5. huhtikuuta 1994 oli eräs rock-musiikin aikakausi lopullisesti ohitse. On kulunut kaksikymmentä vuotta Kurt Donald Cobainin traagisesta poismenosta. Kurt oli paitsi rockin kartalla lahjakkuudessaan täysin ainoaa laatuaan, myös hyvin ristiriitainen ja vaikeita tunteita herättävä henkilö. Valotan seuraavassa esseessä omaa suhdettani tuohon Nirvanan ikoniseen nokkamieheen ja grungen profeettaan.
Minä ja Kurt
Ensimmäiset vauvauinnit
Eletään vuotta 2003. Istuskelen huolettomasti hajareisin isoveljeni huoneen lattialla ja pläräilen hänen c-kasettikokoelmaansa. Sormet osuvat läpinäkyvänharmaaseen kasettiin, jonka kylkeä koristaa valkea nimitarra. Lappuseen on raapustettu mustekynällä koruton nimi: Nevermind. Nimi tuottaa välittömiä etäisesti tuttuja mielikuvia ja herättää uteliaisuuteni. Päätän ottaa kasetin kuunneltavaksi – vielä ennen nukkumaanmenoa. Sinä yönä kannettava sinisenharmaa kasettisoittimeni sai tärkeän tehtävän: välittää musiikkia, joka oli osaltaan tuleva määrittämään maailmankuvaani ja taidemakuani pitkäksi aikaa. Heti ensimmäiset teinihengen hajuiset kitarasoinnut ja jykevät rumpukompit siivittivät minut välittömästi orgastisen satumaisiin mielentiloihin: ensirakkaus oli roihahtanut täydellä liekillä. Musiikissa oli samaan aikaan sekä jotain hyvin pehmyttä ja koukuttavaa että myös vaarallisen anarkistista. Juuri tämä raivoisan kapinan ja koukuttavan melodisuuden tyylipuhdas yhdistelmä vei minut mukanaan heti alusta lähtien. Kasetin kuunneltuani sieluni oli lopullisesti vaeltanut Nirvanaan.
Hyvin pian silloin olematonta cd-kokoelmaani koristikin jo tummansiniseen ulkoasuun kiedottu levy, jonka kannessa komeili unohtumattoman outo kuva veden alla uivasta poikavauvasta. Suuri muutoksen aalto oli pyyhkäisemässä ylitseni, sillä aiemmat musiikilliset mieltymykseni olivat käsittäneet lähinnä päivänpaisteista poppia Brittein saarilta, ja nyt oltiin askeltamassa jonnekin täysin tuntemattomaan. Mieleeni on lähtemättömästi jäänyt muisto hetkestä, jolloin kiikutin uuden levyn isoveljeni nähtäväksi: "tykkäätkö SINÄ muka tuosta?" Ihmetys oli monelta osin täysin aiheellinen. Nirvanan rosoisen ravoikas maailma oli jotain aiemmasta maustani täysin poikkeavaa. Yhtyeen grungeksi (suom. "törky") kutsuttu soundi oli kuitenkin jotain aivan muuta kuin pelkkää teini-iän angstin räjähtelyä ja keskisormen holtitonta osoittelua. Kurtin sävellyksiä onkin usein kutsuttu The Beatlesin ja Black Sabbathin yhdistelmäksi, eikä suotta.
Punk on musiikkia, jonka perussanomassa voisi olla paljon hyvää ja ajattelemisen arvoista, mutta itse musiikki ei ole koskaan onnistunut minua puhuttelemaan. Suurin syy tähän on se, että olen aina kokenut juuri melodiat hyvässä musiikissa ensiarvoisen tärkeiksi. Näin ollen ajatus hyvästä musiikista, jonka sanoituksiin perustuva voima ylittää itse sävellyksen, tuntuu vieraalta. Romaanit ja runot toimivat minulle tärkeämpinä sanataiteen lähteinä, vaikka eivät lyriikatkaan toki merkityksettömiä ole. Esimerkiksi A cappella on kuitenkin raskasta kuultavaa, jollei sen laulu ole todellakin laulua miellyttävänä soitininstrumenttina. Suurin perintö, mitä punk lienee populäärimusiikkiin tuonut, on kuitenkin sanomisen tarve perinteistä poliittista laulua energisemmällä ja suoremmalla tavalla.
Nirvana vietteli mieltäni juuri koukuttavien melodioiden ja primitiivisiin vaistoihin vetoavan agressiivisuuden taidokkaalla yhdistelmällä; ilmaisun karuus ja alkukantainen energia oli kietaistu kukkaisköynnöksiin ja maustettu sopivalla seoksella sokeria ja tryffeliä. Uskonkin vahvasti, että vaikka jokaiseen teini-ikään kuuluu tietty määrä agressiota ja kapinahenkeä, ei mikään musiikki olisi kyennyt tekemään minuun yhtä suurta vaikutusta, jollei sen perimmäinen pohjavire olisi ollut aika lempeä. Metallican tuotanto käy tästä hyvänä esimerkkinä. Monet metallipuritanistithan nimittäin veisaavat Metallicasta aina sitä yksitoikkoista virttä, että bändin kahdeksankymmentäluvun albumit olivat sitä ainoata todellista Metallicaa, jonka jälkeen homma kaupallistui liikaa, ja yhtyeen taiteellinen suunta meni metsikköön niin että rytisi. Kuitenkin juuri 1990-luvun Metallica on ollut itselleni puhuttelevinta juuri sen vuoksi, että yhtye alkoi panostaa aiempaa enemmän melodioihin, ja sävellyksistä alkoi tulla rakenteeltaan popmaisempia ja monipuolisempia.
Kurtin tuotannossa minulle ovat aina olleet tärkeintä hänen vertaansa vailla olevat sävellykset. Muistan teini-iässä katselleeni usein bändin MTV Unplugged -konsertin taltiontia ja seuranneeni ihailevan tarkkaan, mitä Kurt kitarallaan teki. Myöhemmin minulle on selvinnyt, että soittotaito ei ollut miehen vahvimpia osa-alueita, ja eräs internet-kirjoittelija tiivistikin asian osuvasti: Nirvanan erityisyys on heidän epätäydellisyydessään. Kappaleet ovat hieman väärin soitettuna jotenkin entistä inhimillisempiä ja kuvaavat täydellisemmin sitä Seattlen rosoista alakulttuurien maailmaa, josta ovat lähtöisin. Jokaisen soinnun oikeellisuus ei ole myöskään Kurtille tarpeellista, sillä kappaleiden sävellyksellinen pohjataso hipoo joka tapauksessa pilvien reunoja.
Erilaisten tyylien yhteennaittamisena syntynyt grunge-soundi ei tietysti ollut mitään sattumaa, vaan huolellisen suunnittelun ja tuotantotyön tulosta. Menestys ei tullut täysin puun takaa, vaan se oli päämäärä, jonka eteen oli tehty lujasti töitä, vaikka Nirvanan ulkoasusta aistisikin helposti epäkaupallisuuden. Lopultahan bändin menestyksessä oli kyse ennen kaikkea täydellisestä ajoituksesta; 1980-luvun ja 1990-luvun vaihde oli amerikkalaisessa musiikissa aikaa, jolloin listoilla juhlivat Michael Jacksonin ja Phil Collinsin kaltaiset sliipatut laulajatähdet, ja kokonainen uusi resuinen nuorisosukupolvi odotti omaa äänitorveaan esiin pimeydestä. Tähän tyhjiöön iski kyntensä täydellisesti Nirvanan kauttaaltaan tyylipuhtaaksi kokonaisuudeksi hiottu läpimurtoalbumi Nevermind, jonka ainutlaatuisen upea äänimaailma oli osin Los Angelesissa sijainneen Sound City Studiosin ansiota. 1960-luvulta peräisin olleen analogisesti rakennetun Neve 8078 miksauspöydän ääressä Butch Vig (Garbagen rumpali) näytti tuottajavelhon kykynsä ja loihti raa'asta Seattlen grungesta maailmanvalloitusvalmiin paketin. Jokaisen albumin kappaleen tuotantojälki oli loisteliaan kuuloista. Kurtin sävellysten tyyli taas perustui osin jo 1980-luvun lopulla Pixiesin lanseeraamaan tyyliin vaihdella melodisia ja agressiivisempia osuuksia kappaleiden rakenteessa. Tyylin voisi sanoa hioutuneen kaikkein terävimpään huippuunsa juuri Nevermindilla. Tuloksena minä ja miljoonat muut kasvukivuista kärsineet turhautuneet nuoret olemme rientäneet levykauppoihin ja hankkineet albumin hyllyjemme komistukseksi.
Etenkin lukio-ikä oli aikaa, jolloin koin vahvoja Nirvana-kausia. Parhaimmillaan tuntui jopa siltä, että ihailu oli ylittänyt sen pisteen, että jopa pelkkä Kurtin piereskelyä sisältänyt äänitys olisi kuulostanut upealta; tärkeintä oli vain se, että ääni oli peräisin juuri Kurt Cobainista eikä naapurin Jaskasta. Samalla hiukseni pitenivät merkittävästi ja saivat aiempaa epäsiistimmän ulkonäön, eikä niiden ajoittainen rasvoittuminenkaan ollut haitaksi. Oli kuitenkin päivänselvää, että kaikki anarkistisuus ja kapinahenki vaikutti minussa vain pintapuolisesti. Nirvanassa sykkinyt "vaaran tunne" oli tietysti vain miljoonia myyneen rock-bändin kohdalla laskelmoitua markkinointia, eikä tämä ollut epäselvää edes teini-ikäisen vasta kehittymässä olleelle mielelleni. Turvallisessa perheessä ja ympäristössä kasvaneelle pojalle ei riittävän agressiivisia kapinan kohteita ollut juuri tarjolla. Ainoa selkeä maalitaulu, johon kohdistaa kapinoivaa tyytymättömyyttään, saattoi olla vain se perin yksitoikkoinen ja virikkeetön maalaisympäristö, jossa kaikkein hormonaalisimmat teinivuoteni vietin.
Aikaa myöten ihailuni Kurtia kohtaan sai kuitenkin osakseen ristiriitaisempia sävyjä ja muuttui aiempaa varauksellisemmaksi. Erityisesti tähän vaikutti hänen traaginen huumeiden väärinkäytön täyttämä elämäntarinansa. Olen aina pitänyt elämäkerroista ja kiinnostunut ihmisistä sekä heidän tarinoistaan taiteen takana. Eräänä jouluna pukki kiikuttikin minulle lahjasäkissään Christopher Sandfordin kirjoittaman elämäkerran Kurtista. Olen sittemmin lukenut kirjan uudestaan, ja se on vaikuttanut lukuisten tv-dokumenttien lisäksi voimakkaasti kuvaani Kurtista henkilönä ja persoonana, jonka sisällä monet demonit kävivät kyltymätöntä kamppailuaan. Kurt kärsi koko ikänsä kroonisista mahavaivoista, joihin hetkellistä lohtua toivat heroiinin poltetun lusikan katkuiset piikit, jotka varjostivat koko hänen julkisuudenaikaista elämäänsä. Kurt näyttäytyikin pian ennen kaikkea ambivalenttina persoonana, jonka musiikilliset lahjat olivat kiistattomia, mutta jonka elämäntarinaa en olisi halunnut jakaa.
Ensimmäinen innostukseni Nirvanaa kohtaan oli varsinainen hyökyaalto. Paitsi että se oli innostusta tarttuviin kitarariffeihin, nerokkaisiin melodioihin ja väkevään energiaan, oli se myös lapsenomaista paloa yhtyeen visuaaliseen antiin. Kasvavan kunnioituksen ja ihailun tunteiden syntymistä edesauttoivat utuiset mystiikan läpitunkemat visuaaliset välähdykset omasta lapsuudesta 1990-luvun alusta. Kaikkein klassisin ja samalla oudolla tavalla tutuin näky oli Kurt soittamassa lavalla sinisessä "villapaidassaan" pitkät vaaleat pesemättömät hiukset silmillä. Nämä kosmiset ilmestykset palasivat salaman lailla silmilleni, kun löysin serkkujeni VHS-kokoelmasta erään kasetin, jonka pinta oli täynnä punakynäistä töherrystä. Jostain sotkun seasta erottui kuitenkin huomiota herättävi nimi: Nirvana.
Laitoin kasetin kotona pyörimään ja katselin äärimmäisen sekavaa ja samalla oudon kiehtovaa ohjelmaa 1990-luvulta. Kyseessä oli eräänlainen happopäinen videokollaasi, joka sisälsi Nirvanan live-esiintymisiä, tv-keikkoja, haastattelupätkiä ja rentoja backstage-kotivideoita. Ohjelma oli myöhemmin dvd:näkin julkaistu Live! Tonight! Sold Out! vuodelta 1994. Olen sittemmin lukenut, että Kurt olisi itse valinnut suuren osan ohjelman kuvamateriaalista, mutta ei kuolemansa vuoksi saanut projektia päätökseen. Ikonisia ottoja sisältänyt ohjelmapläjäys vahvisti ihastustani grungen kiehtovaan auktoriteetteja kumartelemattomaan maailmaan. Mitä muuta sitä varhaisessa teini-iässä saattoi haluta olla, kuin reikäfarkuissa kuljeskeleva kitarasankari. Juuri näillä videoilla Nirvanan täysi epäasiallisuus, epäsiisteys ja anarkistisen kiertue-elämän hulvattomuus saivat näkemyksellisen täyttymyksensä.
Monista ikimuistoisista Nirvanaan liittyvistä videonpätkistä mieleenpainuvin on ollut eräs satunnaisella live-keikalla sattunut välikohtaus, jota myös Sandfordin kirjassa kuvataan mainiosti. Lavan sivureunalta bändin vierestä kuvattu sumea video esittää Nirvanan soittamassa hypnoottista kappaletta nimeltä Love Buzz, joka oli cover-versio hollantilaisen Shocking Bluen 1960-luvun kappaleesta ja Nirvanan ensimmäisiä sinkkuja. Bändin soittaessa katsoja voi erottaa Kurtin edessä lavan reunalla istuvan lihaksikkaan huivipään, joka on selvästi yksi keikan turvamiehistä. Kaikki sujuu normaalisti, kunnes biisin yltäessä energiseen kitarasooloon saakka tapahtuu Kurtin päässä jotain, ja hän päättää täysin yllättäen loikata lavalta kitaroineen keskelle vellovaa yleisömassaa. Huivipäinen moottoripyöräkerhon kunniajäsen hermostuu tästä ja alkaa repiä Kurtia hiuksista takaisin lavalle. Kurt taas menettää hermonsa ja alkaa hakata ronskia turvamiestä kitaralla päähän. Keskelle kappaletta ja keikkaa syntyy yhtäkkiä täydellinen kaaos, kun turvamies suuttuu lopullisesti ja lyö Kurtin keskelle lavaa kuin räsynuken ja potkaisee tätä vielä lopuksi mahaan. Tässä vaiheessa soitto loppuu täysin, ja Krist menee väliin, jolloin Davekin loikkaa rumpujensa takaa rauhoittamaan tilannetta. Yleisö ja bändin jäsenet ovat täysin what the hell is happening -tilassa, jolloin turvamies marssii mielenosoituksellisesti pois lavalta yleisön raivostuneiden "hevonpaskaa" huutojen siivittämänä. Hetken kuluttua pöllämystyneen näköinen Kurtkin kömpii ylös ja alkaa tapailla kitaransa säveliä yleisön osoittaessa lahjomatonta suosiotaan.
Toinen suosikkipätkäni esittelee yhtyeen pöydän ääressä ilmeisesti jonkin festivaalialueen takahuoneessa. Koko video on yhden vitsin välähdys ja ohi alle minuutissa. Jollain tavalla se kuitenkin onnistuu mielestäni kiteyttämään kaiken sen, mikä Nirvanassa ja Kurtissa on positiivista ja valoisaa. Kameran ulkopuolella oleva toimittaja kysyy: "kuinka määrittelisitte Nirvanan soundin?" Kurt vetää pitkät henkoset savukkeestaan, jonka jälkeen Krist alkaa rummuttamaan pöytää rytmikkäästi. Pian kaikki alkavat önisemään jotain melodianpätkää täysin välinpitämättöminä. Tulee hetken hiljaisuus, jonka jälkeen Kurt katsahtaa edessään pöydällä olevaan sitruunaan, nappaa sen ja puristaa nyrkkiinsä kameran edessä: "ja ripaus sitruunaa!".
Tallenteiden Kurt oli sekä tavoittamaton esikuvan kohde että myös pelottava kuoleman enkeli. Sinisessä villapaidassaan hän oli kaikessa häikäisevässä lahjakkuudessaan hyvin myyttinen ilmestys. Kuten niin monen muunkin artistin kohdalla, myös Kurtista on sanottava, että hänen aikainen kuolemansa loi bändiin liittyvää mystistä sädekehää ja vahvisti varmasti jonkin verran myös omaa ihailuani. Emme koskaan näe häntä vanhana ja ryppyisenä kiertämässä maailman olympiastadioneita ja soittamassa Teen Spiritia yhä uudelleen ja uudelleen. Emme koskaan tule myöskään näkemään häntä siinä keski-ikäistyneessä, läskistyneessä ja kaikista miljoonista dollareista loputtoman pöhöttyneessä tilassa jossain Hollywoodin kartanossa antamassa "vinkkejä nuoremmille" ja kommentoimassa kuinka nykymusiikki on silkkaa sontaa. Ja mikä tärkeintä, emme koskaan tule näkemään häntä kadottamassa sitä kaikkein tärkeintään, eli loistavan sävelkynän terävyyttä. Tämän kaiken sijaan Kurt on aina tuleva olemaan kuolematon nuoriso-idoli ja kuulumaan rock-legendojen ylvääseen kaanoniin. Muistoissamme hän on ikuisesti nuori sänkileukainen kapinallinen ja ainutlaatuinen laulunkirjoittaja, ja saamme ikuisesti arvuutella sydämemme kyllyydestä millaista musiikkia olisimme saaneetkaan kokea, jos hän vain olisi saanut elää.
Kurt oli kuitenkin myös jotain täysin muuta kuin varaukseton ihailun ja kunnioituksen kohde. Hän oli vaikea persoona, joka kärsi monenlaisista henkisistä ongelmista elämänsä aikana. Lukiessani hänen elämästään, ja etenkin monelle rock-tähdelle ikävän tyypillisestä huumeiden käytön rajuudesta, en voinut enää olla pelkkien viileiden musiikkivideoiden uhri, vaan henkilöön musiikin takana täytyi suhtautua aiempaa monitahoisemmin. Nirvanan maailma flanellipaitaisen riekkumisen ja rokkikukkoilun takana oli jotain äärimmäisen traagista, ja kaikkea muuta kuin esikuvallista.
Sydämen muotoisia laatikoita
Nirvanan pitkäsoitollinen joutsenlaulu In Utero tuli kuunneltua ensi kerran hyvin pian Nevermindin jälkeen – myös isoveljen c-kasettikokoelmista. Tällä kertaa kasetti oli kuitenkin kaupan hyllyiltä ostettu, ja sen kansikuva ihosta riisutusta naisenkelistä oli hyvin makaaberi ilmestys kielien tämän albumin tarpovan aiempaa synkemmissä tunnelmissa. Kasetin häiritsevää ulkoasua katsellessa mieleen tulvivat pelottavat muistot 1990-luvun alusta, kun serkkuni esitteli minulle Iron Maidenin luurankohahmojen täyttämiä levynkansia. Kuolema oli lapsena minulle nimittäin hyvin herkkä ja vaikea asia käsitellä. Muistan aina erään unettoman yön sen jälkeen, kun Jyrkistä oli tullut katseltua Guns ‘n’ Rosesin elokuvallinen musiikkivideo November Rainista. Slashin selkäpiitäkarmiva kitaraujellus lopun hautajaiskohtauksessa oli pienelle kuolemanpelkoiselle pojalle yksinkertaisesti liikaa.
In Utero oli edeltäjänsä tavoin täynnä upeita sävellyksiä, vaikka yleistunnelma albumilla olikin jokseenkin painostava. Levy oli kuitenkin selvästi arvoisensa jatko-osa yhdelle maailman parhaimmista rock-albumeista. Itsetuhoinen kalman haju leijui kaiken yllä, mutta kauniit melodiat olivat edelleen vahvasti läsnä. Taidokkaasti rakennetulla levyllä vuorottelivat sekä herkät balladit (All Apologies, Pennyroal Tea) että energisen raivoisat tunnepurkaukset (Rape Me, Tourette’s, Heart Shaped Box). Monet albumin kappaleista saivat mielestäni sovitukselliset täyttymyksensä akustisina versioina hieman myöhemmässä MTV:n Unplugged taltioinnissa.
Ainoastaan kolme Nirvanan albumia tuli koristamaan cd-hyllyäni teini-iän saatossa: Nevermind, In Utero sekä b-puolista ja harvinaisuuksista koottu Incesticide (In Bleach on vasta myöhemmän ajan tutustumisen tulos). Nämä levyt muodostivat sen musiikillisen pohjan, johon kaikki haltioitunut ihailuni perustui. Samalla sementoitui Nirvanan asema kaikkien aikojen kolmanneksi tärkeimpänä yhtyeenä (edellä vain The Beatles ja Blur). Musiikki itsessään oli kaiken kunnioituksen vankkumaton perusta. Nirvanassa tuntui jollain täysin vastaansanomattomalla tavalla olevan kosketuspintaa sielun jokaiselle osa-alueelle; pintatasolla kulkivat imagolliset seikat aina nuhruisesta ulkonäöstä viileään rock-asenteeseen ja energiseen lavaesiintymiseen saakka. Kuitenkin raivoisan ulosannin varsinaisena moottorina toimivat täydellisen sopusointuiset ja luvattoman kauniit melodiakuljetukset, jotka aina kannattelivat Kurtin kappaleita. Juuri tämä nuoren monitahoisen persoonan eri osasia kutkutellut valovoimainen musiikillinen yhdistelmä vetosi minuun lähtemättömästi. Ärhäkkä särökitara ja voimakas karjunta loivat naiivilla tavalla kiehtovaa vaaran tunnetta, mutta eivät kuitenkaan etäännyttäneet liikaa omasta pehmeämmästä sielunmaisemasta. Se juuri oli miljoonia myyneen grungen resepti: siinä oli tasaisesti vähän kaikkea.
Se, mikä Kurtissa on minulle tuottanut myöhemmin pettymyksen, on hänestä yhä löytymätön “toinen taso”. On erilaista tuntea syvää ihastusta, ja pitää sitä yllä pitkän ajanjakson verran samansuuruisena. Ihailuni Nirvanan musiikillisia ansioita kohtaan tasaantui pian teini-iän suuritunteisimman vaiheen jälkeen tasolle, jolla se on ollut aina siitä lähtien. Jokainen pitkän uran luova yhtye tai artisti tarvitsee suosionsa säilyttääkseen menestyksekästä uudistumista. Kun taas niiden taiteilijoiden kohdalla, joiden tuotanto jäi lyhyen elämänkaaren vuoksi suppeaksi, suosion keston syyt täytyvät löytyä jostain muualta. Henkilökohtaisesti minulle tämä tarkoittaa sitä, että henkilöstä itsestään täytyy löytyä jotain muutakin ihailua tai kunnioitusta uudelleen luovaa ja sytyttävää, kuin hänen jo aiemmin tiedossa olleet saavutuksensa tai ominaisuutensa. Jim Morrison on tästä valaiseva esimerkki. Olin jo aiemmin lukenut The Doorsista ja kuunnellut musiikkia perinpohjaisesti, mutta vasta kahlattuani läpi Jimin omasta elämästä kertovan elämäkerran, oivalsin hänen persoonastaan puolen, joka sytytti minut paljon pitkäkestoisempaan liekkiin. Rentun viinaan menevän laulajaboheemin takana kyyristeli laajasti lukenut intellektuelli ja syvämietteinen sanataiteen ymmärtäjä. Kunnioitus myyttistä popkuvaa ja karismaattista lauluääntä kohtaan koki samassa aivan uudenlaisen ja aiempaa pysyvämmän renessanssin.
Tätä kaikkea olisin halunnut löytää myös Kurtista. Hänen persoonansa ja elämäntarinansa tulee musiikkinsa kautta aina kiinnostamaan ja pohdituttamaan minua, mutta odotan yhä sitä päivää, jolloin myös hänen oma tarinansa näyttää hänestä jonkin uuden inhimillisen puolen, joka häikäisee minut kirkkaudellaan. Kurt ei ollut varsinaisesti kirjallinen hahmo, vaikka hänen sanoituksensa ovatkin paljonpuhuvia. Enimmäkseen ne kuitenkin käsittelevät maailmaa, jonka itse kokee väkisinkin liian vieraaksi. Kurtin lyriikoista voi löytää vieraantuneisuutta, huumeiden tuomaa euforiaa ja henkistä kärsimystä. Kirjallisessa mielessä Kurt oli tiettävästi William S. Burroughsin suuri fani ja jopa kutsui tämän esiintymään Heart Shaped Boxin musiikkivideolle (Burroughs kieltäytyi kohteliaasti). Burroughsin vahvan huumeidenkäytön inspiroiman kirjallisen luomistyön kiteytymä oli hallusinatorisia näkyjä sisältänyt tajunnanvirtateos Alaston Lounas, jonka sotkuinen huumeavaruus oli itselleni lukukokemus vailla oman elämän kosketuspintoja. Kurtissa on jotain samaa äärimmäisen vieraannuttavaa, kuin tässä beat-kirjailijassa, joka muun muassa piikitteli itseään Pohjois-Afrikan savimajoissa päivät pitkät ainoana viihdykkeenään oma kengänkärki. Ei tähän mielipuoliseen elämäntyyliin vaan voi samaistua – ei vaikka miten asiaa ajattelisi.
Olenkin aina halunnut tavalla tai toisella kyetä puhaltamaan huumehöyryt pois ja löytämään savupilven alta todellisen Kurtin; miehen, joka pitelee sylissään parivuotiasta tytärtään ja hakee lakkaamatta taiteellista huippuaan. Etsin hänestä suurta elämänfilosofia, joka on vain haudattu karkean, nuhjuisen ja heroiinihöyryisen ulkokuoren syviin laskoksiin. Jopa hänen yhtyeensä nimi viittaa buddhalaiseen valaistumiseen (Kurt oli poiminut nimen tv-ohjelmasta) ja inspiroi etsimään musiikin ja henkilön syvempiä kerroksia. Kurt on kuitenkin ollut aina minulle esikuvana äärimmäisen riitasointuinen: hän on sekä malliesimerkki superlahjakkuuden loistosta että sen kauheasta kirouksesta. Miljoonat olisivat valmis omistamaan hänen musiikintekijänlahjansa, mutta tuskin monikaan meistä olisi halunnut kokea hänen elämäntarinaansa. Mikä hänessä kuitenkin puhuttelee niin voimakkaasti? Kurtin tarina miljoonia myyneenä huumeriippuvaisena rokkarina on näennäisesti äärimmäisen kaukana tavallisen suomalaisen nuoren elämänkaaresta – samoin ovat hänen synkeät vieraantuneisuudesta ja huumeista kertovat sanoituksensa. Kaikesta huolimatta on sanottava, että se ulkopuolisuus, josta Kurt laulaa, on universaalilla tavalla miljoonissa nuorissa ympäri maailmaa – sen näkeminen vain vaatii oikeanlaista silmää.
Entä jos olisin ihminen, jolla on näennäisesti kaikkea, mitä ihminen vain elämältään toivoa voi? Olisin satumaisen rikas, menestynyt, alallani huippuarvostettu, miljoonien ihmisten syvästi ihailema sekä rakastava perheenisä ja aviomies. Mitä minulta tällöin enää voisi puuttua? Kaiken tämän keskellä Kurt eli, ja kaikesta tästä hän myös päätti lopullisesti luopua huhtikuun alussa 1994. Pakeneminen päihteiden vieroitusklinikalta, vetäytyminen ja viimein lopullinen ratkaisu: kuolettava annos heroiinia ja haulikon laukaus. Emme koskaan saa täyttä selvyyttä siitä, mitä todella tapahtui. Kurtin itsetuhoisuudesta ja kompleksisesta demonien kahlitsemasta persoonasta on runsaasti viitteitä sekä hänen elämässään että musiikissaan. Todennäköisesti kyse oli itsemurhasta, mutta en kuitenkaan voi olla ihmettelemättä, että miksi ihmeessä. Narkkarin aivokemiallinen maailma on toki täydellinen arvoitus ulkopuoliselle, mutta jokin jutussa on aina myös haiskahtunut oudolle. Monet silminnäkijät ovat kertoneet Kurtin olleen viimeisinä päivinään hyväntuulinen ja kaikkea muuta kuin ihmisraunio, joka on valmis lataamaan kasvonsa täyteen lyijyä. Teko oli itsekeskeinen, paitsi arvokkaan taiteen, myös sen vuoksi, että jäljelle jäi parivuotias tytär vailla isää. Monilla itsemurhaan päätyneillä ihmisillä ei ole ollut mitään tarkoitusta elää – Kurtilla oli kaikki syyt jäädä henkiin.
Näin kerran erään 1990-luvun lopulla tuotetun tv-dokumentin Kurt & Courtney, jossa selkeällä agendalla liikkunut dokumentintekijä selvitti Kurtin kuoleman mysteeriä, ja siihen liittyneitä murhaepäilyjä. Yksi selkeimmistä esille nousseista skenaarioista oli Courtneyn junailema salaliitto, jonka seurauksena Kurt olisi murhattu. Murhaan viitanneita seikkoja olivat muun muassa monen lääkärin vakuuttelut Kurtin ruumiista löytyneestä valtavasta määrästä heroiinia, jonka olisi pitänyt olla niin suuri, ettei hänen olisi millään pitänyt edes jaksaa nostaa haulikkoa ilmaan saati kyetä sitä enää itseensä laukaisemaan. Kuitenkin ruumiin kädestä löydettiin haulikko ja päähän oli ammuttu. Toinen murhaan viittaava asia oli Kurtin itsemurhaviesti, jonka viimeiset rivit poikkeavat käsialaltaan edellisistä (ne voivat olla jonkun toisen kirjoittamia).
Nämä salaliittoteoriat ovat vaivanneet mieltäni siitä lähtien, vaikka en ole koskaan kyennyt niitäkään todella uskomaan. Nimittäin jos Kurtilla ei ollut syitä ampua itseään, mitä todellisia syitä Courtneylla olisi ollut tehdä lapsestaan isätöntä ja murhauttaa lahjakas miehensä? Tuskin ainakaan rahasta, huumeista ja makeasta elämästä on ollut puutetta. Kylmä totuus on se, että emme saa koskaan tietää. Tapahtuipa kaksikymmentävuotta sitten mitä tahansa, asian ratkaisu ei kuitenkaan koskaan tuo takaisin sitä persoonallistunutta suuruutta, jonka musiikkimailma lopullisesti tuolloin menetti; ei ole ollut toista hänen kaltaistaan, eikä koskaan tule olemaan.
Noin kymmenen vuotta Nirvanan löytämisen jälkeen olen alkanut toden teolla kuunnella myös muita saman ajanjakson grungebändejä, jotka ovat jääneet hieman syyttä suotta yhden suuren varjoon. Näistä kirkkaimpina helminä loistavat seattlelaiset Pearl Jam ja Alice In Chains, jotka eivät koskaan saaneet samanlaista arvostusta ja sädekehää, mutta jotka eivät lahjakkuudessaan suuresti häviä toverilleen. Etenkin Layne Staleyn traaginen kohtalo on toinen grungen suurista surullisista huumeiden tuhoamista ihmistarinoista, ja ehkä vielä jonain päivänä kirjoitan myös hänestä. Kaiken alku oli kuitenkin Kurtissa, ja jos Damon Albarn ja Graham Coxon saivat minut rakastamaan musiikkia, laittoi Kurt moottorin käymään täydellä teholla.
Kurtin lähtö saattoi kaikesta arvailusta ja loputtomasta spekuloinnista huolimatta olla hänen tahtonsa, jota on vain pakko kunnioittaa. Kaikki menestys ja huuma saapui hänen elämäänsä hyvin lyhyessä ajassa. Nirvana nousi vain kolmessa vuodessa täydestä tuntemattomuudesta lähes rajattomaan maailmanmaineeseen. Ne megalomaaniset mittasuhteet, jotka yhtyeen suosio rakettimaisesti saavutti, aiheutti sellaisen sirkuksen, jonka vähemmänkin herkkä ihminen kokisi liialliseksi. Voi olla, että taiteelliset paineet kasvoivat liian suuriksi, ja yhdessä terveysongelmien kanssa elämä vain menetti kestettävyytensä – kuka tietää. Varmaa on vain se, että lyhyen elämänsä aikana Kurt ehti saavuttaa enemmän kuin useimmat meistä koskaan. Viimeiseen viestiinsä hän muotoili Neil Youngin kauniit laulunsanat: “on parempi palaa loppuun kuin hiipua pois”. Tässä hän oli kuitenkin väärässä, sillä Kurtin ainutlaatuisen luomisvoiman hehku ei ole poissa, vaan kuten lähes sata vuotta sitten Pariisin Riemukaaren alle erään tuntemattoman sotilaan muistoksi sytytetty liekki – se palaa yhä.
Etenkin lukio-ikä oli aikaa, jolloin koin vahvoja Nirvana-kausia. Parhaimmillaan tuntui jopa siltä, että ihailu oli ylittänyt sen pisteen, että jopa pelkkä Kurtin piereskelyä sisältänyt äänitys olisi kuulostanut upealta; tärkeintä oli vain se, että ääni oli peräisin juuri Kurt Cobainista eikä naapurin Jaskasta. Samalla hiukseni pitenivät merkittävästi ja saivat aiempaa epäsiistimmän ulkonäön, eikä niiden ajoittainen rasvoittuminenkaan ollut haitaksi. Oli kuitenkin päivänselvää, että kaikki anarkistisuus ja kapinahenki vaikutti minussa vain pintapuolisesti. Nirvanassa sykkinyt "vaaran tunne" oli tietysti vain miljoonia myyneen rock-bändin kohdalla laskelmoitua markkinointia, eikä tämä ollut epäselvää edes teini-ikäisen vasta kehittymässä olleelle mielelleni. Turvallisessa perheessä ja ympäristössä kasvaneelle pojalle ei riittävän agressiivisia kapinan kohteita ollut juuri tarjolla. Ainoa selkeä maalitaulu, johon kohdistaa kapinoivaa tyytymättömyyttään, saattoi olla vain se perin yksitoikkoinen ja virikkeetön maalaisympäristö, jossa kaikkein hormonaalisimmat teinivuoteni vietin.
Aikaa myöten ihailuni Kurtia kohtaan sai kuitenkin osakseen ristiriitaisempia sävyjä ja muuttui aiempaa varauksellisemmaksi. Erityisesti tähän vaikutti hänen traaginen huumeiden väärinkäytön täyttämä elämäntarinansa. Olen aina pitänyt elämäkerroista ja kiinnostunut ihmisistä sekä heidän tarinoistaan taiteen takana. Eräänä jouluna pukki kiikuttikin minulle lahjasäkissään Christopher Sandfordin kirjoittaman elämäkerran Kurtista. Olen sittemmin lukenut kirjan uudestaan, ja se on vaikuttanut lukuisten tv-dokumenttien lisäksi voimakkaasti kuvaani Kurtista henkilönä ja persoonana, jonka sisällä monet demonit kävivät kyltymätöntä kamppailuaan. Kurt kärsi koko ikänsä kroonisista mahavaivoista, joihin hetkellistä lohtua toivat heroiinin poltetun lusikan katkuiset piikit, jotka varjostivat koko hänen julkisuudenaikaista elämäänsä. Kurt näyttäytyikin pian ennen kaikkea ambivalenttina persoonana, jonka musiikilliset lahjat olivat kiistattomia, mutta jonka elämäntarinaa en olisi halunnut jakaa.
Seattlen sininen villapaita
Ensimmäinen innostukseni Nirvanaa kohtaan oli varsinainen hyökyaalto. Paitsi että se oli innostusta tarttuviin kitarariffeihin, nerokkaisiin melodioihin ja väkevään energiaan, oli se myös lapsenomaista paloa yhtyeen visuaaliseen antiin. Kasvavan kunnioituksen ja ihailun tunteiden syntymistä edesauttoivat utuiset mystiikan läpitunkemat visuaaliset välähdykset omasta lapsuudesta 1990-luvun alusta. Kaikkein klassisin ja samalla oudolla tavalla tutuin näky oli Kurt soittamassa lavalla sinisessä "villapaidassaan" pitkät vaaleat pesemättömät hiukset silmillä. Nämä kosmiset ilmestykset palasivat salaman lailla silmilleni, kun löysin serkkujeni VHS-kokoelmasta erään kasetin, jonka pinta oli täynnä punakynäistä töherrystä. Jostain sotkun seasta erottui kuitenkin huomiota herättävi nimi: Nirvana.
Laitoin kasetin kotona pyörimään ja katselin äärimmäisen sekavaa ja samalla oudon kiehtovaa ohjelmaa 1990-luvulta. Kyseessä oli eräänlainen happopäinen videokollaasi, joka sisälsi Nirvanan live-esiintymisiä, tv-keikkoja, haastattelupätkiä ja rentoja backstage-kotivideoita. Ohjelma oli myöhemmin dvd:näkin julkaistu Live! Tonight! Sold Out! vuodelta 1994. Olen sittemmin lukenut, että Kurt olisi itse valinnut suuren osan ohjelman kuvamateriaalista, mutta ei kuolemansa vuoksi saanut projektia päätökseen. Ikonisia ottoja sisältänyt ohjelmapläjäys vahvisti ihastustani grungen kiehtovaan auktoriteetteja kumartelemattomaan maailmaan. Mitä muuta sitä varhaisessa teini-iässä saattoi haluta olla, kuin reikäfarkuissa kuljeskeleva kitarasankari. Juuri näillä videoilla Nirvanan täysi epäasiallisuus, epäsiisteys ja anarkistisen kiertue-elämän hulvattomuus saivat näkemyksellisen täyttymyksensä.
Monista ikimuistoisista Nirvanaan liittyvistä videonpätkistä mieleenpainuvin on ollut eräs satunnaisella live-keikalla sattunut välikohtaus, jota myös Sandfordin kirjassa kuvataan mainiosti. Lavan sivureunalta bändin vierestä kuvattu sumea video esittää Nirvanan soittamassa hypnoottista kappaletta nimeltä Love Buzz, joka oli cover-versio hollantilaisen Shocking Bluen 1960-luvun kappaleesta ja Nirvanan ensimmäisiä sinkkuja. Bändin soittaessa katsoja voi erottaa Kurtin edessä lavan reunalla istuvan lihaksikkaan huivipään, joka on selvästi yksi keikan turvamiehistä. Kaikki sujuu normaalisti, kunnes biisin yltäessä energiseen kitarasooloon saakka tapahtuu Kurtin päässä jotain, ja hän päättää täysin yllättäen loikata lavalta kitaroineen keskelle vellovaa yleisömassaa. Huivipäinen moottoripyöräkerhon kunniajäsen hermostuu tästä ja alkaa repiä Kurtia hiuksista takaisin lavalle. Kurt taas menettää hermonsa ja alkaa hakata ronskia turvamiestä kitaralla päähän. Keskelle kappaletta ja keikkaa syntyy yhtäkkiä täydellinen kaaos, kun turvamies suuttuu lopullisesti ja lyö Kurtin keskelle lavaa kuin räsynuken ja potkaisee tätä vielä lopuksi mahaan. Tässä vaiheessa soitto loppuu täysin, ja Krist menee väliin, jolloin Davekin loikkaa rumpujensa takaa rauhoittamaan tilannetta. Yleisö ja bändin jäsenet ovat täysin what the hell is happening -tilassa, jolloin turvamies marssii mielenosoituksellisesti pois lavalta yleisön raivostuneiden "hevonpaskaa" huutojen siivittämänä. Hetken kuluttua pöllämystyneen näköinen Kurtkin kömpii ylös ja alkaa tapailla kitaransa säveliä yleisön osoittaessa lahjomatonta suosiotaan.
Toinen suosikkipätkäni esittelee yhtyeen pöydän ääressä ilmeisesti jonkin festivaalialueen takahuoneessa. Koko video on yhden vitsin välähdys ja ohi alle minuutissa. Jollain tavalla se kuitenkin onnistuu mielestäni kiteyttämään kaiken sen, mikä Nirvanassa ja Kurtissa on positiivista ja valoisaa. Kameran ulkopuolella oleva toimittaja kysyy: "kuinka määrittelisitte Nirvanan soundin?" Kurt vetää pitkät henkoset savukkeestaan, jonka jälkeen Krist alkaa rummuttamaan pöytää rytmikkäästi. Pian kaikki alkavat önisemään jotain melodianpätkää täysin välinpitämättöminä. Tulee hetken hiljaisuus, jonka jälkeen Kurt katsahtaa edessään pöydällä olevaan sitruunaan, nappaa sen ja puristaa nyrkkiinsä kameran edessä: "ja ripaus sitruunaa!".
Tallenteiden Kurt oli sekä tavoittamaton esikuvan kohde että myös pelottava kuoleman enkeli. Sinisessä villapaidassaan hän oli kaikessa häikäisevässä lahjakkuudessaan hyvin myyttinen ilmestys. Kuten niin monen muunkin artistin kohdalla, myös Kurtista on sanottava, että hänen aikainen kuolemansa loi bändiin liittyvää mystistä sädekehää ja vahvisti varmasti jonkin verran myös omaa ihailuani. Emme koskaan näe häntä vanhana ja ryppyisenä kiertämässä maailman olympiastadioneita ja soittamassa Teen Spiritia yhä uudelleen ja uudelleen. Emme koskaan tule myöskään näkemään häntä siinä keski-ikäistyneessä, läskistyneessä ja kaikista miljoonista dollareista loputtoman pöhöttyneessä tilassa jossain Hollywoodin kartanossa antamassa "vinkkejä nuoremmille" ja kommentoimassa kuinka nykymusiikki on silkkaa sontaa. Ja mikä tärkeintä, emme koskaan tule näkemään häntä kadottamassa sitä kaikkein tärkeintään, eli loistavan sävelkynän terävyyttä. Tämän kaiken sijaan Kurt on aina tuleva olemaan kuolematon nuoriso-idoli ja kuulumaan rock-legendojen ylvääseen kaanoniin. Muistoissamme hän on ikuisesti nuori sänkileukainen kapinallinen ja ainutlaatuinen laulunkirjoittaja, ja saamme ikuisesti arvuutella sydämemme kyllyydestä millaista musiikkia olisimme saaneetkaan kokea, jos hän vain olisi saanut elää.
Kurt oli kuitenkin myös jotain täysin muuta kuin varaukseton ihailun ja kunnioituksen kohde. Hän oli vaikea persoona, joka kärsi monenlaisista henkisistä ongelmista elämänsä aikana. Lukiessani hänen elämästään, ja etenkin monelle rock-tähdelle ikävän tyypillisestä huumeiden käytön rajuudesta, en voinut enää olla pelkkien viileiden musiikkivideoiden uhri, vaan henkilöön musiikin takana täytyi suhtautua aiempaa monitahoisemmin. Nirvanan maailma flanellipaitaisen riekkumisen ja rokkikukkoilun takana oli jotain äärimmäisen traagista, ja kaikkea muuta kuin esikuvallista.
Sydämen muotoisia laatikoita
Nirvanan pitkäsoitollinen joutsenlaulu In Utero tuli kuunneltua ensi kerran hyvin pian Nevermindin jälkeen – myös isoveljen c-kasettikokoelmista. Tällä kertaa kasetti oli kuitenkin kaupan hyllyiltä ostettu, ja sen kansikuva ihosta riisutusta naisenkelistä oli hyvin makaaberi ilmestys kielien tämän albumin tarpovan aiempaa synkemmissä tunnelmissa. Kasetin häiritsevää ulkoasua katsellessa mieleen tulvivat pelottavat muistot 1990-luvun alusta, kun serkkuni esitteli minulle Iron Maidenin luurankohahmojen täyttämiä levynkansia. Kuolema oli lapsena minulle nimittäin hyvin herkkä ja vaikea asia käsitellä. Muistan aina erään unettoman yön sen jälkeen, kun Jyrkistä oli tullut katseltua Guns ‘n’ Rosesin elokuvallinen musiikkivideo November Rainista. Slashin selkäpiitäkarmiva kitaraujellus lopun hautajaiskohtauksessa oli pienelle kuolemanpelkoiselle pojalle yksinkertaisesti liikaa.
In Utero oli edeltäjänsä tavoin täynnä upeita sävellyksiä, vaikka yleistunnelma albumilla olikin jokseenkin painostava. Levy oli kuitenkin selvästi arvoisensa jatko-osa yhdelle maailman parhaimmista rock-albumeista. Itsetuhoinen kalman haju leijui kaiken yllä, mutta kauniit melodiat olivat edelleen vahvasti läsnä. Taidokkaasti rakennetulla levyllä vuorottelivat sekä herkät balladit (All Apologies, Pennyroal Tea) että energisen raivoisat tunnepurkaukset (Rape Me, Tourette’s, Heart Shaped Box). Monet albumin kappaleista saivat mielestäni sovitukselliset täyttymyksensä akustisina versioina hieman myöhemmässä MTV:n Unplugged taltioinnissa.
Ainoastaan kolme Nirvanan albumia tuli koristamaan cd-hyllyäni teini-iän saatossa: Nevermind, In Utero sekä b-puolista ja harvinaisuuksista koottu Incesticide (In Bleach on vasta myöhemmän ajan tutustumisen tulos). Nämä levyt muodostivat sen musiikillisen pohjan, johon kaikki haltioitunut ihailuni perustui. Samalla sementoitui Nirvanan asema kaikkien aikojen kolmanneksi tärkeimpänä yhtyeenä (edellä vain The Beatles ja Blur). Musiikki itsessään oli kaiken kunnioituksen vankkumaton perusta. Nirvanassa tuntui jollain täysin vastaansanomattomalla tavalla olevan kosketuspintaa sielun jokaiselle osa-alueelle; pintatasolla kulkivat imagolliset seikat aina nuhruisesta ulkonäöstä viileään rock-asenteeseen ja energiseen lavaesiintymiseen saakka. Kuitenkin raivoisan ulosannin varsinaisena moottorina toimivat täydellisen sopusointuiset ja luvattoman kauniit melodiakuljetukset, jotka aina kannattelivat Kurtin kappaleita. Juuri tämä nuoren monitahoisen persoonan eri osasia kutkutellut valovoimainen musiikillinen yhdistelmä vetosi minuun lähtemättömästi. Ärhäkkä särökitara ja voimakas karjunta loivat naiivilla tavalla kiehtovaa vaaran tunnetta, mutta eivät kuitenkaan etäännyttäneet liikaa omasta pehmeämmästä sielunmaisemasta. Se juuri oli miljoonia myyneen grungen resepti: siinä oli tasaisesti vähän kaikkea.
Se, mikä Kurtissa on minulle tuottanut myöhemmin pettymyksen, on hänestä yhä löytymätön “toinen taso”. On erilaista tuntea syvää ihastusta, ja pitää sitä yllä pitkän ajanjakson verran samansuuruisena. Ihailuni Nirvanan musiikillisia ansioita kohtaan tasaantui pian teini-iän suuritunteisimman vaiheen jälkeen tasolle, jolla se on ollut aina siitä lähtien. Jokainen pitkän uran luova yhtye tai artisti tarvitsee suosionsa säilyttääkseen menestyksekästä uudistumista. Kun taas niiden taiteilijoiden kohdalla, joiden tuotanto jäi lyhyen elämänkaaren vuoksi suppeaksi, suosion keston syyt täytyvät löytyä jostain muualta. Henkilökohtaisesti minulle tämä tarkoittaa sitä, että henkilöstä itsestään täytyy löytyä jotain muutakin ihailua tai kunnioitusta uudelleen luovaa ja sytyttävää, kuin hänen jo aiemmin tiedossa olleet saavutuksensa tai ominaisuutensa. Jim Morrison on tästä valaiseva esimerkki. Olin jo aiemmin lukenut The Doorsista ja kuunnellut musiikkia perinpohjaisesti, mutta vasta kahlattuani läpi Jimin omasta elämästä kertovan elämäkerran, oivalsin hänen persoonastaan puolen, joka sytytti minut paljon pitkäkestoisempaan liekkiin. Rentun viinaan menevän laulajaboheemin takana kyyristeli laajasti lukenut intellektuelli ja syvämietteinen sanataiteen ymmärtäjä. Kunnioitus myyttistä popkuvaa ja karismaattista lauluääntä kohtaan koki samassa aivan uudenlaisen ja aiempaa pysyvämmän renessanssin.
Tätä kaikkea olisin halunnut löytää myös Kurtista. Hänen persoonansa ja elämäntarinansa tulee musiikkinsa kautta aina kiinnostamaan ja pohdituttamaan minua, mutta odotan yhä sitä päivää, jolloin myös hänen oma tarinansa näyttää hänestä jonkin uuden inhimillisen puolen, joka häikäisee minut kirkkaudellaan. Kurt ei ollut varsinaisesti kirjallinen hahmo, vaikka hänen sanoituksensa ovatkin paljonpuhuvia. Enimmäkseen ne kuitenkin käsittelevät maailmaa, jonka itse kokee väkisinkin liian vieraaksi. Kurtin lyriikoista voi löytää vieraantuneisuutta, huumeiden tuomaa euforiaa ja henkistä kärsimystä. Kirjallisessa mielessä Kurt oli tiettävästi William S. Burroughsin suuri fani ja jopa kutsui tämän esiintymään Heart Shaped Boxin musiikkivideolle (Burroughs kieltäytyi kohteliaasti). Burroughsin vahvan huumeidenkäytön inspiroiman kirjallisen luomistyön kiteytymä oli hallusinatorisia näkyjä sisältänyt tajunnanvirtateos Alaston Lounas, jonka sotkuinen huumeavaruus oli itselleni lukukokemus vailla oman elämän kosketuspintoja. Kurtissa on jotain samaa äärimmäisen vieraannuttavaa, kuin tässä beat-kirjailijassa, joka muun muassa piikitteli itseään Pohjois-Afrikan savimajoissa päivät pitkät ainoana viihdykkeenään oma kengänkärki. Ei tähän mielipuoliseen elämäntyyliin vaan voi samaistua – ei vaikka miten asiaa ajattelisi.
Olenkin aina halunnut tavalla tai toisella kyetä puhaltamaan huumehöyryt pois ja löytämään savupilven alta todellisen Kurtin; miehen, joka pitelee sylissään parivuotiasta tytärtään ja hakee lakkaamatta taiteellista huippuaan. Etsin hänestä suurta elämänfilosofia, joka on vain haudattu karkean, nuhjuisen ja heroiinihöyryisen ulkokuoren syviin laskoksiin. Jopa hänen yhtyeensä nimi viittaa buddhalaiseen valaistumiseen (Kurt oli poiminut nimen tv-ohjelmasta) ja inspiroi etsimään musiikin ja henkilön syvempiä kerroksia. Kurt on kuitenkin ollut aina minulle esikuvana äärimmäisen riitasointuinen: hän on sekä malliesimerkki superlahjakkuuden loistosta että sen kauheasta kirouksesta. Miljoonat olisivat valmis omistamaan hänen musiikintekijänlahjansa, mutta tuskin monikaan meistä olisi halunnut kokea hänen elämäntarinaansa. Mikä hänessä kuitenkin puhuttelee niin voimakkaasti? Kurtin tarina miljoonia myyneenä huumeriippuvaisena rokkarina on näennäisesti äärimmäisen kaukana tavallisen suomalaisen nuoren elämänkaaresta – samoin ovat hänen synkeät vieraantuneisuudesta ja huumeista kertovat sanoituksensa. Kaikesta huolimatta on sanottava, että se ulkopuolisuus, josta Kurt laulaa, on universaalilla tavalla miljoonissa nuorissa ympäri maailmaa – sen näkeminen vain vaatii oikeanlaista silmää.
Parempi loppuun palanut kuin hiljalleen hiipunut
Entä jos olisin ihminen, jolla on näennäisesti kaikkea, mitä ihminen vain elämältään toivoa voi? Olisin satumaisen rikas, menestynyt, alallani huippuarvostettu, miljoonien ihmisten syvästi ihailema sekä rakastava perheenisä ja aviomies. Mitä minulta tällöin enää voisi puuttua? Kaiken tämän keskellä Kurt eli, ja kaikesta tästä hän myös päätti lopullisesti luopua huhtikuun alussa 1994. Pakeneminen päihteiden vieroitusklinikalta, vetäytyminen ja viimein lopullinen ratkaisu: kuolettava annos heroiinia ja haulikon laukaus. Emme koskaan saa täyttä selvyyttä siitä, mitä todella tapahtui. Kurtin itsetuhoisuudesta ja kompleksisesta demonien kahlitsemasta persoonasta on runsaasti viitteitä sekä hänen elämässään että musiikissaan. Todennäköisesti kyse oli itsemurhasta, mutta en kuitenkaan voi olla ihmettelemättä, että miksi ihmeessä. Narkkarin aivokemiallinen maailma on toki täydellinen arvoitus ulkopuoliselle, mutta jokin jutussa on aina myös haiskahtunut oudolle. Monet silminnäkijät ovat kertoneet Kurtin olleen viimeisinä päivinään hyväntuulinen ja kaikkea muuta kuin ihmisraunio, joka on valmis lataamaan kasvonsa täyteen lyijyä. Teko oli itsekeskeinen, paitsi arvokkaan taiteen, myös sen vuoksi, että jäljelle jäi parivuotias tytär vailla isää. Monilla itsemurhaan päätyneillä ihmisillä ei ole ollut mitään tarkoitusta elää – Kurtilla oli kaikki syyt jäädä henkiin.
Näin kerran erään 1990-luvun lopulla tuotetun tv-dokumentin Kurt & Courtney, jossa selkeällä agendalla liikkunut dokumentintekijä selvitti Kurtin kuoleman mysteeriä, ja siihen liittyneitä murhaepäilyjä. Yksi selkeimmistä esille nousseista skenaarioista oli Courtneyn junailema salaliitto, jonka seurauksena Kurt olisi murhattu. Murhaan viitanneita seikkoja olivat muun muassa monen lääkärin vakuuttelut Kurtin ruumiista löytyneestä valtavasta määrästä heroiinia, jonka olisi pitänyt olla niin suuri, ettei hänen olisi millään pitänyt edes jaksaa nostaa haulikkoa ilmaan saati kyetä sitä enää itseensä laukaisemaan. Kuitenkin ruumiin kädestä löydettiin haulikko ja päähän oli ammuttu. Toinen murhaan viittaava asia oli Kurtin itsemurhaviesti, jonka viimeiset rivit poikkeavat käsialaltaan edellisistä (ne voivat olla jonkun toisen kirjoittamia).
Nämä salaliittoteoriat ovat vaivanneet mieltäni siitä lähtien, vaikka en ole koskaan kyennyt niitäkään todella uskomaan. Nimittäin jos Kurtilla ei ollut syitä ampua itseään, mitä todellisia syitä Courtneylla olisi ollut tehdä lapsestaan isätöntä ja murhauttaa lahjakas miehensä? Tuskin ainakaan rahasta, huumeista ja makeasta elämästä on ollut puutetta. Kylmä totuus on se, että emme saa koskaan tietää. Tapahtuipa kaksikymmentävuotta sitten mitä tahansa, asian ratkaisu ei kuitenkaan koskaan tuo takaisin sitä persoonallistunutta suuruutta, jonka musiikkimailma lopullisesti tuolloin menetti; ei ole ollut toista hänen kaltaistaan, eikä koskaan tule olemaan.
Noin kymmenen vuotta Nirvanan löytämisen jälkeen olen alkanut toden teolla kuunnella myös muita saman ajanjakson grungebändejä, jotka ovat jääneet hieman syyttä suotta yhden suuren varjoon. Näistä kirkkaimpina helminä loistavat seattlelaiset Pearl Jam ja Alice In Chains, jotka eivät koskaan saaneet samanlaista arvostusta ja sädekehää, mutta jotka eivät lahjakkuudessaan suuresti häviä toverilleen. Etenkin Layne Staleyn traaginen kohtalo on toinen grungen suurista surullisista huumeiden tuhoamista ihmistarinoista, ja ehkä vielä jonain päivänä kirjoitan myös hänestä. Kaiken alku oli kuitenkin Kurtissa, ja jos Damon Albarn ja Graham Coxon saivat minut rakastamaan musiikkia, laittoi Kurt moottorin käymään täydellä teholla.
Kurtin lähtö saattoi kaikesta arvailusta ja loputtomasta spekuloinnista huolimatta olla hänen tahtonsa, jota on vain pakko kunnioittaa. Kaikki menestys ja huuma saapui hänen elämäänsä hyvin lyhyessä ajassa. Nirvana nousi vain kolmessa vuodessa täydestä tuntemattomuudesta lähes rajattomaan maailmanmaineeseen. Ne megalomaaniset mittasuhteet, jotka yhtyeen suosio rakettimaisesti saavutti, aiheutti sellaisen sirkuksen, jonka vähemmänkin herkkä ihminen kokisi liialliseksi. Voi olla, että taiteelliset paineet kasvoivat liian suuriksi, ja yhdessä terveysongelmien kanssa elämä vain menetti kestettävyytensä – kuka tietää. Varmaa on vain se, että lyhyen elämänsä aikana Kurt ehti saavuttaa enemmän kuin useimmat meistä koskaan. Viimeiseen viestiinsä hän muotoili Neil Youngin kauniit laulunsanat: “on parempi palaa loppuun kuin hiipua pois”. Tässä hän oli kuitenkin väärässä, sillä Kurtin ainutlaatuisen luomisvoiman hehku ei ole poissa, vaan kuten lähes sata vuotta sitten Pariisin Riemukaaren alle erään tuntemattoman sotilaan muistoksi sytytetty liekki – se palaa yhä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti