Musiikin topvitoset osa 3.

Avaruuden ääniaalloilla

 

 

  Vain alaston hiljaisuus ja syvä rauha täyttävät rannattoman avaruuden. 

- Giacomo Leopardi (1821)

Kun harhailevat katseemme kerran osuvat öisen tähtitaivaan kohdalle, huomaamme olevamme väistämättä maailmankaikkeuden perimmäisten kysymysten äärellä. Muistan kuinka olin lapsena usein hyvin utelias tähtitaivaan ihmeitä kohtaan. Jos satuin olemaan ilta-aikaan ulkona ja huomaamaan pilvettömän tähtitaivaan ylläni, katsoin usein aivan kohtisuoraan ylös. Tässä asennossa en voinut kuitenkaan pysyä pitkään, sillä tunsin nopeasti kuinka avaruuden pohjaton tyhjyys alkoi nielaista minua loputtomiin syvyyksiinsä. Tai näin ainakin kuvittelin. Lapsen mielikuvituksella ei nähkääs ole rajoja, mutta niin voi myös hyvällä syyllä todeta avaruudesta. Planeettamme ulkopuolinen maailmankaikkeus kun on mittaluokaltaan sitä kokoa, jota ihmisen ymmärrys ei edes korkeimmassa muodossaan kykene hipaisemaankaan. Harva asia on ihmiselle samaan aikaan yhtä kiehtovaa ja laajuudessaan täysin tavoittamatonta kuin juuri avaruus. 

Ihmisen käsityskyvyn ylittävät tähtimaisemat ovat kiehtoneet myös monia modernin ajan musiikintekijöitä. Avaruuden galaktiset ulottuvuudet ovat saaneet pauloihinsa erityisesti monia varhaisen ambient-musiikin pioneereja. Avaruudesta ovat tämän genren saralla levyttäneet mm. englantilainen Brian Eno, kreikkalainen Vangelis, saksalainen Tangerine Dream ja japanilainen Isao Tomita. Myöhemmin suosittua avaruusteemaista elektronista musiikkia ovat levyttäneet mm. brittiläiset yhtyeet The Orb ja Aphex Twin. Yhdysvaltalaisen Geodesiumin astraalinen musiikki taas on niittänyt mainetta erityisesti moniaistillisten planetaarioesitysten taustalla ympäri maailman. Klassisen musiikin puolella avaruudellisissa maisemissa ovat viihtyneet ainakin brittisäveltäjä Gustav Holst, elokuvasäveltäjä John Williams ja suomalainen nykysäveltäjä Kaija Saariaho. Pop-musiikin osalta tähtien pyörteissä ovat tanssahdelleet muun muassa David Bowie, Pink Floyd, Babylon Zoo sekä Mike Oldfield. Lisäksi avaruus on innoittanut musiikkia lukuisiin tieteiselokuviin, tv-sarjoihin ja videopeleihin. 

On olemassa eräs musiikillinen instrumentti, jonka äänimaailman sanotaan kuvastavan erityisen hyvin juuri avaruutta. Vuonna 1920 venäläinen keksijä Léon Theremin ideoi elektronisen soittimen, joka koostui kahdesta antennista ja niiden välisestä laatikosta. Laitteen erityinen hienous oli siinä, että sitä kykeni soittamaan ilman fyysistä kosketusta, vain liikuttelemalla käsiä antennien läheisyydessä. Kehittäjänsä mukaan thereminiksi ristityn laitteen häilyvää, aavemaista soundia on pidetty erityisen sopivana musiikkina etenkin ulkoavaruudellisten, selittämättömien mysteerien kuvastamiseen. Theremin onkin soinut esimerkiksi joidenkin 1940- ja 1950-luvun tieteiselokuvien taustalla. Pop-musiikissa soitinta käytetttiin tiettävästi, ainakin laajempaa huomiota herättävästi, ensi kerran The Beach Boysien Pet Sounds (1966) albumilla. Elektronisista pioneereista erityisen tunnettu thereminin käyttäjä lienee ranskalainen Jean-Michel Jarre. 

Mitkä sitten ovat erinomaisen avaruusmusiikin tunnusomaiset piirteet? Tämänkaltaisen musiikin luonteeseen kuuluu, että sen olemus on vaikeasti määriteltävissä. Onnistunut avaruusmusiikki on luonteeltaan dualistista: samalla kertaa sekä kutsuvaa että luotaan työntävää. Melodisuus, tarttuvuus ja rytmisyys eivät ole tässäkään genressä perisyntejä, mutta avaruudellisten maisemien loihtiminen vaatii kuitenkin kuuntelijalle tietynlaista etäisyyden tuntua. Avaruusmusiikin täytyy kuulostaa äärirajoja tavoittelevalta, samalla kun se ojentaa käden kuulijalle, ja tempaisee tämän mukaansa kauas kosmoksen kiemuroihin. Yleisesti ottaen futuristisesti ja tunnelmallisesti toteutetut ambient-kappaleet tekevät tämän tempun kaikkein onnistuneimmin. Näin käy kuitenkin vain, jos musiikissa on sekä minimalistisuutta että sisäänrakennettua majesteetillisuutta. Tyhjiön tuntu, kelluva olotila, kuplivat ääniefektit ja futuristiset äänimaisemat. Siinä muutamia varteenotettavia elementtejä. Toki avaruuden voi loihtia mielikuviin monin eri keinoin, klassinen sinfoniaorkesteri ei ole myöskään hassumpi vaihtoehto. Elektronisessa soundissa on kuitenkin sellainen kytkös tieteen, teknologian ja fysiikan maailmaan, jota olemme tottuneet pitämään miltei erottamattomana osana avaruuteen liittyviä mielikuviamme. Kaiken kaikkiaan, musiikin taiteessa on aina lopulta kyse ihmisestä, olipa hän sitten omalla planeetallaan tai ei. Ja matematiikasta. Viettäkääpä vaikka rauhallinen hetki Boards of Canadan seurassa.  

Avaruusmusiikin voi jakaa karkeasti kahteen eri ryhmään. Ensimmäisen ryhmän edustajat liittävät itsensä tähän teemaan lähinnä avaruuteen viittavien sanoitusten perusteella, ja toisen ryhmän asianajajat taas kunnostautuvat avaruudellisten äänimaisemien luonnissa. Omat mieltymykseni suosivat usein nimenomaan tätä jälkimmäistä ryhmää. Onpa ulkoavaruudellinen illuusio luotu sitten millä keinoin tahansa, on juuri kuuntelijan mielikuvien onnistunut manipulaatio se kaikkein tärkein avain. Muutamien ratkaisevien minuuttien aikana kuulijan on saatava kätösiinsä todellinen kokemus pääsylipusta kiertoajelulle kaukaisten tähtitarhojen tuolle puolen. Mikäli tällaisen rajattoman mielihyvän tuotos on riittävän onnistunut, ei paluulipulle ole kaipuuta. Seuraavat viisi kappaletta/teosta ilmentävät tämänhetkistä ymmärrystäni onnistuneesta avaruusmusiikista. Vaikka ne eroavat ulkoisesti toisistaan hyvinkin merkittävillä tavoilla, on niissä kaikissa kuitenkin yhteistä vahva johdatuksen tunne sinne kauas jonnekin, galaksien rajoille ja yli...

5# Mark Snow - Materia Primosis: The X-Files Theme (Main Title) (1993)

 

Alun komea kumahdus jäädyttää välittömästi paikalleen. Suljen silmät ja alan hiljalleen lipua kohti maailmankaikkeuden tuntemattomia kolkkia. Siirtymä on nopea, mutta samalla turvallista levollisuutta huokuva. Vaikka mysteerit odottavat kulmauksen tuolla puolen, ei niiden uhkavuudesta voi olla varma. Loputon uteliaisuus voittaa kuitenkin kaikki mielen asettamat harhaiset pelot. Koska en ole ikinä seurannut ainoatakaan jaksoa Salaisista kansioista, olen kadehdittavan vapaa kaikista tv-sarjan kuvastoon liittyvistä mielleyhtymistä. Jopa Agenttien Scullyn ja Mulderin kasvonpiirteiden ilmestyminen verkkokalvolle on kuvana ilmeisen pakotettu. Harvoin mihinkään visuaaliseen kuvastoon liitettty musiikki on näin vapaata maaperää tajunnanvirran taiteiltavaksi. Jos valmiita mielleyhtymiä tulee, ne väistyvät nopeasti eivätkä aseta ajatuksille rajoja. Kun mielikuvitukseni ei näin ole populaari-ikonien kahlitsema, on sen lento huomattavan paljon monimuotoisempaa. Sen rajat myötäilevät ainoastaan ulkoavaruuden määrittelemiä ääriviivoja.

On vuosi 1993. Muusikko Mark Snow pestataan säveltämään musiikki uuteen jännityssarjaan nimeltä Salaiset kansiot. Teemakappale alkaa hiljalleen muotoutua, jokainen elektroninen efekti alkaa asettua paikalleen. Juuri sopiva kaikuefekti ei kuitenkaan ota löytyäkseen, ja Snow alkaa vähitellen tuskastua. Hän kokeilee useita eri versioita, mutta sarjan luoja Chris Carter ei kelpuuta niistä yhtäkään. Erään kuuntelusession päätteeksi mielialat ovat matalalla, ja juuri kun Carter on poistunut huoneesta, Snow rojauttaa turhautuneena käsivartensa syntetisaattorin koskettimille. Valmiina olevat asetukset antavat koko huonetta puistattavan kaiun. "Se oli siinä!" Riemulle oli aihetta, sillä juuri kappaleen taianomaisuus syntyy hyvin pitkälle sen omalaatuisesta, kuplivasta kaiusta. Juuri Snown kaikuefektit täyttävät kokonaisen ulottuvuuden, ja juuri oikein rytmitettynä ne luovat voimakasta imeytymisen tunnetta. Jo ensimmäisten efektien soidessa pimeys laskeutuu ympärille, ja kuuntelija on hetkessä siirtynyt toiseen aikaulottuvuuteen, mustaan aukkoon, jossa eri aikatasojen luomat madonreiät nakertavat kaiken pohjan kokijan aiemmalta inhimilliseltä ymmärrykseltä.

Kaiku antaa kappaleelle tunteen tyhjiöstä, rajattomuudesta, joka voi toteutua vain ulkoavaruudellisissa maisemissa. Mutta pelkkä kaiku ei anna kappaleelle tarpeellista vetovoimaa, pelkkien efektien ja teknisten kikkojen varaan rakennettu kehikko on ytimeltään hengetön. Tarvitaan jotain muuta. Kenties aavemainen keskusmelodia, joka samanaikaisesti sekä värisyttää että houkuttaa. Snown kehittämä vihellysmelodia on juuri tämänkaltainen komponentti, ja hyvin pitkälle myös koko kappaleen menestystarinan keskeisin osatekijä. E-mu Proteus 2 -mallisella syntetisaattorilla Snow päätyi lopulta käyttämään tunnusmelodiaan vihellysefektiä nimeltä "viheltävä Joe", ja lopputulos on historian heiniä. Efekti ja melodia oli saanut inspiraationsa The Smithsin vuoden 1985 klassikosta "How Soon Is Now?". Mutta siinä missä Morrisseyn ja kumppaneiden kitaraefekti tunnelmoi Lontoon hämyisten alakuppiloiden nurkkapöydissä, on Snown vihellyksessä aimo annos silkkaa hiuksia nostattavaa hurmosta. Materia Primosis kun on pohjimmiltaan kuuntelukokemuksena hyvin eksistentiaalinen mitä suurimmassa määrin. Vaikka henkiset hurmostilat ovat musiikkia rakastavalle henkilölle tavanomaisia, on tilanne toinen kun koko olemassaolo kehon ja mielen synteesinä ei olekaan enää totutussa todellisuudessa. Kun on juuri huomannut matkanneensa kaiken totunnaisen tuolle puolen, alkaa syke käymään toisilla kierroksilla. Ja silti. Se melodia on niin tarttuva, kutsuva ja suojaisa, että mieli on pakostakin ymmällä. On vain pakko rakastua, ja kuunnella uudelleen.

Materia Primosis on kappale, jota ei hevin unohda. Tämä ulkoavaruuden runoelma soi ensi kerran alkutunnarina Salaisten kansioiden toisessa jaksossa syksyllä 1993. Kolme vuotta myöhemmin se julkaistiin singlenä maaliskuussa 1996, jolloin kappale nousi rakettimaisesti brittien sinkkulistan kakkoseksi (ykkösenä killunutta The Prodigyn Firestarteria ei sentään käynyt päihittäminen). Vaikka sarjan pitkä kesto ja suosio siivittivät myös kappaleen levymyyntiä, ovat kuitenkin harvassa olleet ne kerrat, kun instrumentaalinen kappale on valloittanut minkään maan levytilaston kärkisijoja. Temppu ei olisi onnistunut ilman kappaleen mieleen painuvaa vihellysmelodiaa. Kumeat jymähdykset ja tasaisesti kuplivat kaikuefektit muodostavat sen ihmeellisen pyörteen, jonka keskushahmona yksinäinen tyhjiössä kelluva vihellys kutsuu ihmistä seireenien tavoin luokseen. Vaikutus on myös todella halutun kaltainen. Primosista kuunnellessa nimenomaan haluaa tarttua tuohon kutsuun ja tulla imetyksi aikaulottuvuusmatkalle sinne jonnekin, kauas tuntemattomuuden tuolle puolen. Ehkä tuolloin on myös mahdollista saada viimein vastaus erääseen ihmiskuntaa ikiaikaisesti askarruttaneeseen kysymykseen: olemmeko todella yksin?

Kuuntele kappale tästä:

 https://www.youtube.com/watch?v=HQoRXhS7vlU

Bonus! Mystinen kappale on innoittanut myös lukuisiin enemmän tai vähemmän onnistuneisiin cover-tulkintoihin. Seuraavat kappaleet edustavat kahta hyvin erilaista esimerkkiä näiden yritelmien kirjosta.

Italialainen tuottaja DJ Dado muunsi kappaleen hyvin erilaiseen dream trance -muotoon. Vaikeasta lähtoasetelmasta huolimatta lopputulos toimii yllättävän hyvin myös tanssittavana versiona, ja kappale ylsikin useiden maiden levylistoilla kymmenen parhaan joukkoon vuonna 1996.

https://www.youtube.com/watch?v=38krITsEVGw


Aivan toisenkaltaisilla maku-ulottuvuuksilla liikkuu kuitenkin uransa aikana useita inkarnaatioita kokeneen brittikollektiivi UNKLE:n tyylikäs versio vuodelta 2008. Mark Snown kanssa yhteistyössä toteutettu raita on sovitukseltaan alkuperäistä suureellisempi,  sillä jouset ja voimakkaammat rummut tuovat kokonaisuuteen aivan toisenlaista voimaa ja kokoa, joskin alkuperäinen synkkyys on jonkin verran kaikonnut perinteisempien kauneusarvojen tieltä. Kappale luotiin toisen sarjasta ilmestyneen kokopitkän elokuvan X-files: Usko koetuksella lopputekstimusiikiksi.

https://www.youtube.com/watch?v=fPzKhXgkjRk

4#  Kenji Yamamoto - Metroid Prime: Credits Music (2002)

 

Kädet hapuilevat jännittynein ottein purppuraisen ohjaimen käynnistysnappulalle. Alkuruudun oudot punertavat ektoplasmat lipuilevat kuvaruudun poikki omille epämääräisille sijoilleen. Kuva on suoraan toisesta maailmasta, sen laadussa on häiriöitä. Jokin ulkopuolinen voima ohjailee taajuutta. Samassa intro-musiikin kumeat voimalyönnit paukahtavat, ja pelaaja on jälleen osana reaalimaailman turvallisempia iloja. Ruudulle on ilmestynyt Metroid-pelisarjan uusimman ilmestyksen varsinainen logo ja alle häilyvä teksti press start. Huomaan katselevani outoa intergalaktista maailmaa Samus Aran -nimisen palkkionmetsästäjän videovisiirin lävitse. Jännitys valtaa mielen. Käynnistän pelin todellisen alkuvalikon. 

Mitä nyt tapahtuu? Olenko osana keskiaikaisen inkvisition hämäräperäisiä seremonioita? Vai ovatko maailmankaikkeuden äärirajat tulleet piirun verran aiempaa näkyvämmiksi? Kaiuttimista kajahtaa voimallinen kuorolaulun humina. Elektroniset ääniefektit kielivät science-fiction tunnelmaa parhaimmillaan, kun Nintendo Gamecubelle vuonna 2002 julkaistun Metroid Prime -pelisarjan ensimmäisen osan tunnusmusiikki alkaa valloittavalla sykkeellä. 

Nintendo julkaisi pelisarjan ensimmäisen osan Metroid vuonna 1986. Pelin oli tarkoitus olla yhdistelmä Super Marion kaltaista sivuttain etenevää tasoloikkkaa ja Zelda-pelisarjasta tuttua ongelmanratkaisua. Retro Studios'in tuottama pelisarja ei jostain syystä ollut koskaan suuri menestys sen alkuperämaassa Japanissa, mutta laaja suosio Amerikassa ja Euroopassa on taannut pelien aseman yhtenä Nintendon tunnetuimmista brändeistä. Ilmeisesti pelin muita Nintendon menestystuotteita selkeästi tummempi sävy ei viehättänyt manga- ja anime-kulttuurin luvatun maan kansalaisia syömäpuikon vertaa. Tarinan sankari, Samus Aran, on entinen Galaktisen Federaation sotilas, joka on siirtynyt palkkionmetsästäjäksi. Sarjan ensimmäisessa pelissä hänen tehtävänään on matkustaa Zebesin planeetalle, jota hallinnoivat koko sarjan pahamaineiset antagonistit Avaruuspiraatit ja heidän johtajansa Emo-Aivo. Taisteltuaan heitä vastaan menestyksekkäästi Samuksen onnistuu paeta asemalta, ennen sen räjähtämistä miljooniksi kappaleiksi. Sarjan toisessa osassa Metroid II: The Return of Samus (1991) sankarimme tehtävänä on tuhota kaikki Metroid-oliot planeetalta SR388. Sarjalle nimensä antavat Metroidit ovat pieniä meduusamaisia avaruusolentoja, jotka imevät elinvoimaa muista elollisista olioista, mutta kestävät huonosti kylmiä lämpötiloja. Pelisarjan mielestäni onnistuneimmassa osassa Super Metroid (1994) Samus palaa Zebes-planeetalle ja sen uudelleenrakennetulle Avaruuspiraattien asemalle. Täällä hän taistelee vaihtuvia vihollisia ja entistä ehompaa Emo-Aivoa vastaan, kunnes häneen kiintynyt Metroid-pesue pelastaa sankarimme uhraamalla itsensä, ja Samus pääsee pakenemaan ennen kuin koko planeetta räjähtää kiertäville radoille. Juuri tämän osan parissa piskuinen kirjoittaja vietti monet jännittävät iltapuhteet kaverilta lainatulla Super Nintendolla, silloin 1990-luvun viattomina vuosina. 

Neljänneksi rankattu avaruuskappale jäljittyy kuitenkin vuoteen 2002, ja pelisarjan yhteen menestyneimpään osaan, Metroid Primeen. Tämä osa oli yksi varhaisimpia first-person-adventure ilmestyksiä, sillä nyt Samus Aran oli siirtynyt ensi kerran seikkailemaan kolmiulotteisessa maailmassa. Erotuksena first-person-shooting -termin peleistä, tässä seikkailukertomuksessa Samuksen hahmoa liikuteltiin erilaisissa ulko- ja sisäkentissä, ja ongelmien ratkaisu, puuttuvien ovien ja varustusten löytäminen kenttien sisältä, kuului olennaisena osana pelin kulkuun, näin oli pienemmässä mittakaavassa myös aiemmissa osissa. Metroid Primen pelitarina ajoittuu vuotta ensimmäistä Metroid-peliä myöhemmäksi. Samus ajautuu planeetalle Tallon IV, jolla sijaitsevat Avaruuspiraattien asema ja Chozon yhdyskunnan rauniot. Hän saa pian selville, että yhdyskunnan tuhon taustalla on vaikuttanut mysteerinen mutageeni Phazon, joka kykenee muuttamaan minkä tahansa geneettisen organismin ulkomuodon. Lopulta Samus onnistuu jäljittämään Phazonin myrkyn lähteen meteorikraatterille, jossa hän kukistaa Phazonin höyryistä kehittyneen supermutaation, Metroid Primen.

 

Hienosta toteutuksesta huolimatta ikimuistettavinta pelissä lienee kuitenkin sen valovoimainen musiikki, jonka sävellyksestä vastasi japanilainen videopelisäveltäjä Kenji Yamamoto (1964-). Yamamoto vastasi myös aiemmasta Super Metroid -osan musiikista, ja halusi Primen kohdalla tyydyttää pelisarjan pitkäaikaisimpia faneja sulattamalla sarjan aiemmista peleistä tuttuja teemallisia osia uusiin sovituksiin. Voimakas tunnusmusiikki oli kuitenkin ennenkuulematon. Ideat eräisiin alkuperäisiin teemoihin Yamamoto sai ajellessaan moottoripyörällään työpaikalle. Päähän pälkähtäneet melodiat saivat hyräillessä ensi muodon ja ovat sittemmin ihastuttaneet maailmanlaajuista yleisöä kansainvälisissä pelimusikiin konserteissa. Metroid Primen musiikissa Yamamoton kirjavaa soitinvalikoimaa edustivat raskaat rummut, piano, kuorolaulu, sähkökitara ja putkien kalke. Näistä elementeistä syntyi pelin soundtrackin mystisen eteerinen ja voimakkaan futuristinen äänimaailma. 

Niinpä sotatanner järisee, kun Metroid Primen tunnusmusiikin voimalliset ensitahdit iskeytyvät kuulijan tajuntaan. Kappaleen kokonaisvaikutelma on yksinkertaisesti mykistävä. Ääniefektit ja ulkoavaruudelliset säksätykset yhdistettyinä hyvin tarttuviin melodiankuljetuksiin luovat äänimailmasta vastustamattoman mukaansatempaavan. Taustan kuorolaulu luo ajattomuuden tuntua, ujeltava päämelodia on elektronisesti tuotettua vihellystä, ja tähtienvälisenä erikoistehosteena se toimii mainiosti. Alkuvalikossa kappaleesta tosin kuullaan vain osittainen versio, varsinainen palkinto seuraa pelaajan kuuloelimille vasta, kun koko peli on kahlattu loppuun saakka. Kappaleen kokopitkäversio soi nimittäin lopputekstien aikana. Kaiken tenhovoiman takana lienee ennen kaikkea sovituksen hyvin onnistunut kerroksellisuus. Kappaleessa on monia pieniä yksityiskohtia, joihin kiinnittää huomiota jokaisella kuuntelukerralla. Rytmit ovat voimakkaita ja iskeviä, ja tasainen kuorolaulu vihellysmelodioineen taas johdattelee ylemmille hengellisille korkeuksille. Harvoin on videopelimusiikin kuuntelu ollut kokemuksena yhtä hengellinen, samoin kuin myös mielikuvitusta kiihoittava. Kappaleen kerroksissa ja elektronisissa yksityiskohdissa soi silkka Radiohead, kokonaisuudessa taas new age -musiikin hengen ja modernin kiehtova ristivalotus. Kaikessa moniulotteisuudessaan Metroid Primen tunnusmusiikki on avaruudellisten äänielämysten kirkkainta aatelia. Tiesittekö muuten, että pelisarjan päähenkilön, tähtienvälisen palkkionmetsästäjän, ulkoasua ei ole kiiltelevään haarniskaan tuijotteleminen? Samus Aranin uljaan galaktisen sotisovan alla kun piilee vaaleakutrinen nainen.

Kuva: http://www.comicvine.com/forums/battles-7/spider-man-2099-vs-samus-aran-metroid-1618104/

Kuuntele kappale tästä:

https://www.youtube.com/watch?v=H2bxWl65GsU&list=PL60AC8FAD43BF869C&index=49

Bonus! Jos on kiinnostunut kuulemaan hienoja remix-sovituksia Nintendon pelimusiikista, on ocremix.org tarkoitukseen erityisen sovelias sivusto. Saitilta aikoinaan löytynyt Metroid Prime -pelisarjan toisen osan musiikista tehty hiipivän tunnelmallinen uudellenmiksaus Torvus Clockwork kuuluu Metroid-musiikin oc-miksausten parhaimmistoon. 

https://www.youtube.com/watch?v=RLMfQRKRedA

3# Vangelis - Blade Runner: End Titles (1982)

 

jjjdkdk

  

Avaruus ei olisi varmasti aiheena tuottanut yhtä loisteliasta popmusiikkia, jollei teknologian kehitys olisi vienyt tieteiselokuvien tasoa ja suosiota aimon harppauksen eteenpäin aina 1970-luvun lopulta lähtien. Kun taas puhe kääntyy tieteiselokuvien kaanoniin, ei ohjaaja Ridley Scottin panostusta ole soveliasta jättää maininnan ulkopuolelle. Hänet tunnetaan ennen kaikkea tämän genren yhdestä tunnetuimmasta kulttielokuvasta Blade Runner - Metropolis 2020. Katsottuani rainan vasta hiljattain viime vuoden puolella huomasin kokeneeni paljon ristiriitaisia tunteita. Harrison Fordin ja kumppaneiden näyttelijäsuoritukset, toimintaa ja tunteita tihkuneet juonikuviot sekä rauhaa ja jännitystä huokuneiden kohtausten ohjaustyöt olivat Toni Niemisen mäkihyppytermein ainoastaan "hyvää perusvarmaa tekemistä", kaikki mieltä suuremmin sykähdyttävämmät elementit jäivät mielestäni uupumaan. Siis kaikesta paitsi kahdesta asiasta: musiikista ja lavastuksesta. Blade Runnerin dystooppisessa suurkaupunkiympäristössä viihtyvät hienosti läpitunkematonta synkkyyttä uhkuvat öiset, aina läsnäolevat sadekuurot ja tähtitaivaat. Tummanpuhuvaa taivasta halkovat pilvenpiirtäjät seisovat sekä modernin ajan airueina että ihmisen pahuuden ja dekadenssin uhkaavina ilmentyminä. Tätä kaikkea maisemointia taas väritti upeasti kreikkalaisen ambient-musiikin pioneerin Vangeliksen unohtumaton musiikki.

Blade Runnerin äänimaailma on kolkko, synkeä ja tuulinen, ainoa lämmön ja valonlähde tuikkii kirkkaasti paistavasta katukyltin neonvalosta. Aikakauden syntetisaattorimelodiat kuljettavat kuulijan läpi dystopisten kaupunkimaisemien kohti mustalla taivaalla loistavaa tähtitaivasta, ja sen taustalla pilkottavia maailmankaikkeuden peruskysymyksiä. Utuinen humina lävistää kaiken olevaisen, jossain kuuluvat yksittäiset piipitykset, koneiden naputukset ja metallin kumea kalke. Jo aiemmin 1970-luvulla elokuvasäveltäjänä kunnostautuneen Vangeliksen musiikki sopii täydellisesti kohteeseensa ja nostaa myös itse elokuvan tasoa melkoisesti. Vaikka lavastus on itsessäänkin hämmästystä ja kunnioitusta herättävää, muodostaa näihin maisemiin sopiva musiikki vasta sen olennaisen henkäyksen, joka puhaltaa kuvaan sen tarvitseman elon ja sielun. Tässä tehtävässä Vangelis mielestäni onnistuu täydellisesti. Elokuvan tarinan olen jo paikoin unohtanut, musiikki elää muistissa edelleen. Itse soundtrack koki aikojen saatossa monenlaisia vaiheita. Vangeliksen ja Scottin erimielisyyksien takia elokuvan varsinaista musiikkia ei voitu julkaista levyllä ilmestymisaikaan, vaan alkuperäisellä soundtrackilla soittaa palkattu orkesteri, joka ainoastaan tulkitsee Vangeliksen musiikkia. Tämä oli luonnollisesti monelle aikakauden fanille kova pettymys. Odotusta kesti vuoteen 1994 saakka, jolloin alkuperäinen musiikki saatiin viimein miltei kokonaisuudessaan julkaistua uudella soundtrack-albumilla.

Lopputulos on kokoelma huminan häivähdyksiä, ääniefektejä, repliikkejä ja ikimuistoisia sävelmiä. Erityisesti sulosointuisen saksofonin säestämä Love Theme ja yhdessä kevyen musiikin brittilaulaja Peter Skellernin kanssa tuotettu ja levytetty One More Kiss, Dear nousevat kaihoisassa rakkaustematiikassaan levyn ehdottomiksi kohokohdiksi. Mutta niin kuin on useaan otteeseen todistettu, lopullinen kuva elokuvan musiikin onnistumisesta syntyy vasta lopputekstien pyöriessä. Vääränlainen tunnelma tähän, ja jälkimielikuva jää auttamatta valjuksi. Usein juuri lopputekstien aikana soivasta kappaleesta tulee jälkikäteen elokuvan ikimuistoisin ja eniten kulutetuin kappale, eikä Blade Runner tee tässä suhteessa poikkeusta. Vangeliksen sävellys lopputeksteihin iskeytyy tajuntaan kuin luotijuna heti aavemaisten maisemien ja loppuratkaisujen jälkeen. Se on kiihkoinen, agressiivinen ja samalla kuitenkin hyvin pehmeällä ja hempeällä tavalla futuristinen, omassa vanhassa syntetisaattoriäänimaailmassaan. Vaikka avaruus sinänsä liittyy elokuvan teemaan lopulta vain vaivoin (Harrison Fordin jahtaamat replikantit olivat Maasta karkoitettuja, ja sinne laittomasti palanneita vihulaisia), on sen musiikissa kuitenkin aimo annos niitä elementtejä, joita erinomaiseen avaruusmusiikkiin olennaisesti kuuluu. Erittäin tarttuva ja mukaansatempaava päämelodian säksätys purkautuu tulivuoren lailla jo ensi sekunneista lähtien. Pian sen rinnalle asettuvat satunnaiset ääniefektit, laskeutuvat sivumelodiat ja aina Danten Helvetistä saakka takovat voimarummut. Äänimaisema on kokonaisuutena voimakas, vauhdikas ja mielikuvitusta lietsova. Kappaleessa on juuri sellaista imeytymisen tunnetta, jota vauhdikkaampi avaruusmusiikki aina osaksensa kaipaa. Pienet tekniset yksityiskohdat, moderni futurismi ja tarttuva rytmitys tekevät Blade Runnerin loppumusiikista ikimuistoisen. Myös itse elokuva jätti tämän vuoksi itsestään piirun verran paremman mielikuvan. Kulttifanien kauan kaipaamaa jatko-osaa ollaan muuten parhaillaan työstämässä. Ridley Scott ei ole ohjaajapallilla, mutta Ford on edelleen mukana. Oleellisin kysymys lienee kuitenkin se, vastaako Vangelis yhä musiikista?

Kuuntele kappale tästä:

https://www.youtube.com/watch?v=RiXioWKF5ig

Bonus!  Vangelis on levytysuransa varrella viihtynyt useinkin avaruuden tutkimattomilla seuduilla. Vuoden 1976 albumi Albedo 0.39 on eräs tämän tematiikan onnistuneimpia.

https://www.youtube.com/watch?v=8UwGl0Yk_jU

2#  John Williams - Victory Celebration/End Titles (1983/1997)

 

On kaksi elokuvaa ainoastaan, jotka edes elokuvan opiskelijat varmuudella tietävät. Ja ne ovat vanhempi versio Tuntemattomasta sotilaasta ja Tähtien sota, että ne kaiketi tunnetaan. 

-Peter von Bagh (2010) 

Niin se vain on, ettei populaarimusiikin ja avaruuden yhdistämisestä puhuttaessa voi erästä maailman suosituinta elokuvasarjaa niin vain sivuuttaa.  Luke Skywalkerin ja muiden kapinallisten taistelu galaktisen imperiumin pahuutta vastaan on hurmannut suuren yleisön sukupolvi toisensa perään, eikä suosiolle näy päätepistettä. Tästä kertoo jo tämän vuoden joulukuussa Suomen teattereihin saapuva uusi osa, joka jatkaa tarinaa siitä, mihin vanha alkuperäinen trilogia sen aikoinaan jätti. Juuri tähän päätepisteeseen liittyy myös tämänkertainen kappalevalintani.

Yksi elokuvasarjan kestävän suosion avain on varmasti John Williamsin ikimuistoinen musiikki, joka kestää vertailua melkein kehen tahansa klassisen musiikin kaanonin edustajaan. Williamsilla on ihmeellinen kyky säveltää eeppistä, suureellista ja kuitenkin hyvin popmaisella tavalla tarttuvaa orkesterimusiikkia, joka tuntuu sopivan täydellisen saumattomasti Tähtien sodan visuaaliseen kuvamaailmaan. Toisenlaista musiikkia elokuvasarjan taustalle olisi tätä nykyä mahdotonta kuvitella. Kun George Lucas koenäytti ensimmäisen elokuvan puolivalmista (musiikitonta) versiota muutamille tuottajille ja ohjaajille, vastaanotto oli erittäin arveluttava ja vaisu. Kun valmis versio tärähti ensi-illassa käyntiin, oli reaktio täysin päinvastainen. Eritoten painotettiin jälkikäteen sitä, että nimenomaan musiikin lisäys oli eräs ratkaiseva tekijä, joka vaikutti syvästi katsojan saamaan tunne-elämykseen. Williamsin eeppinen tunnusmusiikki, kaukaisuuteen valuvat alkutekstit ja pian valkokankaan ylitse kauttaaltaan lipuva imperiumin tähtiristeilijän alapohja saivat jo katsojassa aikaan sellaisia väristyksiä, että loppu on ollut enää elokuvataiteen historiaa.

Alkuperäinen trilogia on täynnä hienoja orkestraatioita, joista on vaikea valita suosikkiaan. Syystä tai toisesta nimenomaan sarjan kolmas ja sillon viimeinen osa Jedin paluu on kuitenkin ollut itselle se koko sarjan kaikkein rakkain osa. Vaikka on todettava, että synkempi Imperiumin vastaisku lienee elokuvallisilta ansioiltaan se kaikkein arvoistetuin ja onnistunein, oli kuitenkin Jedin paluussa jotain sellaista erityistä elämyksellisyyttä, joka sai pienen pojan valtoihinsa kaikkein voimallisimmin. Tässä viimeisessä osassa kaikki on suurempaa, avaruustaistelut näyttävämpiä sekä protagonistin ja antagonistin kamppailu sykähdyttävämpää. Ja mikä onkaan Darth Vaderin ambivalentti rooli omassa sisäisessä kamppailussaan? Onko hän sittenkin hyvien puolella? Meidän puolellamme? Ja entä ne mielipiteitä jakavat ewokit? Eivätkö ne ole ainoastaan hellyyttäviä? Jedin paluussa on muita osia tasaisemmin kaikkea, joidenkin mielestä vesittävän paljon. On taisteluja, kiituriajoja, hienoja erikostehosteita, huumoria, tuttuja henkilöhahmoja, jännittäviä tilanteita, voimaa, eeppisyyttä ja yllättäviä juonenkäänteitä. Kaikki upeasti viihdyttävän seikkailukertomuksen ainekset ovat kasassa tässä vanhan trilogian ikimuistettavassa päätösosassa.

Kaikki voimakkaat elämykset ja tunteet tiivistyvät koko vanhan trilogian loppukohtaukseen. Pitkään kestänyt taistelu imperiumin joukkojen ja kapinallisten välillä on saanut viimein onnellisen päätöksensä ja sota on ohi. Kuolemantähden uudisversio on räjäytetty pirstaleiksi ja intergalakatiset juhlat ovat valmiita alkamaan. Lukella on kuitenkin vielä surun hetki edessään, kun hän sytyttää isänsä ruumiin liekkeihin, katsahtaa taivaalle ja näkee kuinka kapinallisten hävittäjät ampuvat ilotulituksia öiselle tähtitaivaalle. Seuraavat kuvat ovat hyvin erilaisia riippuen siitä, onko nähnyt alkuperäisen vuoden 1983 version vai vuoden 1997 uudistetun version. Lucas teki elokuviinsa myöhemmin monia teknisiä lisäyksiä, koska hän ei 1980-alussa käytössä olleella teknologialla kyennyt täysin luomaan sitä kuvastoa, joka olisi vastannut hänen mielikuviaan. Myöhempien versioiden hän kertoo olevan sellaisia, joilta Tähtien sodan olisi tullut alun perinkin näyttää. Vuoden 1997 Special Editioniin tehtiin tähän loppukohtaukseen muutamia lisäyksiä. Alkuperäisessä versiossa kuva leikkaa ilotulitusten jälkeen suoraan Endor-kuuhun ja korkealla puiden latvojen tasalla sijaitsevaan Ewokien kylään, jossa suuret voitonjuhlat ovat valmiita alkamaan. Myöhemmissä versioissa piipahdamme kuitenkin katsomassa voitonjuhlia ensin useilla muilla planeetoilla, kuten esimerkiksi Tatooinella, Naboossa ja Coruscantissa, jossa muuten keisarin patsaan kaatuminen tuo vahvasti mieleen Neuvostoliiton romahtamisen ja Stalinin ja Leninin patsaiden kaatamisen monissa Itä-Euroopan maissa (sattumaako?). Vasta kaiken tämän juhlinnan jälkeen laskeudumme viimein Ewokien majoista, köysistä ja puusilloista koostuvaan metsäkylään. Täällä ovat tanssit jo kokkojen loimussa täydessä käynnissä. Stormtroopereiden kypärät ovat saaneet parempaa käyttöä rumpuina, ja iloiset jälleennäkemiset siivittävät juhlatunnelmaa. Ystäviensä seuraan palannut Luke viettää kuitenkin vielä yhden tunteikkaan hetken seinään nojaten ja kaukaisuutta katsellen. Hän näkee vanhojen jedimestarien, Yodan ja Obi-Wanin, tyytyväisten haamujen katselevan häntä ja toisiaan. Kolmas toisten viereen ilmestyvä haamu onkin hänen isänsä, Anakin Skywalker, joka ilmestyy nyt alkuperäisessä jedi-asussaan sielunpelastuksen viimein saavuttaneena, ja liittyy kaltaistensa joukkoon ikuisuudessa. Alkuperäisessä versiossa ilmestyvä hahmo on kypäränsä menettänyttä Vaderia näytellyt Sebastian Shaw, mutta myöhempiin versioihin on lisätty uuden trilogian toisessa ja kolmannessa osassa Anakinia näytellyt nuori Hayden Christensen (mielestäni idioottimainen muutos, joka on lähellä pilata koko tunteikkaan kohtauksen, the boy has no charisma at all). Tämän jälkeen sankarimme ovat vielä kerran kaikki iloisena koolla, jonka jälkeen lopputekstien muodostama esirippu laskeutuu päättämään elokuvahistorian suosituimman trilogian.

Suurin muutos loppukohtauksessa on kuitenkin se, että sen musiikki on vaihdettu täysin. Alkuperäisessä versiossa Ewokit tanssahtelevat hyvin pelkistetyn Yub Nub -jollotuksen tahdissa, mutta myöhempi muutos vaihtoi musiikiksi tunnelmallisemman ja mahtipontisemman Victory Celebrationin. Kuten kaikki Lucasin myöhemmät muutokset, myös tämä vaihdos sai fanit jakautumaan jyrkästi kahteen leiriin. Myös lapsuuden minälläni oli vaikeuksia sulattaa tätä muutosta ensi alkuun, niin voimakkaasti oli aiempi Yub Nub yhdistynyt loppukohtauksen juhlinnan taustalle. Hiljalleen useiden katsomiskertojen myötä alkoi mielipide kuitenkin muuttua. Christensenin pölvästimäistä olemusta lukuun ottamatta ei lopun kohtauksessa ole nykyisellään juuri mitään, mitä olisin valmis muuttamaan. Nimenomaan Victory Celebrationin panhuilumainen tunnelmointi kuvastaa hyvin sitä riemun tunnetta, joka kapinallisilla on sodan voitettua käynnissä. Helpotus, ilo ja suuren voiton tunne käyvät hienosti ilmi tämän version sovituksesta. Loppuosan kuoro tuo kappaleeseen juuri sen toiselle tunteen ja epiikan tasolle vievän kerroksen, jota loppukohtaus niin kipeästi kaipaa. Korkeuksiin viedyt harmoniat ilmoittavat katselijalle ja kuuntelijalle, milloin elokuvan on määrä saavuttaa viimeinen kliimaksinsa ja kokea helpottava laskeutuminen takaisin tuttuakin tutummalle tunnusmusiikin vyöhykkeelle. Ikonisen tunnuskappaleen myötä rauhoitumme kuulemaan uudelleen Parade of the Ewoks -tunnuksen, jonka jälkeen suuren sinfoniaorkesterin koko voima ja jylhyys saa arvoisensa huipennuksen tunnusmusiikin uudessa, ja viimeisessä, tulemisessa. Loppukohtauksen ja lopputekstien musiikki on soundtrack-albumilla yhdistetty yhdeksi kokonaisuudeksi, jonka loistelias mosaiikkimaisuus kuvastaa mielestäni kaikkein parhaiten koko trilogian musiikin avaruuden ääriin kantautuvaa ainutlaatuisuutta.

Kuuntele kappale tästä:

https://www.youtube.com/watch?v=Rd7Wh4vrVyk

Bonus! Jokainen voi muodostaa oman käsityksensä loppukohtauksien keskinäisestä paremmuudesta vertailemalla niitä seuraavaksi keskenään.

Vuoden 1983 alkuperäinen lopetus:

https://www.youtube.com/watch?v=bBMqJ9mQKpI

Vuosien 1997/2004 muutettu lopetus:

https://www.youtube.com/watch?v=AiM5zEEI_Jo

Bonus Episode II! Vuonna 1977 amerikkalainen muusikko Domenico Monardo eli Meco vaikuttui uuden Tähtien sodan elokuvamusiikista ja päätti oitis tuottaa tästä kaupallisen avaruusdisco-version. Mecon samana vuonna ilmestynyt albumi Star Wars and Other Galactic Funk on pyörinyt Tähtien sota -fanien kuumimmilla avaruussoittolistoilla jo usean vuosikymmenen ajan. Sinkkulohkaisu Star Wars theme/Cantina Band ratsasti vuonna 1977 elokuvan suosion vanavedessä aina USA:n poplistan kärkipaikalle saakka. Ja ei ihme, sillä onhan siinä riittävästi groovea vaikka kuuhun saakka!

https://www.youtube.com/watch?v=sWI2mPREHFQ

1 # Gustav Holst - The Planets (1914--1916) 

 

Gustav Theodore Holst (1874-1934) ei ujohkona miehenä nauttinut valokeilassa olosta. Julkisuus, maine ja vauraus olivat hänelle toisarvoisia asioita. Orkesteriteosten säveltäminen, musiikin opettaminen ja soittaminen täyttivät hänen elämänsä. Siksipä seitsenosaisen orkesteriteoksen, Planeettojen, huomattava menestys ei ollut syrjäänvetäytyvän miehen mieleen. Holst kärsi monista fyysisistä heikkouksista jo lapsuudestaan lähtien. Nuorella iällä puhjennut astma ohjasi pientä Holstia hakeutumaan pasuunan soiton pariin, jolla hän myöhemmin elätti itseään soittamalla lukuisissa eri orkestereissa. Lupaavan pianistin uran taas katkaisivat oikean käden hermostolliset ongelmat. Holst oli fyysiseltä olemukseltaan kaikin puolin hentorakenteinen. Hänen lahjansa olivat tyystin toisaalla. Holstin intohimot suuntautuivat lähes alusta saakka vahvasti orkesteriteosten säveltämiseen. Säveltäjänä nuori Gustav tunsi olonsa onnellisimmaksi, hartaimmat toiveistaan täytetyiksi. George Gershwin siirtyi aikanaan säveltämään Broadway-musikaalien viihdemusiikin sijasta orkesteriteoksia, koska hän uskoi vakaasti säveltäjän saavuttavan kuolemattomuuden ainoastaan klassisessa musiikissa. Myös Holst tunsi olemassaolonsa merkityksellisimmäksi juuri orkesteriteosten parissa. Erityisesti Wagner, Strauss ja Ravel vaikuttivat hänen säveltyylinsä kehittymiseen kaikkein voimakkaimmin. Myös ulkomusiikilliset vaikutteet kuuluvat Holstin teoksissa vahvasti. Etenkin runous, jota Holst ahmi suurella intohimolla. Thomas Hardyn, Robert Bridgesin ja Walt Whitmanin teokset kuluivat hänen käsissään ahkerasti. Jälkimmäisin sai jopa nimeään kantavan sävellyksen (Walt Whitman Overture, 1899).

Pari vuotta ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista Holst teki matkan Espanjaan, jossa mies nimeltä Glifford Bax vihki hänet ensi kerran astrologian saloihin. Kun sodan lähtölaukaukset kajahtivat ensi kerran, oli nuori Holst valmis taistelemaan isänmaansa puolesta. Hänet ei kuitenkaan monine terveysongelmineen katsottu olevan kelvollinen palvelukseen. Tämä harmitti Holstia suuresti, mutta jälkipolvien onneksi, hän päätti sotimisen sijaan paneutua sävellystyöhön. Aikaisempien sävellysten vaatimaton vastaanotto ei lannistanut Holstia, vaan hän oli luomistyössään määrätietoisempi kuin koskaan aiemmin. Astrologisen harrastuksen innoittamana Holst alkoi luonnostella täysimittaista sinfoniateosta vuonna 1913. Useiden vuosien tinkimättömän työn tuloksena syntyi Planeetat, Holstin uran suurin taiteellinen täyttymys. Seitsenosainen teos sai ensiesityksensä pienelle 250:n hengen kutsuyleisölle Lontoossa hieman ennen aselevon solmimista syksyllä 1918. Tämän jälkeen sitä esitettiin maailmalla Holstin vastustuksesta huolimatta usein pätkittynä ja vailinaisena. Ystävä, kapellimestari Adrian Boult, oli sitä mieltä, että teos oli rakenteeltaan niin radikaalisti uudenlainen, ettei yleisö jaksaisi omaksua koko teosta yhdeltä istumalta. Teos esitettiin ensi kerran täydellisenä Lontoon sinfoniaorkesterin toimesta syksyllä 1920. Planeetat oli välitön menestys niin Holstin kotimaassa Englannissa kuin ulkomaillakin. Teos jakaantuu seitsemään osaan, joiden nimet pohjautuvat planeettojen astrologisiin merkkeihin, ei tähtitieteellisiin planeettoihin (siten Maa ei ole mukana). Laajalle orkesterille sävelletyn teoksen täysimittainen esitys on kestoltaan noin 50 minuuttia. Vaikka Holst ei itse koskaan lukenut Planeettoja parhaiden teostensa joukkoon, se on niittänyt maailmanmainetta kansainvälisillä areenoilla jo lähes sadan vuoden ajan. Teoksen voimakkaat tunteet, vahva mystisyys, kauniit melodiat ja kunnianhimoinen kokonaisuus tekevät Planeetoista yhden ikimuistoisimmista sävellyksistä aikalaistensa joukossa. Parempaa avaruuden mystiikan maisemointia ei musiikin historia tunne.

Gustav Holst

Teoksen käynnistää valtaisaa voimaa ja uhmakkuutta ilmentävä sisääntulo Mars, sodan tuoja (1914). Ensimmäisen maailmansodan sinappiset taisteluhuurut leijailevat ilmassa, kun väkivaltaa ja kauhua uhkuva osuus aloittaa maltillisen alun jälkeen varsinaisen jyrinänsä. Jykevä rummutus ja aidot tuomiopäivän pasuunat virittävät kuulijan jo alusta alkaen kiihkeille kierroksille. Määrätietoinen takominen kielii uhkaavasta vaarasta, niin avaruuden arvamaattomuudesta kuin maanpäällisen sodankin sisältämästä dramatiikasta. Kokonaisuus ei olisi kuitenkaan osiossa yhtä loistelias ilman kaiken uhmakkuuden kuorruttamia jousia, jotka soivat lähes kaiken aikaa hienovaraisen ilmavasti. Niiden tuoma pehmeys ja kauneus tasapainottaakin kokonaisuutta upealla tavalla. Silmät sulkeutuvat, ja pian itse sodanjumala Ares on läsnä, Auringon ensisäteet heijastelevat hänen rintapanssaristaan. Pimeys laskeutuu kuitenkin kaiken ylle aivan äkkiarvaamatta, kun hyökkäysvaunun eteen on valjastettu verenhimoisten raudikkojen sijasta kokonainen Mars-planeetta. Tulikuumana, hohtavana kekäleenä se lähestyy kuulijaa vääjämättömällä voimalla ja tarkkuudella. Pian kaikki on lopussa, ja helvetti on päästetty valloilleen. Kun Mars, sodan tuojan ensikuuntelu on ohi, on pökertyneen kuulijan mielessä vain yksi kiinteä ajatus: Mikä aloitus!

Holstin teoksen varsinaisena kruununjalokivenä hohtaa sen toinen osa Venus, rauhan tuoja (1914). Osan vallitseva tunnelma henkii rauhaa ja tyyneyttä. Paitsi avaruuden tyhjyyden loputon rauha, mieleeni tulvivat audiovisuaaliset elämykset Disneyn Pinocchion hyvästä haltijattaresta, jonka kauneuden edessä ylpeimmätkin luonnonolennot polvistuvat. Teoksen ensimmäinen adagio-osuus yltääkin kauneudessaan jopa lähelle Shostakovichin parhaimmistoa. Parhaiden sinfoniateosten vahvuutena on melodisuus, joka todella aiheuttaa kuulijassa välittömiä tunneliikutuksia. Holstin tapauksessa kaikkein voimakkaimmin tämä tapahtuu juuri Venuksen kohdalla. Osiossa on upeat harmoniat, jumalaiset jouset ja laskeutuvan levollisuuden rauhanomainen tuntu. Korkeat ja tummat jousitukset vaihtelevat upeassa tahdissa, ja melodioiden sulokkuus hyväilee jokaisen kauneutta rakastavan ihmisen kuulohuokosia. Osuudessa on voimakkaiden ja hiljaisempien osioiden vaihtelua, mutta koskaan ei sukkuloida sellaisille alueille, joissa kuulijan turvallisuuden tunne olisi epäilyksen alla. Päinvastoin. Venus on kuin lämmin ja rakastava syli, joka ottaa pehmeiden käsivarsiensa suojaan jokaisen suojaa ja hoivaa tarvitsevan olennon. Sellaisen kaipuussa kun on jokainen yksin avaruuden tyhjiössä ajelehtiva sieluparka. Yhdeksän minuutin loistelias lepotuokio päättyy hiljalleen kimmeltävien tähtien taivaalliseen tuikkeeseen. 

 

Uinuvan leijailun jälkeen teoksen kolmas osa, Merkurius, siivekäs sanansaattaja (1916), kohottaa tunnelman hetkellisesti hieman hilpeämpiin kerroksiin. Muita osuuksia lyhyempänä sen kohtalona on jäädä jonkinlaisen välimusiikin rooliin. Merkuriuksen leikillinen ja iloitteleva rytmiikka kun tuo tähtitaivaan sijasta enemmän mielikuvia keijukaisten tanssikarkeloista. Perustunnelma on aaltoileva, jouset hankautuvat kovemmilla otteilla, mutta tähten levollinen tuike on edelleen mukana. Melodiat kiertävät kuitenkin aiemmista osuuksista poiketen hieman päämärättömämpää rataansa. Venäläiset vaikutteet ovat selvät. Merkuriuksen raikas sointi voisi tapahtua yhtä hyvin myös jäätyneen lammen pinnalla piiritanssin pyörteissä. Lyhyestä virsi kaunis. Holstin viimeisenä säveltämä Merkurius kerää varmasti kuulijoita missä tahansa kunnallisen tason piirinmestaruuskilpailussa. Tässä teoksessa se on kuitenkin hieman liian kovassa seurueessa, ja puolustaa paikkaansa parhaiten teoksen kokonaiskuuntelussa. 

Tietynlaista välisoittomaisuutta ilmentää myös Planeettojen neljäs osa Jupiter, ilonpidon tuoja (1914). Poissa ovat alun uhkaavuus ja sodan kauhut, nyt on aika kohotella maljoja ja laittaa tanssijalalla koreasti. Jupiterin yleisilme on leikittelevä, viekoitteleva ja seikkailunhaluinen. Vahinko vain, että kuulijan mielikuvat sopisivat tässä yhteydessä pikemmin Errol Flynnin kalvankilistelyn taustalle kuin asteroidien kiitoradoille. Avaruuden mystiikka on tässä kohtaa syrjässä, tilalla on iloisempi sanoma. Tähtien tuike on läsnä lähinnä vain suurten torviosuuksien välisissä hiljaisemmissa osioissa. Jupiter on kokonaisrakenteltaan hyvin melodinen ja hyväntuulinen. Vaikka se selkeästi kalpenee monelle muulle teossarjan osalle, on sen paikka kokonaisuudessa kuitenkin perusteltu. Se tuo kuulijalle kaivattua hengähdystaukoa mystiikasta ja avaruuden sysimustasta painolastista. Osa on samalla kertaa sekä hilpeän kevyt että koko teoksen mittasuhteet täyttävän suureellinen. Kun Planeettoja esitettiin epätäydellisinä versioina 1910-luvun lopulla, Holstin tytär on muistellut isänsä olleen erityisen pahoillaan Jupiteriin päättyneistä lopetuksista. Lopetuksena Jupiter on nimittäin aivan väärässä toimessa antaessaan näin koko teokselle aivan liian harmittoman lopun. Väliosana se taas puolustaa paikkaansa hienosti, iloisella vaihtelulla Holst luo koko teokseen tasapainoa, monipuolisuutta ja tunteiden kirjoa. 

Hilpeiden tuokioiden jälkeen on aika jälleen seilata tummemmille vesille. Teossarjan pisin osa Saturnus, vanhan ajan tuoja (1915) on Venuksen jälkeen osioista rauhallisin. Venuksen turvallisuuden ja lempeyden sijasta Saturnuksessa on kuitenkin selkeästi surumielisempiä sävyjä.  Millimetrin tarkka rytmi saattelee pahaenteisellä levollisuudella kuulijan astelemaan pitkin vaaroja täynnä olevia polkuja. Kun tunnelma vähitellen kohoaa, voimakkaiden puhallinosuuksien pauhu saa seurakseen hälytyskellojen soittoa muistuttavat jouset, jolloin osion rakenne saa osakseen kauhuelokuvamaisia piirteitä. Tässä tuokiossa ei kuitenkaan piile koko totuus. Pääosin Saturnus on edelleen rauhallisen levollinen, kuulijan askelia tarkasti suojaava kokonaisuus. Vaaran uhka on ikään kuin hetkessä läsnä, mutta tällä kertaa se on vain käymässä, loppua kohden kaikki on jo paremmin. Kellojen kilinäkin muistuttaa varoitusäänten sijasta jo jouluisia sointuja. Etenkin Saturnuksen viimeisten minuuttien kevyesti leijailevat melodiat muodostavat yhden koko teoksen kauneimmista hetkistä. 

Hetki ennen viimeistä huipennusta. Uranus, taikuri (1915) levittää siipensä ja huiskii tähtipölyä kaikkialle. Komeetat sinkoilevat ja asteroidit törmäilevät. Valoilmiöt tanssivat tähtien lomassa, ja koko Linnunrata on yltynyt kiihkeään liikkeeseen. Uranus on ehdottomasti yksi kuvitusrikkaimpia osioita koko teoksessa. Sen kuunteleminen piirtää välittömiä mielikuvia avaruuden suuresta ilojuhlasta, jonka ympärille kaikki taivaankappaleet ovat joukolla kerääntyneet. Etenkin alun hilpeän pomppiva rytmi tuo mieleen Paul Dukas'n Noidan oppipojan koikkelehtivan fagotin. Uranuksen melodiat ovatkin niin vauhdikkaita, mukaansatempaavia ja kiehtovia, että mielikuvitus loihtii silmien eteen Mikki Hiiren tähtihatussaan suihkimassa taikasormistaan valokaaria sinne tänne avaruuden ääriin saakka. Osion yleisilme on yksi tähtitaivaallinen taistelukutsu, jota tähdentävät lähes jatkuvat marssimaiset rytmitykset. Lopun osuuksissa palataan kuitenkin jälleen rauhalliseen usvaan, kun taisto ja tuoksina on viimein hiljennyt ja olemme valmiita vastaamaan viimeisen planetaan kutsuun.

Planeettojen lähes tunnin mittainen avaruuspoesia päättyy hyvin hellävaraisen seesteisesti. Viimeinen osa, Neptunus, mystikko (1915), on Venuksen jälkeen koko teossarjan kaunein osio. Mahtipontinen aloitus enteili toisenlaista lopetusta, mutta Holst päätti kuitenkin päättää teossarjansa hyvin kauniilla, mutta samalla riittävän arvoituksellisella tavalla. Neptunuksen herättämät tunnetilat ilmentävät kaihoa, mystiikkaa ja surumielisyyttä. Osion melodioissa on paljon kimmellyksen ääniä, tähtien liikettä ja pysähtyneisyyden tuntua. Neptunus kuvastaa mielestäni onnistuneesti sitä mykistymisen tunnetta, jonka ihminen aina kohtaa jonkin oman käsityskyvyn ylittävän kohdatessa. Vaikka kuinka pyrkisimme ymmärtämään maailmankaikkeutta ja avaruutta, on se kuitenkin meille liian suuri käsitettäväksi. Tavoitellessamme epätoivoisesti tämän loputtoman jättimäisyyden rajoja, vajoamme aina vain syvemmälle tyhjyyteen. Aiemmat uskomuksemme katoavat yhä uudelleen usvan hämäryyteen, ja lopulta joudumme ainoastaan tunnustamaan oman mitättömyytemme ja vähäpätöisyytemme suuren iättömyyden edessä. Mutta koska emme koskaan ulotu rajoille saakka, olemme samalla myös täydellisen vapaita ajelehtimaan virrassa, pysyttelemään jatkuvassa liikkeessä. Avaruudessa emme ole päämäärään sidottuja. Me vain olemme. Tämän kaiken mykistävyyden kietoo yhteen harmoninen naiskuoro, jonka orkesterin soittoon punoutuva laulanta lopettaa koko teossarjan avaruuden äänten vähittäiseen häipymiseen. Planeetat onkin yksi ensimmäisiä klassisen musiikin teoksia, joissa käytettiin äänen häivyttämisen efektiä.  Holstin tytär Imogen on todennut lopetuksesta ikimuistettavasti: "unohtumattomassa lopussa naisten äänten piilotettu kuoro heikentyy ja heikentyy, kunnes mielikuvitus ei enää tunne eroa äänen ja hiljaisuuden välillä". 

Kuuntele teos tästä:

Mars, sodan tuoja:

https://www.youtube.com/watch?v=L0bcRCCg01I 

Venus, rauhan tuoja:

https://www.youtube.com/watch?v=5Hpb2gp4mtc 

Merkurius, siivekäs sanansaattaja:

https://www.youtube.com/watch?v=EsGDpl6OWWY

Jupiter, ilonpidon tuoja:

https://www.youtube.com/watch?v=j8J1SL-KhlQ 

Saturnus, vanhan ajan tuoja:

https://www.youtube.com/watch?v=VKkmEHeTVGI

Uranus, taikuri:

https://www.youtube.com/watch?v=FK_QkS6uZeE 

Neptunus, mystikko:

https://www.youtube.com/watch?v=Gx_EhMM2S5Y 

Bonus! Vuonna 2006 Berliinin filharmonia ja EMI-yhtiö värväsivät neljä säveltäjää kirjoittamaan neliosaisen teoksen Aurinkokunnan asteroideista. Ensimmäisestä osasta Asteroid 4179: Toutatis vastasi suomalainen Kaija Saariaho. 

https://www.youtube.com/watch?v=I054UQxiKKU

Koko avaruudellinen soittolistani:

1. Vangelis: Main Titles (from "Blade Runner")

2. Mark Snow: Materia Primosis-The X-Files Theme

3. Kenji Yamamoto: Metroid Prime-Credits Music

4. Jimi Tenor: Solar Wind Ends

5. Babylon Zoo: Spaceman

6. Kraftwerk: Spacelab

7. Jerry Goldsmith: Alien-Main Theme

8. Vangelis: Pulstar

9. Vangelis: Blade Runner-End Titles

10. Gustav Holst: Venus, the Bringer of Peace

11. John Williams: ET-Adventures On Earth

12. Darkesword: Metroid Prime 2-Torvus Clockwork Overlocked Remix

13. Dave Luxton: Nebula

14. Jens Buchert: Plastic Heart

15. Aphex Twin: Analogue Bubblebath

16. Unknown: Super Metroid Remix

17. Air: New Star In The Sky

18. John Williams: Victory Celebration/End Titles

19. Monty Python: Galaxy Song

20. Gustav Holst: Neptune, the Mystic