta sateenvarjoakaan auki pitelemään, kiinni vain mokoma riesa. Kun sydämeni lämpöä luo, ei sadekaan vilua tuo, tuumii Kelly (elokuvassa Don Lockwood) ja tanssahtelee kuin Fred Astaire ja laulelee kuin Edith Piaf kesäaurinkoisen Pariisin kaduilla. Tuskin tuota yhtä parin minuutin välähdystä kukaan kuitenkaan muistaisi, jollei siinä olisi esitetty juuri sitä laulua.
Niin, se laulu. Singin' in the Rain on varmasti valioesimerkki kaikkien niiden elementtien saumattomasta yhteensulautumasta, joita täydellisen tarttuvan popikivihreän synnyttäminen edellyttää. Sen sanat ovat äärimmäisen yksinkertaiset, tarttuvat ja takuuvarmasti hyvälle mielelle kohottavat. Orkesterisovitus taas on taattua 1950-luvun musikaalien varmaa eleganssintäyteistä tehdastyöskentelyä parhaimmillaan. Sävelmä menisi myös minkä tahansa Disneyn kokopitkän tunnusmusiikkina täydestä kuin väärä sibelius. Kappaleesta on aikojen saatossa tullut niin lähtemätön osa hyväntuulisen sateen herättämiä ensimielikuvia, että tahdolla ei ole asian kanssa enää mitään tekemistä. Sade + ensimmäinen mieleen tuleva kappale = Singin' in the rain, näin se vaan on veljet ja sisaret.
Joka kerta, kun astelen sateisella kadulla varjon katveessa, mieleeni palaa juuri tämä melodiakulku, ja huvittuneisuus on taattu. Luulisi, että juttu olisi kulunut loppuun jo lapsuusiässä, mutta niin ei vain ole käynyt. Kyseisen kappaleen elinvoimaisen hilpeä nostalgia nostaa aina suupielet ylöspäin ja muistuttaa siitä, kuinka jokaisen sadekuuron jälkeen taivaan valtaa värien kollaasi, sateenkaaren muodossa. Raamatun mukaan Jumala loi sateenkaareen ikuiseksi merkiksi siitä, ettei hän enää koskaan nostattaisi uutta tulvaa maan päälle ja tuhoaisi ihmis- ja eläinkuntaa. Se on siis eräänlainen tae siitä, ettei sateesta koskaan tule pysyväistä, elämää uhkaavaa voimaa. Niin kuin tiedätte, sateenkaarella on nykyaikana myös toisenlainen merkitys. Mutta jos kaari oli merkki Jumalan liitosta kaikkien ihmisten kanssa, voisiko tässä olla tulkinnallinen yhtymäkohta Kristillisdemokraattien ja Setan välillä?
Palatakseni vielä tuohon sateenvarjon kanssa steppailevaan miespuoliseen Ginger Rogersiin, on sanottava vielä, että vaikka kuinka ikoninen sadekappale onkaan kyseessä, sen todellinen tehovoima pääsee esiin vain, jos sateen sattuessa on jo valmiiksi sopivan hyvällä tuulella. Kellyn kultakurkun korostamana sateen parhaat puolevat tulevat aina esiin: kuiva maa saa ravinteita, nälkäiset saavat ruokaa, janoiset juomaa ja kasvit versovat jälleen uutta elämää. Kahden viikon helleaallon jälkeen kunnon kaatosade on suorastaan orgastinen kokemus. Saharan lapsille se on Jumalan ilmestys. Siis nauttikaa sateesta ja sulkekaa varjonne, sillä elämää ei ole ikuiseksi luotu.
Kuuntele kappale tästä:
https://www.youtube.com/watch?v=7TsrfAfSUAs
Bonus! Manchesterilainen Mint Royale teki kappaleesta mainion remixin vuonna 2005:
https://www.youtube.com/watch?v=IcYa9b7mMmA
Täydellisen popkappaleen tunnistaa sen rakenteesta. Toiset kappaleet kykenevät tiivistämään jostain ihmiselämän perustunteesta sen kaikkein olennaisimman ja pukemaan sen muutaman minuutin musiikkiesitykseksi, toiset taas hukkuvat hyvin nopeasti unholan aaltoihin. Edesmenneen suuryhtyeen R.E.M:in I'll Take the Rain kuuluu luonnollisesti edelliseen ryhmään.
2000-luvun alussa aurinko hymyili Michael Stipelle ja kumppaneille täydeltä terältä. 1990-luvun loppu oli tarjoillut klassikkoalbumin toisensa perään, ja väliin mahtui myös upea soundtrack koomikko Andy Kaufmanin elämää käsittelevään elokuvaan Man on the Moon (2000). Vuoden 2001 kesäinen albumikokonaisuus Reveal oli mielestäni yhtyeen viimeinen todellinen suursaavutus. Se oli alusta loppuun äärimmäisen tarttuvien kalifornialaisten poprallien ilojuhlaa. Mukaan mahtui kuitenkin myös varsin tummiakin sävyjä. Yli kymmenen vuoden jälkeen levyn paras ja kestävin raita on edelleen helppo nimetä.
Kesän vaipuessa hämärän alle vaihtuu aurinko pilveksi ja valo pimeydeksi. Myös tunteet kokevat uudenlaisen kehitysasteen ja voivat kuihtua kuin syksyn lehdet, yhä kauniin ruskan väreissä himmeästi loistaen. I'll Take The Rain on melankolian haikea täyttymys, ja ilmentää hienosti Stipen laulunkirjoittajataidon hienoimpia hetkiä. Sanoitusten runouden voi tulkita monella tavalla, mutta minun mielestäni laulu kertoo ennen kaikkea väistämättömän kohtaamisesta ja luopumisen välttämättömyydestä.
Tuumin ennen.
Niin kuin linnut nousevat siivilleen
ja laulelevat läpi elämänsä,
miksi emme mekin.
Jos tässä on kaikki mitä sinulla on tarjottavana,
otan sateen.
Asiat eivät menneet, kuten halusimme. Kesä oli ihanaa aikaa, iloitkaamme muistosta. Älkäämme sen koskaan antako kokonaan haalistua pois. Kohdeltakoon muistoa kuitenkin muistona, jonakin aidosti kunnioitettuna, mutta iäksi kadotettuna. Antaa siis sateen tulla. Se pyyhkii lian pois, kehystää ajatuksemme kultareunoin. Se virvoittaa mielemme ja puhdistaa sielumme. Menneisyys on yhä keskellämme loistaen sisällämme enää himmeän liekin turvin. Mutta se liekki riittää muuttamaan surun melankoliaksi, kaihoksi jonka sisäinen kauneus tuo lohtua väistämättömän hyväksymisessä.
Peter Buckin hienovireinen americana-kitarasoolo kappaleen keskellä antaa kokonaisuudelle viimeisen tyylipuhtaan silauksen. Näin Stipe ja kumppanit kutsuvat meidät pääsemään menetyksen tuolle puolen ja juhlistamaan sadetta uuden ajan airuena. Lohdun kestävä elinvoima kaiken harmaan usvan keskellä on lopulta se, joka voi liittää ihmiselämän rikkinäiset palaset jälleen yhteen. Aina kun unohdan kuinka valtava kokoava voima sateella on takanaan, kuuntelen tämän kappaleen ja annan tulevaisuuden tulla. Kaikella on nimittäin oma kestonsa, ja jokainen tumma pilvi väistyy lopulta ensimmäisten auringonsäteiden tieltä. Mutta ensin otan sateen vastaan, kaikessa kauneudessaan.
Kuuntele kappale tästä:
https://www.youtube.com/watch?v=myVzJn2squs
Kappaleen surumielinen animaatiomusiikkivideo:
https://www.youtube.com/watch?v=JlIj6BxUS6E
1. Gene Kelly: Singin' in the Rain
2. Moby: Raining Again
3. Garbage: Only Happy When It Rains
4. Heikki Hela: Sadetanssija
5. Creedence Clearwater Revival: Have You Ever Seen the Rain
6. The Rolling Stones: She's a Rainbow
7. Elvis Presley: Early Mornin' Rain
8. Eila Pellinen: Nyt sataa
9. Red Hot Chili Peppers: Naked in the Rain
10. Alice in Chains: Rain When I Die
11. B.J. Thomas: Raindrops Keep Fallin' on My Head
12. Billie Holiday: Keeps on Rainin'
13. J. Karjalainen: Sateen säveliä
14. The Beatles: Rain
15. Travis: Why Does It Always Rain on Me?
16. Petula Clark: Beautiful and the Rain
17. Madonna: Rain
18. The Doors: Riders on the Storm
19. 2 Unlimited: Shelter for a Rainy Day
20. Guns 'N' Roses: November Rain
21: Prince: Purple Rain
22. R.E.M: I'll Take the Rain
5 # Heikki Hela - Sadetanssija (1994)
Silvennoisen kitaran ensimmäinen vingahdus ja mielikuvat kiidättävät automobiilien lailla läpi muistojen bulevardin ja takaisin kultaiselle 1990-luvulle. Lama-ajan runtelemassa Suomessa yksi televisio-ohjelma oli nuorten keskuudessa lyömättömästi ylitse muiden. Tamperelaisten (osa Kangasalta) huumorimiesten ja muusikkojen Kummeli -ryhmä rikkoi katsojaennätyksiä ja piti yllä kouluikäisten välituntien hokemavarastoa. Heikki Hela oli ryhmässä alun perin vain apupoikana, kunnes vähitellen sai enemmän näkyvyyttä ja pääsi nopeasti porukan itseoikeutetuksi vakijäseneksi. Samaan aikaan hän myös aloitteli omaa muusikonuraansa ja Kummeli oli huippunäkyvyydellään mainio ponnahduslauta suuremman yleisön tietoisuuteen.
Kummelin musavieras osiosssa kuultu Uneton yö muodostui pian suureksi hitiksi ja käynnisti Helan musiikkiuran läpimurtovaiheen. Kuitenkin vuoden 1994 kauden päätösjaksossa nähty sadeaiheinen kappale on aina jäänyt mieleeni lähtemättömästi. Pätkässä kolmikko Hela, Silvennoinen ja Kahilainen seikkailevat ilmeisesti jollain pirkanmaalaisella sorakuopalla kuvatussa "hiekkaerämaassa" janoissaan ja sadetta toivoen. Silvennoinen on naisellinen intiaani, joka tapaa janoisen cowboyn (Kahilainen) ja lyöttäytyy tämän kanssa kimppaan. Yhdessä he koittavat tanssia sadetta esiin, mutta ainoa joka saa vesiryöpyn niskaansa on kappaletta nahkatakissaan lauleleva parrakas Hela, joka törmää kaheleihin palomiehiin (onneksi Helalla on autiomaassa mukanaan sateenvarjo). Mieleen on jäänyt myös kitaransa kanssa taustabändissä venkoileva Silvennoinen, jonka vahva työskentely on koko kappaleen musiikillinen selkäranka. Sadetanssija on huonosti tunnettu raita Helan esikoisalbumilta Kaikista kaikkein, eikä se olisi minullekaan tuttu ilman tuota kyseistä "musiikkivideota".
Sadetanssijassa käytetään jälleen vahvaa metaforaa rakkauden voimasta: "Sä kastelit tän palaneen maan, sait siihen elämän taas palaamaan/ Tanssit sateen varpaillaan, nyt sataa kaatamalla parhaillaan". Teksti herättää ymmärryksen naisesta, jonka ihmeellinen tanssikyky saa aikaan sateen ja sitä myöten elämän kukoistuksen. Sade on siis tervetullut, parantavaa voimaa sisältävä elementti, joka saa aikaan uutta elämää ja nostaa mielen korkeuksiin. Pätkässäkin Silvennoinen ja Kahilainen ovat kuin eripariset rakastavaiset, joita yhdistää sateen tarve. Kappaleen välittämä tunne on siis hyvää mieltä tuottava, ja sateen positiivisia puolia alleviivaava. Kaikkein parhaiten Sadetanssija sopiikin kesäisen kauan odotetun sateen tulon herättämän hilpeyden taustamusiikiksi. Se ei ole melankolisen syyssateen harmauden lohtulääkettä, vaan juuri valmiiksi hyväntuulisen sadetta odottaneen ihmisen mielisäveliä. Tämän tahdissa avataan varjo ja lähdetään kävelylle nauttimaan kaivatusta virkistyksestä. Silvennoisen kitaroinnin mukanaan tuova blues-soundi luo sinänsä jopa huvittavan yksinkertaiseen sanoitukseen hienoa tyylikkyyttä ja monitasoisuutta. Kertosäe on kaikessa helppoudessaan hyvin lähellä Radio Novan easy listening -soittolistan renkutusmaista suomipoppia, mutta juuri yhdessä tyylitajuisen sovituksen kanssa se onnistuu välttämään tämän perinteisen sudenkuopan ja saa aikaan sen, että kuuntelija lähtee mielellään retkelle kuivuneeseen erämaahan, jos vain matkallaan kohtaa erään viehättävän tanssijan.
4 # Billy Joe Thomas - Raindrops Keep Fallin' on My Head (1969)Leppoisa, keveästi soljuva, rauhoittava, tyylikäs, taianomainen. Siinä muutamia kelpo määreitä amerikkalaisen laulaja Billy Joe Thomasin tunnetuimmalle 1960-luvun ikivihreälle. Raindrops Keep Fallin' on My Head on eräs säveltäjä Burt Bacharachin ja sanoittaja Hal Davidin yhteistyön ikimuistoisimpia helmiä. Samalla se on eräs hienoimpia sadetta käsitteleviä lauluja kautta aikojen. Minulle se tuli aikanaan tutuksi Forrest Gump -elokuvan mainiolta soundtrackilta. Bacharachin tasaisen takuuvarma sävellys sai osakseen samettisen sovituksen ja juuri oikean americana-äänen nuoresta Thomaksesta. Erityisen mielenkiintoisen kappaleesta tekee sekin, että se on sävelletty vuoden 1969 lännenelokuvaan Butch ja Kid -auringonlaskun ratsastajat. Kyseisessä elokuvassa kappale esitetään vieläpä aurinkoisessa kohtauksessa. Sanoitusten monimielisyys kuitenkin pyhittää kaiken näennäisen ristiriitaisuuden. Sade on metafora vastoinkäymisille, joista päähenkilö ei aio olla moksiskaan. Sadepisarat tippuvat päälaelle, mutta mielialaa se ei alas saa, vaikka kuinka yltyisi koettelemaan elon kulkijaa. Päähenkilön sinnikkyys ja taipumattomuus haasteiden edessä koskettavat. Hänen vahva sisäinen positiviisuutensa ja päättäväisyytensä raivaa tieltään kaikki sääilmiöiden aiheuttamat nujertamisyritykset. Erityisen hyvin tämä sanoma tulee esille seuraavassa säkeistössä:
Raindrops keep fallin' on my head
But that doesn't mean my eyes will soon be turnin' red
Cryin's not for me
Cause I'm never gonna stop the rain by complainin'
Because I'm free
Nothin's worryin' me
Ja heti perään kuullaan aivojen sielukkaimpia sopukoita hyväilevä trumpetti. Etenkin rivi: "koska en koskaan tule pysäyttämään sadetta valittamalla" upposi tällaiseen asioiden murehtimiseen taipuvaiseen olentoon kuin Vasa-laiva Tukholman satamaan. Ihminen voi velloa ja rypeä murheissaan kuinka kauan tahtoo, mutta hän ei koskaan tule sillä tavalla nousemaan ylös. Ainoa mahdollinen ylösnousemus tapahtuu vain ja ainoastaan tietoisen päätöksen kautta. Jokaisen täytyy toki ensin kohdata se ymmärrys omakohtaisesti. Raindrops kiteyttääkin mielestäni jotain olennaista tämän havahtumisen jälkeisestä uudelleensyntymän tunteesta. Jos vahvin kappaleesta mieleen jäänyt lausahdus on "nothin's worryin' me", täytyy sillä olla ihmeellinen lohtua antava voima. Kaiken menestyksen avain on jälleen yksinkertaisuus. Asiat on ilmaistu laittamattomasti, tarttuvasti ja iskevästi. 1960-luvun loppu oli todellakin avaran maailmankaikkeuden aikaa. Niin paljon oli vielä tekemättä. Popmusiiki oli tullut rytinällä suurten massojen suosikiksi jäädäkseen, ja täydellisiä klassikkoja syntyi kuin sodanjälkeisiä vauveleita. Bacharachin sävellys on myös tasoltaan sitä luokkaa, että se voisi hyvin löytyä vaikka The Beatlesin katalogista samalta ajalta (kuten myös moni muu Bacharach/ David -kaksikon ajaton rakkausveisu).
Itse sade on lopulta vain sanoituksellista pintaa. Vahvemmat mielikuvat hyökyvät taas menetetyn rakkauden suunnasta. Rakastettu on jättänyt, tummat pilvet kerääntyvät taivaalle ja ensimmäiset pisarat jo kosteuttavat ohimohuokosia. Vaan vetistely jää lyhyeen, sillä uudet seikkailut odottavat vain pää pystyssä kulkevaa matkaajaa, sillä onhan maailma avoin, kunhan vain uskallan olla minäkin.
Kuuntele kappale tästä:
https://www.youtube.com/watch?v=hziG9Nr6KHU
Bonus! John Lennonin ryyppykaverin Harry Nilssonin samoin vuoden 1969 elokuvaan esitetty ikivihreä Everybody's Talkin' yltää myös samalle tasolle:
https://www.youtube.com/watch?v=2AzEY6ZqkuE
3 # The Doors - Riders on the Storm (1971)
Sateen tappavan tasainen ropina. Etäiset salaman lyönnit taivaanrannassa. Siellä myrskyää pahaenteisesti, sen tuntee ohi kaikkien aistien. Ja kaikki maan ja taivaan vaivihkaiset pienet merkit kuiskivat samaa kieltä: se on tulossa tänne. Kuulen parrakkaan shamaanin loitsun: Ne ovat ratsastamassa tänne. Ne tulevat, lujaa ja väistämättä. Joko kuulet rukouksen äänen?
Manzarekin basso hiipii paikalle kuin synkän metsän puiden välistä puikkelehtiva aave. Kalmankalpeus valtaa koko ruumiin, kylmänväristykset kietovat kehon mystiseen transsiinsa. He ovat jo nousseet ratsaille. Kuuletko nuo ukkosen johdattelemat kavioiden askeleet? Sormet juoksevat kosketinsoittimilla kuin pehmeällä leikkikentällä. Kuulijan silmäluomet menettävät kannattavuutensa. Puolittain auki ne kohtaavat Buddhan ja Jumalan yhteisen tanssiinkutsun. Ojennan käteni, Jeesus tarttuu siihen ja johdattelee minut etäämmälle. Dionysos tanssii viinistä sekaisin kapeilla harteillani. En kestä hänen painoaan, lyyhistyn ratkaisevalla hetkellä. Kosketinsoittimen loppumaton kalke esittää pyynnön: Nouse. He ovat pian täällä. Näin tappajan tien vieressä. Hän on täällä hetkenä minä hyvänsä. John Reese ojentaa kätensä: Come with me if you wanna live. Juoksemme yhä syvemmälle sysimustan metsän uumeniin. Myrsky yltyy. Se on täällä. Myrsky avaa kosteat kanavansa, ja valon aika on päättynyt. Tähän maailmaan meidät on heitetty. Juoksen nyt yksin kohti aukeaa, jonka keskellä shamaani leijuu lootusasennossa. Seisahdun hetteikön reunalle. Shamaanin silmät avautuvat, ja hän katsoo minuun; Kuin koira ilman luuta, näyttelijä ilman muuta. Nyt tiedän sen. This is the end.
Kuljen kartta kourassa Père-Lachaisen päättymättömän labyrintin kiemuraisia kujia. Etsin shamaania, voiko hän olla tuolla. Mikset kurkistanut arkkuun? Etkö ymmärrä, mitkä huhut tästä lähtevät vellomaan liikkeelle? Onneksi tappaja kulkee vain tien viertä. Tauko. Salama iskee taivaanrannassa. Jimin ääni voimistuu. Hän kutsuu niitä tänne. Mutta mistä hän virttään kuiskii? Näen vain tummat pilvet, kuulen vain ukkosen etäisen pauhun. Vain Pariisiin voin paeta. Vain sieltä voin löytää sielulleni viimeisen leposijan, paeta ukkosen ajojahtia ikuisen rauhan huomaan. Maailmankaikkeus pyörii ympärilläni ja sulkee minut eksistenssin kaikkivoipaan ykseyteen. Rayn viimeinen juoksutus koskettimilla saa aikaan viimeisen kohtalokkaan väristyksen. Huomaan: en enää pelkää myrskyä. Antaa ratsastajien saapua tyköni. Olen viimein valmis.
Kuuntele kappale tästä:
2 # Gene Kelly - Singin' in the Rain (1952)
Kun olen leppoisalla tuulella sateen ensipisaroiden pudotessa, tämä on ensimmäinen tajuntaan kömpivä korvamatonen – nyt ja aina. Vuoden 1952 musikaalielokuva Singin' in the Rain on lajityyppinsä ikoninen klassikko ja yksi maailman tunnetuimmista elokuvallisista ilmestyksistä kautta koko 1900-luvun. Henkilökohtaisesti en ole yhtään tällaisen 1950-luvun oopsy doopsy daalilaa -lajin vannoutuneimpia ihailijoita. Näyttelijät ovat epäaitoja sarjakuvahahmoja, lavasteet pahvisen näköisiä, värit ikävän hailakat ja kaikki on niin teennäisen pateettista että pahaa tekee. Maailmaa maistuu karamellilta ja enkelit uiskentelevat vaaleanpunaisissa pilvenhattaroissa. Mutta entä se musiikki? Mikä tekee yhdestä kohtauksesta sellaisen, että sen sisältämästä musiikkiesityksestä tulee yksi populaarikulttuurin toistetuimmista? Gene Kelly - Hollywoodin katusteppailija Jumalan armosta – hyvästelee ihastuksensa yhteisen illanvieton jälkeen ja ilmaisee onnensa kaatosateisessa katunäkymässä. Lemmen liekki on leimahtanut täyteen roihuunsa, eikä sitä rankan puoleinen sadekuurokaan kykene tukahduttamaan. Mitäpä tuota suotta sateenvarjoakaan auki pitelemään, kiinni vain mokoma riesa. Kun sydämeni lämpöä luo, ei sadekaan vilua tuo, tuumii Kelly (elokuvassa Don Lockwood) ja tanssahtelee kuin Fred Astaire ja laulelee kuin Edith Piaf kesäaurinkoisen Pariisin kaduilla. Tuskin tuota yhtä parin minuutin välähdystä kukaan kuitenkaan muistaisi, jollei siinä olisi esitetty juuri sitä laulua.
Niin, se laulu. Singin' in the Rain on varmasti valioesimerkki kaikkien niiden elementtien saumattomasta yhteensulautumasta, joita täydellisen tarttuvan popikivihreän synnyttäminen edellyttää. Sen sanat ovat äärimmäisen yksinkertaiset, tarttuvat ja takuuvarmasti hyvälle mielelle kohottavat. Orkesterisovitus taas on taattua 1950-luvun musikaalien varmaa eleganssintäyteistä tehdastyöskentelyä parhaimmillaan. Sävelmä menisi myös minkä tahansa Disneyn kokopitkän tunnusmusiikkina täydestä kuin väärä sibelius. Kappaleesta on aikojen saatossa tullut niin lähtemätön osa hyväntuulisen sateen herättämiä ensimielikuvia, että tahdolla ei ole asian kanssa enää mitään tekemistä. Sade + ensimmäinen mieleen tuleva kappale = Singin' in the rain, näin se vaan on veljet ja sisaret.
Joka kerta, kun astelen sateisella kadulla varjon katveessa, mieleeni palaa juuri tämä melodiakulku, ja huvittuneisuus on taattu. Luulisi, että juttu olisi kulunut loppuun jo lapsuusiässä, mutta niin ei vain ole käynyt. Kyseisen kappaleen elinvoimaisen hilpeä nostalgia nostaa aina suupielet ylöspäin ja muistuttaa siitä, kuinka jokaisen sadekuuron jälkeen taivaan valtaa värien kollaasi, sateenkaaren muodossa. Raamatun mukaan Jumala loi sateenkaareen ikuiseksi merkiksi siitä, ettei hän enää koskaan nostattaisi uutta tulvaa maan päälle ja tuhoaisi ihmis- ja eläinkuntaa. Se on siis eräänlainen tae siitä, ettei sateesta koskaan tule pysyväistä, elämää uhkaavaa voimaa. Niin kuin tiedätte, sateenkaarella on nykyaikana myös toisenlainen merkitys. Mutta jos kaari oli merkki Jumalan liitosta kaikkien ihmisten kanssa, voisiko tässä olla tulkinnallinen yhtymäkohta Kristillisdemokraattien ja Setan välillä?
Palatakseni vielä tuohon sateenvarjon kanssa steppailevaan miespuoliseen Ginger Rogersiin, on sanottava vielä, että vaikka kuinka ikoninen sadekappale onkaan kyseessä, sen todellinen tehovoima pääsee esiin vain, jos sateen sattuessa on jo valmiiksi sopivan hyvällä tuulella. Kellyn kultakurkun korostamana sateen parhaat puolevat tulevat aina esiin: kuiva maa saa ravinteita, nälkäiset saavat ruokaa, janoiset juomaa ja kasvit versovat jälleen uutta elämää. Kahden viikon helleaallon jälkeen kunnon kaatosade on suorastaan orgastinen kokemus. Saharan lapsille se on Jumalan ilmestys. Siis nauttikaa sateesta ja sulkekaa varjonne, sillä elämää ei ole ikuiseksi luotu.
Kuuntele kappale tästä:
https://www.youtube.com/watch?v=7TsrfAfSUAs
Bonus! Manchesterilainen Mint Royale teki kappaleesta mainion remixin vuonna 2005:
https://www.youtube.com/watch?v=IcYa9b7mMmA
1 # R.E.M. - I'll Take the Rain (2001)
2000-luvun alussa aurinko hymyili Michael Stipelle ja kumppaneille täydeltä terältä. 1990-luvun loppu oli tarjoillut klassikkoalbumin toisensa perään, ja väliin mahtui myös upea soundtrack koomikko Andy Kaufmanin elämää käsittelevään elokuvaan Man on the Moon (2000). Vuoden 2001 kesäinen albumikokonaisuus Reveal oli mielestäni yhtyeen viimeinen todellinen suursaavutus. Se oli alusta loppuun äärimmäisen tarttuvien kalifornialaisten poprallien ilojuhlaa. Mukaan mahtui kuitenkin myös varsin tummiakin sävyjä. Yli kymmenen vuoden jälkeen levyn paras ja kestävin raita on edelleen helppo nimetä.
Kesän vaipuessa hämärän alle vaihtuu aurinko pilveksi ja valo pimeydeksi. Myös tunteet kokevat uudenlaisen kehitysasteen ja voivat kuihtua kuin syksyn lehdet, yhä kauniin ruskan väreissä himmeästi loistaen. I'll Take The Rain on melankolian haikea täyttymys, ja ilmentää hienosti Stipen laulunkirjoittajataidon hienoimpia hetkiä. Sanoitusten runouden voi tulkita monella tavalla, mutta minun mielestäni laulu kertoo ennen kaikkea väistämättömän kohtaamisesta ja luopumisen välttämättömyydestä.
Tuumin ennen.
Niin kuin linnut nousevat siivilleen
ja laulelevat läpi elämänsä,
miksi emme mekin.
Jos tässä on kaikki mitä sinulla on tarjottavana,
otan sateen.
Asiat eivät menneet, kuten halusimme. Kesä oli ihanaa aikaa, iloitkaamme muistosta. Älkäämme sen koskaan antako kokonaan haalistua pois. Kohdeltakoon muistoa kuitenkin muistona, jonakin aidosti kunnioitettuna, mutta iäksi kadotettuna. Antaa siis sateen tulla. Se pyyhkii lian pois, kehystää ajatuksemme kultareunoin. Se virvoittaa mielemme ja puhdistaa sielumme. Menneisyys on yhä keskellämme loistaen sisällämme enää himmeän liekin turvin. Mutta se liekki riittää muuttamaan surun melankoliaksi, kaihoksi jonka sisäinen kauneus tuo lohtua väistämättömän hyväksymisessä.
Peter Buckin hienovireinen americana-kitarasoolo kappaleen keskellä antaa kokonaisuudelle viimeisen tyylipuhtaan silauksen. Näin Stipe ja kumppanit kutsuvat meidät pääsemään menetyksen tuolle puolen ja juhlistamaan sadetta uuden ajan airuena. Lohdun kestävä elinvoima kaiken harmaan usvan keskellä on lopulta se, joka voi liittää ihmiselämän rikkinäiset palaset jälleen yhteen. Aina kun unohdan kuinka valtava kokoava voima sateella on takanaan, kuuntelen tämän kappaleen ja annan tulevaisuuden tulla. Kaikella on nimittäin oma kestonsa, ja jokainen tumma pilvi väistyy lopulta ensimmäisten auringonsäteiden tieltä. Mutta ensin otan sateen vastaan, kaikessa kauneudessaan.
Kuuntele kappale tästä:
https://www.youtube.com/watch?v=myVzJn2squs
Kappaleen surumielinen animaatiomusiikkivideo:
https://www.youtube.com/watch?v=JlIj6BxUS6E
Tässä koko sateinen soittolistani:
1. Gene Kelly: Singin' in the Rain
2. Moby: Raining Again
3. Garbage: Only Happy When It Rains
4. Heikki Hela: Sadetanssija
5. Creedence Clearwater Revival: Have You Ever Seen the Rain
6. The Rolling Stones: She's a Rainbow
7. Elvis Presley: Early Mornin' Rain
8. Eila Pellinen: Nyt sataa
9. Red Hot Chili Peppers: Naked in the Rain
10. Alice in Chains: Rain When I Die
11. B.J. Thomas: Raindrops Keep Fallin' on My Head
12. Billie Holiday: Keeps on Rainin'
13. J. Karjalainen: Sateen säveliä
14. The Beatles: Rain
15. Travis: Why Does It Always Rain on Me?
16. Petula Clark: Beautiful and the Rain
17. Madonna: Rain
18. The Doors: Riders on the Storm
19. 2 Unlimited: Shelter for a Rainy Day
20. Guns 'N' Roses: November Rain
21: Prince: Purple Rain
22. R.E.M: I'll Take the Rain
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti