torstai 31. joulukuuta 2015

Musiikkivuosi 2015 

 

 

 

Top 5 Parhaat albumit 2015:

 

5 # New Order -  Music Complete (25.9.2015/Mute Records)

 

 

 On kulunut jo 35 vuotta Joy Divisionin laulaja Ian Curtisin traagisesta poismenosta. Hänen jäljelle jääneiden bänditovereidensa perustama New Order on sen sijaan niittänyt mainetta elektronisen musiikin areenoilla melkein yhtä monta vuotta. Loisteliaan 1980-luvun jälkeen laulaja Bernard Sumnerin luotsaama yhtye vetäytyi eläkkeelle, palasi vuonna 1998 yhteen ja hajosi jälleen lähes kymmenen vuoden jälkeen 2007, kun basisti Peter Hook jätti poppoon lopullisesti. Tämän jälkeen meno on ollut hajanaista: ei juuri uutta musiikkia, vanhojen kappaleiden uudelleen julkaisuista on tullut tekijänoikeuskiistoja Hookin kanssa, ja esiintymiset ovat olleet enemmän tai vähemmän satunnaisia. Viime aikoina Feeniks-lintu on kuitenkin jälleen noussut elektronisen metalliromun seasta uuteen liitoon. Tämä inkarnaatio kuuluu ja näkyy bändin uusimmalla julkaisulla Music Complete, joka viimein tuntuu tekevän kaiken juuri niin oikein kuin silloin 1980-luvun kultaisina vuosina. 

Uusi albumi toimii pääosin vanhoin voimin, kauan poissa olleen kosketinsoittaja Gillian Gilbertin tehdessä paluun yhtyeen riveihin ja uuden Tom Chapmanin korvatessa Hookin basson varressa. Jotain entistä taikaa ja uutta luomiskykyä on muutosten kautta myös löytynyt. New Order kuulostaa vuonna 2015 raikkaammalta, melodiarikkaammalta ja vetovoimaisemmalta kuin kahteenkymmeneen vuoteen tätä aiemmin. Tällä levyllä New Order on palannut aiempaan elektroniseen tyyliinsä, hommaan, jonka porukka parhaiten taitaa. Jo ensimmäinen raita Restless lyö vastustamattomalla biitillään ja kertosäkeellään kuulijalta hampaat kurkun perukoille. Aloitusta seuraa varsinainen elektronisten säksätysten tykistökeskitys kappaleilla Singularity ja Plastic. Vahvinta aluetta onkin albumin alkupuoli. Mitään maailmaamullistavaa ei tarjoilla, mutta näin puhdasverisen tarttuvaa popmusiikkia kuulee nykyään enää harvoin. Nykyisen New Orderin soitannosta kaikaa musiikin tekemisen puhdas ilo, jota ei kuule aiemmilta 2000-luvun kitarapainoitteisilta albumeilta. Pitkän ja toimivan uran salaisuus onkin juuri nahkojen uudelleen luominen, ja tässä tehtävässä yhtye on onnistunut lähes täydellisesti. Se ei tässä uudistustyössään ole kuitenkaan samalla tinkinyt siitä tyylitajustaan, joka teki ryhmästä yhden 1980-luvun parhaita elektronisia kokoonpanoja. Music Complete on tästä menestyksellisestä musiikillisesta tasapainoilusta ja kehityksestä kiistaton monumentti. Levyllä on karismaa ja laaja-alaisuutta. Tarttuvat rytmit saavat puolisoikseen esimerkiksi vierailevan Iggy Popin murinaa kappaleessa Stray Dog ja lähes täydellisen vetävän popkappaleen alkemiaa raidalla Academic. Ainoat miinuspuolet levylle keräytyvät siitä tosiasiasta, että sävellysten taso ei aivan pidä loppuun saakka. Alkupuoli on selvästi vahvempi, eikä lopun sinänsä hienot ja tarttuvat kappaleet saa koko albumin käsiä ristittyä aivan yhteen saakka. Tästä huolimatta New Orderin uusin on ehdottomasti vuoden tasapanoisimpia kokonaisuuksia: voimakastahtoinen ja suurta kulutusta kestävä poptaivaan taideteos.

 

 Kohokohdat:


 Restless

Hiljalleen löytyvä rytmi, vastustamattomat rummut. Ensimmäinen sinkkulohkaisu kuvastaa rakenteeltaan koko albumin dynamiikkaa parhaimmillaan. Täydellisen vastustamaton aloitus!

Kuuntele tästä:



Tutti Frutti

Alkuhämmennys. Aiheuttajana kappaleen nimeä hokeva Günthermäinen ääni. Viimeistään Sumnerin hiipivä laulu kertoo, että kyseessä onkin yksi albumin tähtihetkistä. Tämän vaikutelman sinetöi vastaansanomaton kertosäe. Alusta saakka mukaansa koukuttavasta bassolinjasta puhumattakaan. Viileää ja vaikuttavaa!
Kuuntele tästä:


 Academic

Albumin täydellisin hetki. Academicista loistavat kaikki täydellisen tarttuvan popkappaleen toimivimmat tunnusmerkit. Kitara on tanssimusiikissa paikallaan, kun sitä oikein käytetään. Vuoden tarttuvimpia rymäyksiä ja ehdottomasti menneen syksyn harmauden väkevin pelastusrengas. Kappale kertoo kaiken olennaisen siitä tosiseikasta, jonka vuoksi New Order on parhaimmillaan vuonna 2015 sitten vuoden 1989! 

Kuuntele tästä:

4 # Tobias Jesso Jr. - Goon (17.3.2015/True Panther Sounds)

 





On vuosi 2012. Surun murtama kiharapäinen poika ajelee polkupyörällä pitkin Los Angelesin katuja. Synkät, epätoivoisen lohduttomat ajatukset pyörivät päässä. Miksei hän vain voinut rakastaa minua? Miksei kukaan huoli laulujani? Kieppuva mieli, varomaton ajelehtelu, ja pian paikalle osunut auto saattaa pojan äkilliselle ilmalennolle. Hän lentää pyörän sarvien yli ja iskee kätensä luuta myöten auton nokkakoristeeseen. Poika saa itsensä ylös ja hakee apua läheiseltä huoltoasemalta. Tällä välin paikalle osunut koditon tarkastelee pyörää. Poika ehtii paikalle näkemään kuinka koditon vie hänen pyöränsä ja heilauttaa kättään hyvästiksi. Hän heilauttaa myös kättään, aivan vaistomaisesti. Seuraavana päivänä poika saa kuulla, että hänen äidillään on diagnosoitu syöpä. Tobias Jesso Jr. on todella surun murtama.

Kun elämä kohtelee ihmistä oikein kaltoin, on kurjilla sattumuksilla myös usein luovuutta ruokkiva voima. Tämä viisaus on pitänyt erityisen hyvin paikkansa kanadalaisen lauluntekijän Tobias Jesso Juniorin (1985-) kohdalla. Nuorukaisen mies ja piano -asetelmalla rakennettu debyyttialbumi Goon puolustaa näet vaivattomasti paikkaansa vuoden parhaiden albumien kärkijoukossa. Ja myös vaivattoman ja välittömän kuuloista Tobiaksen musiikki onkin. Vahvasti 70-luvun pianovetoisesta popmusiikista ammentava albumi koostuu sanoituksista, joiden yhteisinä nimittäjinä kiemurtelevat kaiho, menetys, suru ja kauneus. Kuten tunnettua, melankoliahan on myös suomalaisen mielenlaadun tiheintä ydinainesta. Tobiaksen lyriikat kertovat ennen kaikkea sydänsuruista, menetyksistä ja särkyneistä unelmista; kaikki nuoren ihmisen mieliä ikuisesti kosketttavia teemoja. Albumin taustalla ovat vahvat henkilökohtaiset kokemukset. 2000-luvulla nuori Tobias yritti vuosikaudet elättää itseänsä rakastamansa musiikin parissa. Hän muutti kotikaupungistaan Vancouverista Los Angelesiin, enkelten kaupunkiin, jossa moni nuori oli aiemmin toteuttanut oman amerikkalaisen unelmansa. Tobiaksen unelmat kokivat kuitenkin vastustusta. Hän soitti bassoa sekä The Sessions -nimisessä yhtyeessä että epäonnistuneen poplaulajan Melissa Cavattin taustabändissä. Tobias kirjoitti myös paljon lauluja toisille, mutta epäonnistui yrityksissään elättää itseään lauluntekijänä. Lopulta myös yhteiselo tyttöystävän kanssa koki vaikean päätöksensä. Vuoden 2012 murheelliset tapahtumat saivat Tobiaksen muuttamaan takaisin kotiinsa Vancouveriin – ja asettumaan pianon äärelle.

Tobias oli muuttonsa yhteydessä jättänyt lähes kaikki instrumenttinsa Yhdysvaltoihin. Vanhempiensa kotona ainoa saatavilla oleva instrumentti oli laite, jota hän ei osannut soittaa juuri lainkaan: käyttämättömänä lojunut piano. Juuri tämän vuoksi Goonin äänimaailma on niin raaka, puhdas ja epätäydellisyydessään inhimillinen: Tobias ei ole mikään pianovirtuoosi. Lopputulos muistuttaa kuitenkin erehdyttävästi klassista 1970-lukua ja kitaristi John Lennonin istahtamista valkoisen flyygelin ääreen. Samalla tavoin Tobias loihtii koskettimistaan muutamalla vaivaisella soinnulla unohtumattoman kauniita kuvaelmia. Hänen äänensä on kuitenkin aivan jotain muuta, se muistuttaa nimittäin erehdyttävästi Paul Mccartneyta. Tobiaksen popmusiikki on siis perusteiltaan jotain hyvin klassillista, kaukaa perusteista rakentavaa puhtautta.

Ensimmäinen sävellys, Just A Dream, kertoo erityislaatuisen tarinan isästä ja hänen vastasyntyneestä lapsesta. Aihe syntyi levottomien apokalyptisten yöunien tuloksena. Ja kuten niin moni nykyajan tähti, Tobias postasi nauhoittamansa kappaleen pian Facebook ja Youtube -sivustoille, ja viidakkorumpu alkoi päristä lujaa. Hän sai yhteyden suosikkiyhtyeensä Girlsin tuottajaan Chet Whiteen, joka yllättäen kiinnostui materiaalista kovasti ja lupasi tuottaa Jesson debyyttialbumin. Kun tuottajatiimiin liittyivät vielä herrat Patrick Carney (The Black Keys) ja Ariel Rechtshaid (Kylie Minogue, Vampire Weekend), oli levynteko nopeasti osaavissa käsissä. Goon on tämän vuoden levytuotannosta helposti erottuva helmi etenkin sen vuoksi, ettei se yritä erottua siitä millään tavalla. Albumi on pienimuotoinen, eleetön ja vilpitön kokonaisuus. Tobiaksen sanoituksissa käsitellään paljolti hänen aiempaa eroaan, mutta myös monenlaiset muut kaihoisat teemat nousevat valokeilaan. Erityiset erokappaleet, singlehitti Without You ja albumin toinen raita How Could You Babe, erottuvat joukosta kuitenkin selkeästi edukseen. Ennen kaikkea Goon on kuitenkin kokonaisuus, pieni ja hauras lepotuokio nykyajan melun ja hälinän keskellä. Tämä Tobiaksessa juuri niin paljon viehättääkin: riisutut sovitukset ja esittämätön esiintyminen tekevät vaikutuksen. Goonissa Tobias on henkilökohtaisella panoksellaan löytänyt paljaan ja olennaisimman aineksen jokaisen melankoliasta kärsivän nuoren ihmisen mielestä, kuin suoran väylän sydämeen.


Kohokohdat:

 

 How Could You Babe

 

Albumin suurimmat hetket ovat jälleen alkupuolella. How Could You Babe on Tobiaksen erokappaleista kenties kaikista riipaisevin juuri sen klassisen yksinkertaisen rakenteen vuoksi. Yksi levyn sydämeen käyvimpiä tuokioita, aivan ehdottomasti. 

Kuuntele tästä:

https://www.youtube.com/watch?v=uu1Ko02P7vk

 

Without You

 

Levyn parhain kappale.  Kiteyttää täydellisesti sen, mistä Tobiaksen musiikissa on kysymys. Vilpittömyys, selkeiden tunteiden esilletuonti on jopa piinallisen rehellistä. Lennonmaisen kaunis pianomelodia on kuin suoraan 1970-luvun upeimmilta hetkiltä. Vuoden ehdotonta parhaimmistoa, päättää oman soittolistani yksinoikeutetusti. 

Kuuntele tästä:

 

Hollywood 

 

Unelmien särkymisestä kertova Hollywood tasapainottaa albumin loppupuolen tarjontaa kauniilla tavalla. Kuvaa Tobiaksen omaa vastoinkäymisiä täynnä ollutta eloa Kaliforniassa, kunnes tie vei takaisin Kanadaan, takaisin kotiin. Oli aika istahtaa pianon ääreen. Meidän kaikkien onneksi.

Kuuntele tästä: 

https://www.youtube.com/watch?v=TEeueAZUVeM



3 # Blur - The Magic Whip (27.4.2015/Parlophone)

 

 

Tiedättekö sen valtaisan odotuksen, ahdistuksen ja pelon ilmapiirin, jolla harras ja uskollinen fani lähestyy kaikkien aikojen suosikkiyhtyeensä uusinta tuotosta yli kymmenen vuoden levytystauon jälkeen? Koin tämän tunnemyrskyn omakohtaisesti viime huhtikuun lopulla, kun piipahdin vuoden ainoan kerran levykaupassa. Toki pari sinkkulohkaisua, Go Out, Lonsome Street ja There Are Too Many Of Us, olivat tulleet Spotifyn ennakkokuuntelun perusteella tutuiksi hyvää lupaillen, mutta mikä olisi kokonaisuus? Pian koittanut jännittynyt kotisoitto paljasti onneksi huojentavan totuuden: sankarini saivat komean synninpäästön. Blurin uusin albumi lunasti odotukset miltei täydellisesti. Vanhat konnat olivat tehneet sen jälleen.

Totta puhuen, kyseisestä yhtyeestä puhuttaessa ei tiennyt mitä olisi odotettavissa. 1990-luvun suuruuden urotöistä oli kulunut jo hyvä tovi aikaa, ja levytystauko oli paisunut mittavaksi, entiset mestarit olivat keski-ikäistyneet roimasti. Vieläkö heidän yhteisissä musiikillisissa yritelmissä olisi siis jäljellä entisenkaltaista hohtoa? Palataan ajassa taaksepäin. Edellinen albumi Think Tank (2003) oli täynnä sisäisiä jännitteitä, etenkin kun yhtyeen kaksi sielua, Damon ja Graham, kyllästyivät toisiinsa, ja Graham lähti kävelemään sessioista. Hän soitti lopulta vain parilla albumin raidalla, ja lopputulos oli melkoisen pelkistettyä Bluria ilman Grahamin omaleimasta surinakitarointia, joka oli koko 90-luvun Blurin soundin tunnusomaisimpia merkkejä. Ilman Grahamia syntynyt albumi oli kelpo tuotos, mutta jotain oleellista jäi puuttumaan huikean vuosikymmenen jälkeen. Damon päättikin lyödä kolmihenkiseksi kutistuneen yhtyeensä levyn kiertueen jälkeen telakalle määräämättömäksi ajaksi ja keskittyä animaatiobändi Gorillazin luotsaamiseen, jonka kansainvälinen suosio ylitti moninkertaisesti ensimmäisen yhtyeen lähinnä brittien saarille keskittyneen menestyksen.

Nokkamiesten välirikko kesti fanin näkökulmasta ikuisuudelta tuntuneen ajan. Tänä aikana miehet eivät juuri olleet tekemisissä toistensa kanssa. Graham on kertonut kuinka hän piilotteli eräänkin kerran Lontoon eläintarhan puskissa Damonin sattuessa paikalle. Aika ei ollut vielä kypsä sovintoon. Se tapahtui kuitenkin viimein vuonna 2009, kun miehet tapasivat. Grahamin mukaan yhteisymmärryksen palautuminen tapahtui aika välittömästi. Pian jo heiteltiin ideoita yhteisiksi keikoiksi, jotka toteutuivat hieman myöhemmin Hyde Parkin ja Glastonburyn jättiesiintymisten muodossa. Lakimiesuraan keskittyneen rumpali Dave Rowntreen ja juustokakkujen tuottoon konsentroituneen basisti Alex Jamesin myötä Blur oli taas alkuperäisessä kokoonpanossaan. Pian julkisuudessa alkoi liikkua huhuja myös uusista levytyshankkeista. Pari kelpo sinkkua saatiinkiin kuuluville ensimmäisten yhdessäolon vuosien aikana (Fools Day (2010) ja Under the Westway/ The Puritan (2012) ). Täyttymystä kokonaisen albumin muodossa saatiin kuitenkin odotella aina tämän vuoden kevääseen saakka.

I knew it would make me happy to get my friends back and everything, but really I was grinning from ear to ear for days and days, it was absolutely brilliant.

  • Graham Coxon tapaamisestaan Damonin kanssa

Uutukaisen albumin kuoria hypistellessä huomio kiinnittyy vahvasti sen etukannen outoon, jäätelöä esittävään neonvalomerkkiin ja kiinalaiseen kirjoitukseen. Mitä ihmettä tämä on? Mielleyhtymät suuntautuvat kahtaalle: toisaalta jäätelö tuo mieleen 1990-luvun alun, Parklifen iloiset ”oopsy-doopsy-daali-laa” hassutukset ja toisaalta uusi kansainvälisyys taas vahvasti 2010-luvun kosmopoliittisen arkirealismin. Kaukoidän symboliikka on kuitenkin vahvasti sidoksissa albumin syntyhistoriaan. Toukokuussa 2013 yhteenpalanneen yhtyeen oli määrä soittaa kaukoidän kiertueellaan Tokion musiikkifestivaaleilla, jotka peruuttiin viime hetkellä. Yhtäkkiä kaverukset löysivät itsensä Hong Kongista viiden ylimääräisen vapaapäivän ajan, jonka he päättivät käyttää studiossa jammailuun. Näistä viiden päivän levytyssessioista muodostui uuden albumin perusrunko. Yhtyeen jäsenet olivat tyytyväisiä äänityksiin, mutta ne jäivät silti pitkälti levälleen. Damon ei ollut kirjoittanut sanoituksia silloin, eikä hänellä aluksi ollut hajuakaan siitä, kuinka ne syntyisivät kappaleisiin jälkikäteen. Tuottaja Stephen Street ja Graham alkoivat kuitenkin myöhemmin syksyllä 2014 työstää sessioiden äänimateriaalia valmiiksi kappaleiksi, jolloin myös Damon alkoi innostua ajatuksesta ja hahmotella sanoituksia uudelle salaiselle Blur-albumille.

Damon päätti tehdä parin päivän paluun Hong Kongiin ja alkaa kirjoittamaan uuden levyn lyriikoita siellä, missä albumin sävellykset pääosin syntyivät. Seurauksena oli levyltä kuultavia dystooppisia ajatuskatkelmia ja tuokiokuvia ladattuina vahvoilla nykykaukoidän neonvalojen välkkeillä. Damonin sanat ovat modernin maailman hämmästelyssä ja kritiikissään jatkumoa hänen edellisellä vuonna julkaistulle soololevylleen Everyday Robots (2014). Sanoituksissa risteilevät hämmennys suurkaupungin säihkeestä (New World Towers), surrealistisesta jäätelöntuojasta (Ice-Cream Man) ja maailman liikakansoituksesta (There Are Too Many Of Us) täydellisen vinksahtaneessa harmoniassa. Selvimmin kaukoitään viittaavat kappaleet PjonPjang ja Ong Ong. Edellinen kertoo postikorttimaisen tuokiotarinan Damonin vierailusta Pohjois-Koreassa, ja jälkimmäinen taas tuo lorumaista iloittelua albumin melankoliseen päälinjaan (”Ong Ong” ei aluksi tarkoittanut mitään, Damonin mukaan viittaus levytyspaikkaan jättämällä kirjaimet ”h” ja ”k” pois tapahtui aivan tahattomasti). Vaikka levyn sanoituksissa on paljon raskautta, on äänimaailma pääosin kokeilevan kepeä ja spontaani. Kappaleet ovat syntyneet spontaaneista äänityksistä, ja se kuuluu lopputuloksesta. Alexin mukaan yhtye on parhaimmillaan silloin, kun se ei yritä liikaa. Tähän on helppo yhtyä, sillä albumin selkein vahvuus on juuri sen onnistunut tasapainottelu ilon ja raskauden välimaastossa. Levy onnistuu samaan aikaan kuulostamaan sekä 1990-luvun alun alkuperäiseltä iloittelevalta Blurilta että uudestisyntyneeltä ja kypsyneeltä nykyajan yhtyeeltä.

Yllätyksiä on monia. Ensinnäkin vanha kokoonpano ei luonnollisesti tarjoile loogista jatkoa sille 2000-luvun alun tilanteelle, johon edelliset yritykset jäivät. Kaikki on nyt toisin, ja silti niin tutun kuuloisessa pakkauksessa. Albumi miellyttää Blurin vanhaa fanikaartia juuri sen vuoksi, että siitä on edelleen kuultavissa kaikki yhtyeen musiikilliset tunnusmerkit. Vaikka välitöntä hittiainesta on vähän, on albumilla silti yllin kyllin tarttuvia melodiakoukkuja ja helppoja rytmejä. Yllättävintä on kuitenkin ehkä se, että huolimatta Grahamin suuresta panoksesta albumin tuotannossa, hänen oma kitarointinsa on levyllä varsin maltillista. Poissa on 13-albumin loputtoman kokeileva surinointi, nyt on palattu perusasioihin. Jokainen soittaja puhaltaa yhteen hiileen, vain tehdäkseen sen mikä on kappaleelle parasta. Ratkaisusta huokuu suurempi symboliikka: tämä albumi kertoo kaukoidän kokemusten lisäksi ennen kaikkea siitä sovituksesta menneisyyden kanssa, jonka Blurin jäsenet ovat tehneet. Keski-ikäistyneet, paljon maailmaa nähneet entiset bändikaverukset ovat jälleen löytäneet toisensa ja musiikin perimmäisimmän ilon. ”Taikaruoska” onnistuu olemaan samaan aikaan sekä hauska, omaperäinen että kaikella tutulla popmaisella tavalla miellyttävä kokonaisuus.

Kohokohdat:


Go Out

Ensimmäinen singlelohkaisu. Salakavalasti albumin tähtithetkiksi kasvanut kappale, joka ei vielä ensikuulemalta avaa kaikkia salaisuuksiaan. Kiteyttää osuvasti koko albumin tunnelman siinä, että sen soundi on rikkonainen, rönsyilevä ja kuitenkin yksinkertaisen tarttuva. Raita on ennen kaikkea Damonin vokaalihuudahdusten ja Grahamin kitaraimprovisoinnin nerokasta vuoropuhelua. Damonin ja Alexin peruskalliomaiset pohjarytmit takovat lujia alustoja, joista kahden nokkamiehen yhteistyö pääsee valloittavasti valloilleen. Absurdi tarinointi jättää alkuperäisen tarkoituksen hämäräksi, mutta mukaansatempaavat rytmit kompensoivat iloittelun upeasti.

Kuuntele tästä:

https://www.youtube.com/watch?v=Sp1ks7PTzng 

Ice-Cream Man

Jäätelömies kuvastaa hienosti Blurin muodonmuutosta. Kappale on samaan aikaan sekä hauska että moderni. Iloittelevuudessa on kuitenkin jotain hyvin tutun kuuloista vuosien takaa. Pulpahtelevat efektit liittoutuvat erityisen harmonisesti akustisen kitaran kanssa. Kappale on tulvillaan juuri sitä rentoutta, hyvää mieltä ja tekemisen iloa, jota keski-ikäistyneet bänditoverukset tällä hetkellä edustavat.

Kuuntele tästä:

https://www.youtube.com/watch?v=guXW_RxMHmg

There Are Too Many Of Us

Albumilla ei ole monta raitaa, jota kuunnellessa saisi hieman pomppia vanhaan tyyliin. Tämä kappale erottuu joukosta selkeästi jylhyytensä ja suuremman jousisovituksensa vuoksi. Damonin paniikkihäiriö Hong Kongin ihmisvilinän seassa on tuotettu musiikin ilojuhlaksi mieleenpainuvalla tavalla. Harvoin yhteiskunnallinen sanoma limittyy niin saumattomasti nautittavaksi popmusiikiksi. Meitä on liikaa, joten nupit kaakkoon!

Kuuntele tästä:

https://www.youtube.com/watch?v=UQQObIQ63T0

My Terracotta Heart

Albumin henkilökohtaisimpia kappaleita. Yksinkertainen sovitus Damonin ainutlaatuisella laululla tuo muistumia miehen soolotuotannosta ja yli kymmenen vuoden takaiselta pelkistetyltä Think Tankilta. Tulkitsen Damonin käyvän sanoituksissa vuoropuhelua menneisyyden minänsä kanssa. Kappaleen on sanottu myös kertovan bänditovereiden paluusta ja yhteisten vuosien muistelusta. Huomatkaa kuinka upeasti kitarointi ja Damonin laulamat harmoniat tukevat kappaleen kokonaisrakennetta. Upeaa työtä, jälleen kerran.

Kuuntele tästä: 

https://www.youtube.com/watch?v=WbvKJEHUXXw
 

Mirrorball 

Lopetuksen koittaessa ei voi jälleen kerran kuin mykistyä Damonin ja kumppaneiden nerouden edessä. Hyvin yksinkertaisella kitaramelodialla, hauraan kauniilla laululla, ja muutamalla huolellisesti asetellulla jousella saadaan todella ihmeitä aikaan. Esimerkiksi yhden vuoden kauneimmista kappaleista. Hiljaiseksi vetää. Paras siis vain kuunnella, ja antaa mielen vaeltaa kaukaisuuden tuolle puolen.

Kuuntele tästä:

https://www.youtube.com/watch?v=xdq0EPkzVnI

 

2 # Florence + The Machine - How Big, How Blue, How Beautiful (29.5.2015/Island)

 

 

Hiljalleen hämärtyvä sunnuntainen kesäilta Helsingin Suvilahdessa. Nuori yleisö aloittaa todellisen mylvinnän, kun Flow'n päälavalle saapastelee kokovalkoisessa asussaan hohtava itsevarma nainen. Mikäs on esiintyä, kun sankoin joukoin kokoontunut kuulijakunta on jo valmiiksi pähkinän muruina. Tämän Florence Welch tietää varsin hyvin, kun hän käynnistää kuusihenkisen orkesterinsa riehakkaan alkusoiton. Yleisö menee lopullisesti sekaisin. Helsingin Sanomien kriitikko sen hienosti muotoili: nyt on Florence + the Machinen hetki.

Voi todella liioittelematta sanoa, että Englannin tämän hetken suosituimpiin yhtyeisiin lukeutuva Florence + the Machine on kolmannella pitkäsoitollaan saavuttanut uransa kukkeimman loiston. Jo kaksi edellistä albumia Lungs (2009) ja Ceremonials (2011) kielivät ainutlaatuisen artistin puhkeamisesta, mutta vasta uusin levy How Big, How Blue, How Beautiful on näyttänyt kansainväliselle yleisölle musiikkimaailman tämän hetken hienoimman kokoonpanon täydessä loistossaan. Florencen ja kumppaneiden kappaleet on hiottu juuri nyt kaikkein parhaimpaan terävyytensä, niissä on eleganssia, pettämätöntä tyylitietoisuutta ja äärimmäistä mukaansatempaavuutta: siis puhdasta popmaailman poetiikkaa parhaimmillaan.

Ja puhdasta runoutta albumi kokonaisena taideteoksena onkin. Nykyajan poptaivaassa enää harvoin lyövät yhteen kättä kaupallinen suosio ja arvostelumenestys: Florencen kohdalla kaikki suitsutus on tällä kertaa täysin oikeutettua. Jos aiemmat pitkäsoitot olivat välkähdyksenomaisia teoksia, uusimmallaan yhtye on löytänyt kaivatun tasapainon. On nimittäin todella vaikeata olla kehumatta albumia sen jokaisella osa-alueella. Heikkouksia ei juuri ole. Kun jokainen melodinen piiskansivallus uppoaa kultaharkkoon, ei arvostelulle juuri ole enää sijaa: kuuntelijan on pakko nöyrtyä ja antaa ihaillulleen valta, aina syvimpään pakahtumukseen saakka. Albumin rakenteessa on kuitenkin temmon suhteen selvää kaksijakoisuutta: alun valtaavat useat vauhdikkaat hitit Ship to Wreck, What Kind of Man, Queen of Peace ja Delilah. Voiko näitä kappaleita kukaan terve kuuloelimillä varustettu ihminen pomppimatta kuunnella?! Tasavireisemmän kappaleen Caught kohdalla pieni pelonpoikanen hipaisee kuitenkin niskavilloja. Täyttääkö albumi täydellisen alun käynnistämät laatuvaatimukset myös loppuun saakka? Caughtin rauhallisten tahtien aikana Florencen poppoon varpaat jo käyvät kuilun reunalla, mutta jo heti seuraava, suureellisessa sovituksessaan sointuva Third Eye, saa yhtyeen käännähtämään rotkolta takaisin laadukkaisiin maisemiin. Loppu on enää 2010-luvun levytuotannon kirkkainta historiaa.

Kaiken säihkeen takaa kuultaa kuitenkin Florence Welshin ainutlaatuisen kaunis ääni. Laulajan persoonallisen ja voimakkaan äänen voikin sanoa kantavan koko yhtyeen tuotantoa ja nostattavan sen aivan toiselle tasolle. Äänen voima ja kantavuus tuli harvinaisen selväksi Suvilahden pimentyvässä illassa. Florencen paljasjalkainen, valkoasuinen olemus säkenöi kauttaaltaan kristussymboliikkaa naisellisessa hahmossa. Asustus toi myös vahvasti mieleen kuolleiden pukeutumisen ja uudelleensyntymän. Laskelmoituako? Ehkä, mutta kaikesta huolimatta lumouksen voima oli täydellinen. Uusimmalla albumilla tosin äänen kanssa ei turhia kikkailla, vaan sulavat pitkitetyt venytykset on tällä kertaa rakennettu ennen kaikkea tukemaan kappaleiden kokonaisrakennetta. Sävellysten suoraviivaisuus onkin How Big, How Blue, How Beautifulin keskeinen hyve kaikkien mahtipontisten torvisektioiden ja jousisovitusten keskellä. Jokainen raita on rakennettu tyylipuhtaasti, klassisen popin käsikirjan parhaimpia oppeja mukaillen.

 Kohokohdat:

 

Ship To Wreck

 
Äärimmäisen tarttuva rytmi iskeytyy välittömästi asian ytimeen. Ensimmäinen single, joka itse asiassa kiinntti ensimmäisenä huomioni koko yhtyeen nykysoittoon. Yksinkertaista, tarttuvaa ja uskomattoman tenhoavaa. Näitä kappaleita kuuli ennen paljon. Nykyään harmillisen vähän. Onneksi vielä jotkut osaavat. 

Kuuntele tästä:
 

How, Big, How Blue, How Beautiful 

 

Albumin hienoin kappale, joka nosti myös Suvilahden keikan tasoa ylittämättömille asteleveyksille. Niin kaunista, että sanat loppuvat. Ei voi kuin taivutella käsiä taivasta kohden, kuten Florence, ja imeytyä universumiin. 

Kuuntele tästä (Huom! Koko versio vain Spotifyssa):



Queen Of Peace
 
Yksi albumin tehokkaimmista räväytyksistä. Näin tehokkaan tappavaa ja mukaansa imaisevaa kertosäettä ei ole kuultu pitkään toviin. Harvoin on pomppiminen ollut yhtä tahdosta riippumatonta. Vuoden tehokappaleiden joukossa ehdottomia tähtihetkiä. 

Kuuntele tästä: 

 

Long & Lost

 
Albumin rauhallisen loppupuolen aloittava hiljentyminen muodostui alusta alkaen yhdeksi levyn mieleenpainuvimmista tuokioista. 

Kuuntele tästä (Huom! Tässä vain live-versio):

 

Mother

 
Taivaallisen koskettava lopetus, joka viimeistään nostaa koko albumin kokonaisarvon korkeuksiin. 

Kuuntele tästä:


 

 

1 # Verneri Pohjola - Bullhorn (9.2.2015/Edition Records)

 



On niitä levyjä, jotka on koostettu läpeensä hienoista kappaleista. Ne saavat ylistäviä arvosteluja ja erottuvat kuin komeetta tähtien joukosta. Sitten on niitä albumeja, joiden kokonaisuus luo aivan oman maailmansa. Trumpetisti Verneri Pohjolan uusimman pitkäsoiton kohdalla voi perustellusti puhua emergentistä olemuksesta: kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Niinpä Pohjolan uran huikeimmalle tuotokselle ei tee oikeutta osittaminen, albumin pilkkominen eri osioihin ja jaksoihin. Bullhorn on ennen kaikkea kokonaistaideteos.

”Levyn pitää olla sellainen, että voin vielä 30 vuoden päästä olla siihen tyytyväinen. Eli sitä mieltä, että se on ehdottomasti parasta, mitä siinä vaiheessa pystyimme tekemään.”

  • Verneri Pohjola (HS 4.4.2015)

On jopa hieman ikävystyttävää todeta jo vuoden alussa, että lähitulevaisuuden ylittämättömin levytys on jo saavutettu. Yksi vuoden 2015 ensimmäisiä kuunneltuja albumeita, ja heti paras. Se oli selvää jo alusta saakka, vaikka vähäiset toiveet ylittämisestä vielä kajastivat mielen perukoilla. Maineikkaan basistin Pekka Pohjolan (1952 – 2008) pojan kohdalla voi kuitenkin käyttää tällä hetkellä samaa ilmaisua kuin juuri aiemmin käsitellyn englantilaisyhtyeenkin kanssa: juuri nyt on Verneri Pohjolan hetki. Hänen neljäs pitkäsoittonsa koostuu ensi kerran ainoastaan omista sävellyksistä, ja koko albumi on rakennettu eleettömän, tasapainoisen kokonaisvaikutelman varaan. Kvartettiin kuuluu joukko Suomen eturivin jazz-muusikoita: pianisti Aki Rissanen, basisti Antti Lötjönen ja mestarirumpali Teppo Mäkynen. Kahdella raidalla (Nanomachines ja Girls of Costa Rica) vieraileva saksofonisti Jussi Kannaste tosin kasvattaa ryhmän hetkiseksi kvintetiksi, säilyttäen saman tasapainon kaiken aikaa. Kokonaisuus on lahjakkuuden ilojuhlaa. Kaiken perustana on kuitenkin Pohjolan vilpitön, pettämättömällä tyylillä luotu rauhallinen soitto. Hänen trumpettinsa loistaa yötaivaan kirkkaimpana valonlähteenä, ja juuri niin levollista ympäristöä kuuntelu osakseen vaatiikin. Levyllä soittaa ihailtavan seesteinen, itsensä ja maailmansa kanssa sinut oleva muusikko Jumalan armosta.

Aina näin ei kuitenkaan ole ollut. Pohjola on kertonut avoimesti kärsineensä pitkään masennuksesta, jota on tähän päivään mennessä saatu kuitenkin selätettyä. Asiassa auttoi tapahtumien käsittely niiden perussyistä käsin. Nyt mies näyttää olevan tolpillaan, ja musiikillisesti elämänsä kunnossa. Bullhorn on albumina lähes täydellinen. Kuten todellinen rakkauskin, se ei kerskaile, ei koristele eikä pyytele anteeksi. Se vain on. Vaikka albumi vaatii osakseen hiljentymistä, paneutumista ja tarkkavaisuutta, se palkitsee kyllä kuulijansa moninkertaisesti. Suomalainen jazz elää tällä hetkellä todellista renessanssiaan. Jazz on noussut selvästi aiempaa suositummaksi, sitä esitetään mediassa, ja sen kuuntelija- ja ymmärtäjäjoukko on lisääntynyt. Varsinaisesta suurkulutuksesta ollaan kuitenkin kaukana. Jazz onkin jotain täysin muuta kuin kaupallisuuden armoilla pyörivä levyteollisuus yleensä. Se uskaltaa yhä pääosin luottaa tinkimättömyyden, tyylitajun ja taiteellisen visionäärisyyden voimaan. Nämä pyrkimykset puuttuvat useimmista popmaailman nykytuotoksista. Yksi parhaista ominaisuuksista niin Pohjolan albumilla kuin erinomaisella jazzilla yleensä, on sen ajattomuus. Pohjolan sointi on tästä hieno esimerkki. Bullhornin vetovoima on universaalia, ja sovitukset voisivat olla lähes miltä aiemmalta vuosikymmeneltä tahansa, ehkä jälleen parhaiten 70-luvulta. Siinä missä tosin monet ihan kelvotkin suomalaiset nykyjazzalbumit hukuttavat kokonaisuutensa loputtoman improvisaation kohinaan, Pohjola on helposti lähestyttävä vähemmänkin genreä kuluttaneelle kuuntelijalle. Bullhorn on saanut osakseen ylistäviä arvosteluja niin Suomessa kuin kansainvälisestikin (Soundissa 5 tähteä, The Guardian 4), eikä ihme, sillä albumi todella erottuu joukosta. Voisi sanoa, että eräs tärkeä osuus levyn viehätyksessä on sen rikkaus melodioiden suhteen. Juuri tästä syytä albumia voi huoletta suositella myös jazzia vähemmän tunteville. En väitä itsekään olevani tyylilajin asiantuntija, mutta usean vuosikymmenen klassikoja selailleena, Bullhorn on noussut yhdeksi kaikkien aikojen hienoimmista tähän saakka tietämistäni jazzlevyistä. Se ei ole vähän sanottu. Bullhornin voima vain on yksinkertaisesti lumoavan kumoamaton. 

Kohokohdat:

 

Another Day


Albumin harmonisin ja tyylipuhtain kappale kuullaan heti avausraitana. Hieno esimerkki yhtyeen saumattomasta yhteissoitosta. Pohjolan ylimaallista trumpettia lukuun ottamatta, ei oikeastaan mitään instrumenttia kykene nostamaan ylitse muiden. Rissanen, Lötjönen ja Mäkynen tukevat toisiaan täydellisesti. Vuoden vaikuttavin aloitus. 

Kuuntele tästä:

 

 In La Borie


Levyn keskivaiheen rauhoittava timantti, joka häikäisee kauneudellaan. Nyt suuressa roolissa on Rissasen levollisen kaunis piano, jota Pohjolan trumpetti säestää vaivihkaisella voimalla. Yhteissoitto pelaa saumattomasti, ja kasvaa myös kappaleen edetessä yhä häikäisevimpiin mittoihin. Klassikkoainesta. 

Kuuntele tästä:

 

Cold Blooded


Loppualbumin suurin helmi. Erityisen säväyttä on melkein heti alusta saakka käynnistyvä trumpettimelodia. Tässä raidassa erityisesti Teppo Mäkynen näyttää, mistä puusta hänet on veistetty. Melodisuus on jälleen huipussaan. Eritoten tätä kappaletta voi huoletta suositella kaikille kauniin musiikin ystäville, yleisemmästä jazz-kiinnostuksesta riippumatta. Toimii varmasti. 

Kuuntele tästä (huom! Youtubessa vain näyte, koko kappale löytyy Spotifysta):



 Kunniamaininnat:

 

Matti Johannes Koivu: Kauneimmat meistä

 

 


Aiemmin enemmän kauniissa melankoliassa viihtynyt laulaja/lauluntekijä teki tällä kertaa pääosin positiivisen albumin. Kauneimmat meistä sisältää joukon hienoja mieltä nostattavia popkappaleita, jotka kertovat toki vaikeistakin asioista, mutta voimaannuttavalla tavalla. Erityisen hieno hetki vuodessa oli Koivun keväinen keikka Tampereen Klubilla, jossa hän muun muassa tiedusteli 1950-luvun talonpoikaista pöytää ostettavaksi. Myös takinliepeet saivat keikalla tuuletusta, isosisän opetusten mukaisesti. Etenkin Elämä heittelee -kappale on auttanut vuoden mittaan jaksamaan yllättävien tilanteiden kohdalle sattuessa. Hieno mies. Hieno albumi. 

Maistiaisena mainio Tyhjäksi jätetty:

 

St. Germain - St. Germain

 

 

   
Oli lähellä muodostua yhdeksi vuoden pettymyksistä, mutta sai kuitenkin synninpäästön. Aivan liiaksi parjattu albumi ei muuta maailmaa, eikä lisää Ludovic Navarren matkalaukkuun mitään erikoislaatuista, mutta on kaikesta huolimatta edelleen varsin nautittavaa kuunneltavaa. Etnisillä taajuuksilla kulkevaan albumiin on vain suhtauduttava hieman toisella tavalla kuin miehen aiempaan housejazz-painotteiseen tuotantoon. 

Maistiaisena maanmainio Family Tree:


 

Jori Hulkkonen: Oh But I Am

 

 


Jorin uusin tuotos kuuluu niihin odottamattomiin yllätyksiin, joita tämän vuoden kuluessa on eteen sattunut. Klaustrofobiaa ja teräviä housebiittejä yhdistelevä pitkäsoitto on tyylitajuisen miehen upea voimannäyttö. Jori laulaa albumin raidoilla itse, ja kuulostaa erehdyttävästi Villa Nahin Juho Paalosmaalta. Hulkkonen on tosin tuottanut yhtyeen debyyttialbumin. Matkiiko siis Paalosmaa Hulkkosta? Oh But I Am on joka tapauksessa piristävä poikkeus vuoden elektronisessa tarjonnassa. Tätä lisää. 

Maistiaisena maittava Italian Love Affair (original mix):

 

Pahimmat pettymykset:

 

Björk: Vulnicura

 
On selvää, että Islannin kuningatar ei enää palaa samalle nautinnolliselle linjalle, jota edusti vielä vuoden 2001 tyylipuhdas Vespertine -albumi, mutta jotain koherenssia kyllä kaipaisi. Hehkutettu ykkössinkku jätti ainoastaan tyhjän olon. Ei näin. 

Nicole Willis & The Soul Investigators: Happiness In Every Style


Ei kannata käsittää väärin. Nicolen ja kumppaneiden uusi yllätyslevy ei ole kelvoton, kaukana siitä. On kuitenkin selvää, että kun edellinen pitkäsoitto oli vuoden 2013 paras albumi, ei tällä kertaa voi muuta kuin pettyä. Albumi on koostettu liian perusvarmasta jammailusta, välilevyn tuntu leijailee ilmassa. Levytystahti oli aiemmin harva, mutta laadukas. Miksi nyt oli niin kiire?

 

The Prodigy: The Day Is My Enemy

 
Kauaksi on vajottu 1990-luvun kultaisista vuosista. Mistä lähtien digitaalinen sekametelisoppa ja valtoimenaan särkyvät bassot ovat korvanneet hyvä melodiat ja valloittavat rytmit, jotka aiemmin olivat ryhmittymän tavaramerkki. Toissalevyn kompastelun jälkeen Liam Howlettt onnistui terävöittämään napinpainallussormensa ja tuottamaan uudistunutta, mutta hyvin toimivaa tanssimusiikkia. Uusin tuotos on ainoastaan hahmoton ja heikko esitys. Kannattaako 1990-luvun hyvää mainetta tarpeettomasti pilata? Jos tämän parempaa ei ole tarjolla, olisiko aika laittaa pillit pussiin?

 

Vuoden 2015 erityinen kappale:

 

Matti Johannes Koivu: Elämä heittelee

 

Elämä heittelee. Se oli mulle vaikea kappale, koska se oli positiivinen, ainakin osaltaan. Ja mä halusin tehdä sen siitä yksinkertaisesta syystä, että kun olosuhteet tuntuivat olevan vaikeat tasapuolisesti kaikille. Ainakin kaikki mun kaverit istuu yt:issä vuorotellen. Mä en voi saada potkuja, joten mä en ymmärrä täysin sitä kokemusta, mutta kaikille niille ihmisille on tärkeätä sanoa, että elämää heittelee. Mutta siinähän heittelee.

*Sitaatti Soundin videospesiaalista, jossa Koivu kertoo uuden levynsä taustoista




Soittolista 2015:

 

1.  Brian Wilson: This Beautiful Day 
2.  Calexico: Falling from the Sky
3.  Beck: Dreams
4.  Pimeys: Muistin sen toisin
5.  Matti Johannes Koivu: Elämä heittelee
6.  Muse: Psycho
7.  Kendrick Lamar: King Kunta
8.  Blur: There Are Too Many Of Us
9.  Kathryn Calder: Take a Little Time
10. Belle & Sebastian: Perfect Couples
11. Florence + The Machine: Ship To Wreck
12. Kitty, Daisy & Lewis: No Action
13. Jaakko Eino Kalevi: Double Talk
14. New Order: Academic
15. Akua Naru: Toni Morrison
16. Emma Salokoski: Valoa yllä
17. Nicole Willis & The Soul Investigators: Open Sky
18. Verneri Pohjola: Cold Blooded
19. Sam Smith: Writing's On The Wall
20. Tobias Jesso Jr. : Without You

 

 

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tilaa: Blogitekstit (Atom)