Loistokkaat lukuelämykset 2#

Robert M. Pirsig:

Zen ja moottoripyörän kunnossapito (1974)

(Suom. Leena Tamminen)

Todellinen moottoripyörä jota käsittelet on pyörä nimeltä itse. Kone, joka näyttää olevan "tuolla ulkona", ja ihminen joka näyttää olevan "täällä sisällä" eivät ole erillisiä. 

Oletteko koskaan huomanneet, kuinka suunnaton tarve ihmisellä on arkiajattelussaan jakaa maailmanymmärryksensä aina kahteen helposti käsitettävään osaan; kuten pimeään ja valoisaan, iloon ja suruun, mieheen ja naiseen. Kaikenkattava dualismi ympäröi meidät kaikkialta ajattelimmepa mitä hyvänsä. Erityisen hyvin tämän seikan huomaa juuri matkalla ollessa. Kun ihminen poistuu kotoaan ja on liikkeellä kohti jotain päämäärää, hän on eräänlaisessa välitilassa. Tämä välitilakokemus antaa useille ihmeellisen levollisen ja rauhoittavan tunnetilan, jossa voi kokea olevansa aidommin läsnä kuin normaalisti. Tämä läsnäolo ei kuitenkaan ole välttämättä mitään ulospäinnäkyvää tai ulkokohtaiseen maailmaan suuntautuvaa, vaan se on enemmänkin sulautumista kokonaisemmin omaan itseensä ja samalla koko ympäröivään maailmankaikkeuteen. Mutta jos olet matkalla teknologista voimaa ja kuumuutta hohkaavan yli sataa kilometriä tunnissa paahtavan moottoroidun kaksipyöräisen ajoneuvon selässä, olet henkesi uhalla pakoitettu olemaan herpaantumatta läsnä ainoastaan ulkoisessa materiaalisessa todellisuudessa. Kiidät hurjaa vauhtia kahden selkeän pisteen, kodin ja päämäärän, välissä, ja jopa tässä irrallisessa kokemuksessa sinun on oltava läsnä ainakin kahdella tavalla. Mutta entä jos päätätkin olla ajattelematta itsesi tällaiseen asemaan ja kiihdytät ajoneuvoasi lisää saavuttaaksesi jonkin sellaisen tilan, joka ylittää kaikki dualistiset mallit ja kohoaa joksikin paljon suuremmaksi kuin vain osiensa summaksi; Laaduksi, joka pakenee kaikkia määrittely-yrityksiä, ja joka on silti kaiken todellisuuden perimmäinen alkulähde. Hyppää moottoripyöräsi selkään ja kokeile, mutta varoitan sinua, karista ensin mielestäsi kaikki aiemmat kuvitelmasi ja totuuskäsityksesi. Tämän tehtyäsi asetu mukavasti satulalle ja avaa kaasu, kaikessa rauhassa. 

Erään ystäväni neuvosta tartuin tänä kesänä teokseen, jolla on vähintäänkin hyvin erikoinen otsake: Zen ja moottoripyörän kunnossapito. Jokin kirjassa tuntui jo heti nimestä, kuvauksesta ja kiiltelevästä etukannesta lähtien miellyttävän minua erityisesti. Yhdysvaltalainen kirjailija ja filosofi Robert M. Pirsig kirjoitti 1970-luvun alussa tämän esikoisteoksensa, jonka kohtalona oli joutua jopa 121 eri kustantajan hylkäämäksi. Lopulta William Morrow -kustantamon julkaisemana opus näki päivänvalonsa huhtikuussa 1974 ja saavutti pian valtaisan suosion. Olen itse mieltynyt kovasti amerikkalaiseen 1950- ja 1960-lukujen beat-kirjallisuuteen, jonka maailman en uskonut olevan kovin kaukana Pirsigin teoksesta. Kaunokirjallisena teoksena Zen ja moottoripyörän kunnossapito on kuitenkin jotain aivan muuta kuin kevyttä kesäpohdiskelua matkailusta Yhdysvaltojen halki. Se ei myöskään ole tarina nuoruuden etsinnästä, kiihkosta ja päihteiden käytöstä, vaikka teoksessa liikutaankin Hunter S. Thompsonin kirjoista tutulla meskaliininhöyryisellä 1970-luvulla. Nimi Zen ja moottoripyörän kunnossapito paljastaa kirjan sisällöstä jotain hyvin olennaista, ja samalla äärimmäisen vähän. Olen aiemmin lähinnä pyrkinyt välttelemään opuksia, joiden nimissä on minkäänlaisia viittauksia meluisten ja saastuttavien moottoroitujen pyörien olemassaoloon, saati niiden huoltamiseen ja toimintakykyisenä pitämiseen. 

Tällä kertaa kyse oli kuitenkin jostain aivan muusta. 

Kun John katsoo moottoripyörää, hän näkee terästä eri muodoissa ja kokee kielteisiä tunteita näitä teräsmuotoja kohtaan ja vieraantuu koko asiasta. Kun minä nyt katson teräksen muotoja, minä näen ideoita. Hän luulee että minä käsittelen osia, kun minä työskentelen käsitteiden parissa. 

Zen ja moottoripyörän kunnossapidon -tarinan juoni on sinänsä varsin yksinkertainen: anonyymi päähenkilö (kirjailijan alter ego) tekee  moottoripyörällään matkaa pitkin Yhdysvaltain rannikkoa mukanaan 11-vuotias poikansa Chris sekä kirjan alussa myös pariskunta John ja Sylvia. Itse matkanteko toimii kirjassa kuitenkin vain kaiken yhteen kietovana kehyskertomuksena, ja varsinaisessa pääosassa on päähenkilön mielen sisäiset pohdiskelutuokiot, eli chautaquoat. Chautaquoat kuvaillaan entisaikaan ympäri Yhdysvaltoja järjestetyiksi puhetilaisuuksiksi, joiden tarkoituksena oli valistaa ja viihdyttää, kehittää mieltä ja tuoda kulttuuria ja valistusta kuulijan korviin ja ajatuksiin. Nämä filosofiset chautaquoat rytmittävät koko romaania ja muodostavat sen varsinaisen kirjallisen sisällön. Kertomus onkin sekä matka halki Yhdysvaltojen että myös matka päähenkilöön itseensä, ja samalla meidän kaikkien ajatustottumuksiimme.

Pääosassa on siis päähenkilön oman pään sisäinen filosofinen monologi. Kaunokirjallisuutta ajatellen ratkaisu on aluksi jopa hämmentävä: onko kyseessä kertomus vai filosofinen ajatuskokoelma? Mikä on kehyskertomuksen suhde päähenkilön pohdintaan, ja kumpi ulottuvuus nousee kaikkein tärkeimmäksi?
Alusta alkaen on selvää, että jännitystä, seikkailuja ja elämyksellisiä sattumuksia sisältävien matkakertomusten ystäville Pirsigin verkkaisesti etenevä pohdintateos on väärä valinta. Filosofisen pohdinnan ja kaunokirjallisen tarinoinnin yhdistelmästä pitäville se taas on erinomaista luettavaa.

On heti alkuun myönnettävä, että pelkkä filosofinen pohdinta saakin kirjassa suuremman roolin ja tilan kuin missään aiemmassa lukemassani romaanissa; alkukokemus onkin voimaannuttava:  juuri tällaisia  filosofista ja kaunokirjallista ainesta yhdisteleviä kirjoja haluaisin joskus kyetä itsekin kirjoittamaan! Huomasin kuitenkin pian tällaisen puhtaasti dualistisen kerrontaratkaisun olevan myös monella tapaa aika mieltä askarruttava. Moottoripyörän selässä tapahtuva matkakertomus toimii nimittäin todellakin vain päähenkilön pohdintoja rytmittävänä kehyksenä, eikä se ole aina kovin hyvin sidoksissa varsinaiseen päähenkilön omaan ajatteluun, vaan välillä hyppäykset kauniista maisemakuvauksista syviin filosofisiin dilemmoihin ovatkin varsin äkkinäisiä ja perustelemattomia. Jäin kaipamaan enemmän kerronnallista sidoksisuutta ja tarinan saumatonta kokonaisuutta; esimerkiksi jotkut päähenkilön monologit olisi myös voinut toteuttaa useamman henkilön dialogina, kuten parissa kohdassa on aivan ansiokkaasti tehtykin. Tämä olisi tuonut romaaniin enemmän kaunokirjallista ulottuvuutta. Näinkin teos on kuitenkin mainiota ajatuksia herättävää lukemistoa kaikille filosofiasta kiinnostuneille.

Pirsigin romaani ei monipolvisissa ajatusjuoksutuksissaan päästä lukijaa helpolla, jos ei kohta jätä kylmäksikään. Länsimainen filosofian historia tulee monine suurmiehineen tutuksi, ja välillä teos saakin jo filosofian opaskirjamaisia piirteitä. Mutta jos kirjassa olisi vain nämä kaksi tasoa, matkanteko ja filosofointi, kertomuksen rakenne jäisi väistämättä hieman valjuksi. Tarinassa on kuitenkin myös muuta. Pirsigin anonyymi päähenkilö ei suinkaan ole tavallinen luontoa ihasteleva syvämietteinen pohdiskelija, vaan hänellä on myös salaisuuksia kannettavanaan. Näin kertomuksen rakenteellinen dualistisuus ylittyy ulkoisen todellisuuden ja sisäisen maailman yhdistäväksi kolmanneksi tasoksi. Zen ja moottoripyörän kunnossapidon tarinassa on nimittäin kyse myös päähenkilön jatkuvasti harjoittamasta aavejahdista – mielen sisäisten aaveiden jahdista. Salaperäinen menneisyys verhoaa päähenkilön muistoja, ja suurin osa mietteistä onkin peräisin aivan toisen henkilön pohdinnoista – Faidroksen ajatuksista. Menneisyys ei jätä rauhaan, vaan palaa Faidroksen hahmossa alati mieleen etäisinä muistumina ja kammottavina kaikuina. Vaikka päähenkilön suunta ja katseavaruus on jo päämäärätietoisesti suunnattu kohti tulevaa, menneisyyden moottoripyörän etäinen pärinä kuuluu aina takaa – ja se lähestyy.

Mutta kuka oikeastaan onkaan tämä salaperäinen Faidros? Opettaja ja filosofi? Eräs Platonin dialogien hahmo antiikin ajan kaukaisesta usvasta? Kirjan edetessä asiaan tulee selkoa, vaikka ennakkoaavistukset Faidroksen todellisesta henkilöllisyydestä käyvät jo alusta alkaen vahvoina. Lähes kaikki kirjan pohdinnat nimittäin esitetään hänen ajattelemiksi, ja kertojan roolina on vain lähinnä selostaa Faidroksen kokemuksia ja ajatuksia. Mutta kai tiedätte kenen ajatuksia Platonkin dialogiensa henkilöiden suuhun laittoi?

Eräs filosofiselle ajattelulle keskeinen piirre on se, että siinä esitetyt ongelmat ja kysymyksenasettelut eivät juuri koskaan tarjoa lopullisia ja tyhjentäviä vastauksia – niin perustavanlaatuisista dilemmoista kun on yleensä kyse. Tämä ei kuitenkaan estä Pirsigin päähenkilöäkään harjoittamasta jatkuvaa älyllistä etsintää aina oman järkensä äärirajoille saakka – kohti uusia ja uusia tiedollisia ja valaisevia selvennyksiä kohden. Kirjan keskeisin etsinnän kohde on eittämättä Laadun käsite ja sen määritteleminen. Se oli ongelma, jonka Faidros alun perin tarjosi oppilaidensa selvitettäväksi, mutta mitä enemmän käsitettä yritti avata sen enemmän se tuntui pakenevan kaikkea määrittelyä. Lopulta pohdintayritykset käsitteen määrittelemiseksi paisuvat ja paisuvat, kunnes koko länsimäinen tiedekäsitys tuntuu jo natisevan liitoksissaan.

Laatu on Buddha. Laatu on tieteellinen todellisuus. Laatu on taiteen päämäärä. Sitten on liitettävä nämä käsitteet käytännölliseen, maanläheiseen yhteyteen, ja siihen tarkoitukseen ei ole olemassa mitään käytännöllisempää ja maanläheisempää kuin se mistä olen koko ajan puhunut – vanhan moottoripyörän korjaaminen.

Itse moottoripyörän merkitys filosofisen pohdinnan kannalta näyttäytyy kirjan alussa vähintäänkin arvoituksellisena. Etenkin romaanin ensimmäisessä osassa moottoripyörän teknilliset selvitykset saavat paljonkin tilaa ja aikaa. Mieli hämmentyy: näinkö vähälle se filosofia jääkin? Tällainen huoli on auttamattoman ennenaikaista. Pelkkä tekninen jargonia moottoripyörän huollossa muistettavista asioista jää jo lähtökuoppiinsa, ja tilaa saa enemmän sen luonteinen pohdiskelu, joka paremmin kutkuttaa omia humanistin tuntosarviani.

Juuri moottoripyörä on kuitenkin se kaikkein tärkein yksittäinen elementti koko kirjassa. Kaikki päähenkilön mielenliikkeet, ajatusjuoksutukset ja filosofiset havainnot kohdistuvat hartaimmin, analyyttisimmin ja tarkkanäköisimmin juuri tähän ihmeelliseen kulkuneuvoon. Oikeastaan kaikki romaanissa esitetyt pohdinnat ja niiden lopputulemat voi heijastaa ihmisen ja moottoripyörän väliseen suhteeseen tavalla tai toisella. Kun ajattelee kirjan nimeä, ei voi olla aluksi välttymättä Easy Rider -elokuvan kuvastoon liittyviltä mielikuvilta. Nahkarotsi päällä Harrikan selässä pitkin Amerikan valtateitä kiitävä Peter Fonda on kuitenkin jotain äärettömän kaukaista ja yksituumaista Pirsigin verkkaisesti etenevälle filosofoinnille moottoripyörästä ja sen merkityksestä. Ulkoinen romantiikka loistaa poissaolollaan ja pyörän varsinainen sisäinen muoto on pääosassa. Pyörän käyttämisen kuvailu on kerrankin täysin toissijaista. Tärkeintä on se, mitä tuo pyörä käyttäjälleen merkitsee, ja se miten tuon pyörän sisäisen muodon saa näkyville.

Pyörällä liikkuminen pitkin Yhdysvaltain rannikkoa tarjoaa siis vain kehystävät puitteet varsinaiselle päähenkilön päänsisäiselle pohdinnalle. Tämä liike on myös itse tarinassa täysin päämäärätöntä toisin kuin vaikkapa perinteisemmissä road trip -romaaneissa, joissa matkustaminen usein suuntautuu jotain selkeätä kohdetta päin. Tämän päämäärättömyyden huomaa myös Chris, jonka vähitellen kasvava levottomuus ja turhautuminen kumuloituvatkin lopulta kymmenenteen potenssiin. Vaikka perinteisissä matkakertomuksissa myös itse matkalla olo saattaa olla jo päämäärä sinänsä (kuten Kerouacilla), niin Pirsigin tapauksessa se on aivan joutavaa tyhjäkäyntiä, jonka pääasiallisena tarkoituksena on vain tarjota oivalliset olosuhteet syvämietteisempään filosofointiin. Matkanteko itsessään on siis todellakin vain päähenkilön polveilevien mietelmien etäistä taustahuminaa, joka tarjoaa pohdiskelulle joko ikäviä keskeytyksiä tai tervetulleita hengähdystaukoja, lukijan mieltymyksistä riippuen. Chris ei kuitenkaan tällaisesta joutokäynnistä kykene nauttimaan, etenkin kun hänen isänsä käy matkan aikana läpi henkisiä muutoksia, jotka johtavat lopulta isän ja pojan välisen suhteen muuttumiseen ja syvenemiseen.

Pirsigin tapa kertoa ajatuksiaan ja tarinallisia tapahtumia on miellyttävän rauhallinen ja seikkaperäinen. Hän ei hötkyile eikä hengästytä lukijaa, vaan vie tämän kaikessa rauhassa yhä syvemmälle ihmisyyden peruskysymysten partaalle. Koko teos askeltaa sielunsa kyllyydestä temmolla andante. Romaanin ensimmäisen osan varsinainen tehtävä onkin esitellä ne filosofiset peruskysymykset ja lähtökohdat, jotka ovat kirjan sisällön kannalta olennaisia, paneutumatta vielä varsinaiseen ongelmanasetteluun tai vastausten hahmotteluun. Tätä kirjaa lukiessani huomasin ensi kerran palaavani useita kertoja lukemaan jotain aiempia kohtia uudestaan, ei sen vuoksi että jokin olisi jäänyt ymmärtämättä Pirsigin myöhemmän pohdinnan valossa, vaan ihan silkasta mielenkiinnosta parhaissa kohdissa esitettyjä ajatuksia kohtaan.

Thoreaun Elämää metsässä... jota Chris ei ole kuullut ja jonka voi lukea sata kertaa väsymättä. Yritän aina valita kirjan, joka menee reilusti yli hänen ymmärryksensä, ja luen sitä kysymysten ja vastausten pohjaksi enkä suinkaan keskeytymättä. Luen lauseen tai pari, odotan että hän alkaa tapansa mukaan pommittaa minua kysymyksillä, vastaan niihin ja sitten luen taas lauseen tai pari. Klassikoita on hyvä lukea näin. Ne on varmasti kirjoitettu niin. Joskus olemme kokonaisen illan lukeneet ja puhuneet ja huomanneet että olemme päässeet vain kaksi tai kolme sivua eteenpäin. Sellaista lukemista harrastettiin sata vuotta sitten...

Mielestäni Robert M. Pirsigin filosofian yksi kaikkein keskeisimmistä huomioista koskee ihmisten kesken vallitsevan maailmankäsityksen vahvasti dualistista luonnetta. Tämä dualismi, on jotain joka ihmisen täytyy ajattelussaan huomata ja pyrkiä pääsemään sen tuolle puolen. Erittäin hyvin tämä kahtiajakoisuus näkyy ihmisten suhtautumisessa teknologiaan. Pirsigin päähenkilö erittelee siihen kaksi perustavaa suhtautumistapaa: klassisen ja romanttisen. Juuri tämä osio näyttäytyi itselleni romaanin kiehtovimpana ajauskehitelmänä.

Klassinen järki näkee maailman ennen kaikkea sisäisenä muotona sinänsä. Romanttinen järki näkee sen välittömänä ilmiönä. Jos moottorin tai mekaanisen piirustuksen tai elektronisen kaavion näyttää romantikolle, hän tuskin näkisi siinä mitään mielenkiintoista. Se ei puhuttele, koska se todellisuus jonka hän näkee on sen pintaa. Tylsä, mutkikas nimien, viivojen ja numeroiden luettelo. Ei mitään mielenkiintoista. Mutta jos saman suunnitelman tai kaavion näyttäisi tai saman asian selostaisi klassiselle ihmiselle, hän ehkä sitä katsoessaan kiinnostuisi siitä, koska hän näkee viivojen ja kuvioiden ja symbolien takana suunnattoman rikkaan sisäisen muodon. 

Mitä siis humanisti ja teekkari näkevät samassa teknisessä laitteessa? Onko se toiselle vain kylmä ja ruma metallikasa ja toiselle taas suunnattoman rikas ja monimuotoinen maailmankaikkeus? Vaikka on selvää, että monet ihmiset eivät tässä jaottelussa mene selkeästi kumpaankaan kategoriaan, on myös ilmeistä että useimmat meistä kuitenkin tuntevat monia ihmisiä, joiden ajattelussa tämä kahtiajako pitää hyvin paikkaansa. Ainaisten erontekojen sijasta, meidän tulisikin pyrkiä kehittämään ajatteluamme niin, että edustimmepa kumpaa ajatusmaailmaa hyvänsä, pystyisimme paremmin näkemään teknologiassa sen puolen, jonka toinen osapuoli kokee. Yhdessä voimme näin ehkä pystyä myös lopulta näkemään näiden maailmojen ylitse, jonnekin jossa nämä eri maailmat kokevat leikkauspisteen ja yhdistyvät suuremmaksi kuin osiensa summaksi.

Romanttinen katsomus on ennen kaikkea innoittunut, mielikuvituksellinen, luova ja vaistonvarainen. Sitä hallitsevat tunteet, eivät tosiseikat. "Taide" on usein "tieteen" vastakohtana romanttista. Se ei noudata järkeä eikä lakeja. Sitä ohjaavat tunne, vaisto ja esteettinen omatunto. 

Tunnistan tämän jälkimmäisen kuvauksen sopivan itseeni aika hyvin. Suhtautumiseni teknologiaan on aina ollut hyvin kahtiajakautunutta. Mitä teknisemmin puhuu, sitä tylsämielisemmältä se kuulostaa. Viivoja, numeroita, luetteloita, kaavoja ja paljon lyhyitä vierasperäisiä termejä, jotka yleensä tarkoittavat jotain metallista tai muovista osaa, jossa ei itsessään tunnu olevan mitään kaunista, elävää tai luonnollista. Kuitenkin teknologia on kiistattomasti myös parantanut monien ihmisten elämää, ainakin aineellisilta olosuhteiltaan. Se on luonut valtavasti, mutta kuten Thoreau asian ilmaisi: "koskaan ei voi voittaa menettämättä mitään". Koen, että Pirsigin pohdinnat ihmisten jakautumisesta romanttisiin ja klassisiin pitää varsin hyvin kutinsa myös tänä päivänä, jolloin teknologiaa palvotaan kaikkivoipaisena epäjumalankuvana. Teknologiahan on jotain sellaista, joka ehkä kaikkein kiivaimmin halutaan erottaa kaikesta uskoon perustuvasta, vaikka pohjimmiltaan siinäkin on kyse juuri samasta asiasta. Suurimmillaan ja kehittyneimmillään se on ihmisen perimmäistä halua kontrolloida koko ympäröivää todellisuutta, saada siitä pitävä ote, ja liikutella sitä sen jälkeen mielensä mukaisesti. Mutta kuten tiedämme, yksi todellinen luonnonkatastrofi ja insinöörit ovat voimattomia.

Teknologista objektiivista tuotosta olisi kuitenkin Pirsigin filosofian mukaan tarkasteltava suhteessa kokevaan subjektiin eli ihmiseen ja tässä tapauksessa moottoripyörän korjaajaan. Kun moottoripyörän osien suhdetta tarkastelee toisiinsa järjestelmällisen ja rauhallisen mielenlaadun voimalla, voi korjaustyö alkaa muistuttamaan jo kuvanveistoa. Dualismi ylittyy jälleen kerran; todellinen pyörän sisäisen muodon ymmärrys konkretisoituu subjekti-objekti jaon ylittävässä leikkauspisteessä. Samanlainen perinteinen jyrkkä kahtiajako voidaan nähdä myös taiteen ja teknologian välillä.

- Kaikki tuo puhe taiteesta ja teknologiasta kuuluu kuvioon joka tuntuu erottuneen omasta elämästäni. Se heijastaa sellaisen rajan ylittämistä jota monet muutkin yrittävät luultavasti ylittää. 

- Mitä se on?

- No jaa, ei se vain taidetta ja teknologiaa ole. Se on jonkinlainen järjen ja tunteen eriytyminen. Teknologiassa on se vika ettei se liity mitenkään kouraantuntuvasti hengen ja sydämen asioihin. Ja siksi se tekee kaikkea sokeaa ja rumaa aivan vahingossa ja sitä vihataan sen vuoksi. Ihmiset eivät ole ennen kiinnittäneet tähän paljon huomiota, koska suurin huoli on ollut että kaikille riittää ruokaa, vaatteita ja suojaa, ja ne teknologia on tarjonnut. Mutta nyt siellä missä nämä on turvattu rumuus huomataan yhä selvemmin, ja ihmiset kysyvät täytyykö meidän aina kärsiä henkisesti ja esteettisesti aineellisten tarpeiden tyydyttämisestä. Viime aikoina siitä on tullut melkein kansallinen kriisi – saasteenvastaiset kampanjat, teknologian vastaiset yhteisöt ja elämäntavat ja kaikki sellainen. 

Niin. Eräs seikka, joka tiedostavan ihmisen suhdetta teknologiaan ehkä nykyaikana kaikkein voimallisimmin määrittelee, on tekniikan suhde ympäristöön. Tällainen ekologinen pohdinta ei juuri saa merkittävästi tilaa Pirsigin romaanissa, mikä lienee kuitenkin sikäli ymmärrettävää, että ympäristötietoisuus vasta oli tekemässä kunnolla tuloaan 1970-luvun alussa. Päivitetympään versioon teknologian merkityksen pohdinnasta täytyisikin sisältyä myös tämä näkökohta. Luonnon katoavaisuus tuo mieleeni hiljattain näkemäni Theodor Tugain (Teuvo Tulio) tähdittämän suomalaisen mykkäelokuvan 1930-luvun alusta, jonka eräässä ulkokohtauksessa maaseutukartanon pihatietä ympäröivät valtaisan paksut, ja juuri sopivan pakkasen kiinteyttämät, valkeat lumikinokset. Mielessä häivähtänyt ajatus siitä, etteivät tulevaisuuden sukupolvet ehkä koskaan saisi moista kokea, kihosi melkein kyyneleet silmiini. Teknologia voi kuitenkin myös palvella ympäristöä (en nytkään kirjoita tätä paperille), jos sen kykenee  siihen oikein valjastamaan. Mutta on kuitenkin kysyttävä: mitä merkitystä moottoripyörän sisäisen muodon ymmärryksellä on sellaiselle ihmiselle, joka ei halua aiheuttaa minkäänlaisia päästöjä ja tuhoa ympäristölleen?

Kiinnostavaa Pirsigin päähenkilön läpikäymässä teknologiapohdiskelussa on myös se, kuinka kysymys laajenee vähitellen, etenkin kirjan toisessa, kolmannessa ja neljännessä osassa, käsittelemään koko länsimaista sivistystä ja sen rationaalisen tiedekäsityksen perustaa. Koko 1400-luvun renessanssiajalta periytyvä länsimainen maailmankäsitys on aiemmin valjastettu palvelemaan lähinnä ihmisten aineellisten tarpeiden täyttämistä, jonka vuoksi 1970-luvun hyvinvoivat ihmiset kokivat ne jo auttamattoman vanhentuneiksi opeiksi oman maailmankuvansa järjestämiseen. Erityisen hyvin tämä tarve peilautuu ihmisten suhtautumisessa teknologiaan: se joko ymmärretään vain käytännöllisen merkityksensä kautta tai sitten sen olemassaolo kielletään kokonaan. Jälleen palaamme dualismiin ja helppoihin dikotomioihin. Romaanin neljäs osa tarkasteleekin mitä suurimmassa määrin Faidroksen henkistä etsintää kohti Laadun käsitteen määritelmän löytämistä ja  lopullista ymmärrystä. Vain Laadun ymmärryksen kautta voi Pirsigin mukaan löytää subjekti-objekti dikotomian ylittävän tason; taiteen, tieteen, teknologian ja arkielämän yhteisen kosketuspinnan.

Faidros muisti yhden Thoreaun kirjoittaman lauseen: "koskaan ei voi voittaa jotain menettämättä mitään". Ja nyt hän alkoi ensi kerran ymmärtää miten uskomattoman paljon ihminen oli menettänyt, kun hän oli voittanut kyvyn ymmärtää ja hallita maailmaa dialektisten totuuksien avulla.

Maailmassa on siis kaksi tapaa nähdä teknologia: klassinen ja romanttinen. Mutta mitä on klassinen järki? Se edustaa jotain länsimaiselle ihmiselle hyvin totunnaista ajattelutapaa, jonka jo Aristoteles lanseerasi omalla seikkaperäisten järjestelmien filosofiallaan ihmisen ajattelun peruskiveksi. Erityisen kuvaavaa tuolle ajattelulle on ollut todellinen palo ajatusrakennelmien ja -järjestelmien luomiseen ja ylläpitämiseen. Aristoteles itse nimesi retoriikan taiteeksi vain, koska se voitiin muuttaa rationaaliseksi järjestelmäksi. "Tämän perusteen mukaan General Motors tuotti puhdasta taidetta mutta Picasso ei." Tällöin sai alkusysäyksensä se tieteellinen maailmanusko, joka laittoi ihmisen tunteellisen ja irrationaalisen osan vaikuttavuuden  tylysti taka-alalle. Klassinen järki on yksi Zen ja moottoripyörän kunnossapidon aivan keskeisistä käsitteistä ja erityisen hyvin sitä avataan matkaamisen välietappina toimineen Bozemanin kaupungin isäntäväen kanssa käydyissä keskusteluissa.

- Minä en oikein varmasti tiedä mitä sinä klassisella järjellä tarkoitat.

- Analyyttistä järkeä, dialektista järkeä. Sitä järkeä jota yliopistossa joskus pidetään koko ymmärryksenä. Sitä ei ole koskaan oikeastaan ollut pakko ymmärtää. Abstraktisen taiteen edessä se on aina ollut täysin neuvoton. 

Mikä sitten pitää tuota suurta kaikenkattavaa ajatusjärjestelmää koossa ja yllä sukupolvesta toiseen? Erityisesti 1970-luvulla vielä varsin perinteinen yliopistolaitos on Pirsigin mukaan tämän kaiken koossapitävä voima. Faidroksen pohdinnat ajautuvatkin arvostelemaan sellaista oppimista, jonka ainoana keskeisenä tavoitteena on tiedeyhteisön konsensuksen saavuttamien vastausten mekaaninen mieleenpainaminen. Pohtiessaan Laadun käsitettä Faidros heitti älyllisen haasteen nimenomaan oppilailleen; heidän tuli itse oman ajattelunsa kautta löytää mahdollisimman tyydyttävä määritelmä Laadulle. Miksi joku on arvokasta ja joku toinen ei ole? Täytyyhän nimittäin olla jokin peruste jonkin asian paremmuudelle johonkin toiseen nähden. Mutta kun yrittää tarkemmin löytää määrittelyä Laadulle, ilman että vain nimeää niitä seikkoja joissa sitä on, se kaikki pakenee ja katoaa. Kuinka edes tiedämme, että laatua on olemassa jos emme edes kykene puhumaan siitä? Niin moni asia siihen kuitenkin perustuu (kuten arvosanat), että täytyyhän sen olla käytännössä olemassa. Mutta mitä ihmettä se on? Faidros olikin vallankumouksellinen opettaja, joka ei tarjonnut oppilailleen hopeatarjottimelle katettuja valmiita vastauksia, vaan rohkaisi heitä etsimään itse omat vastauksensa. Nykyisessä kasvatustieteessä ja pedagogisessa opetuksessa tosin korostetaan oppilaan aktiivista roolia tiedon tuottamisessa aina kyllästymiseen saakka, mutta tuolloin 1970-luvun alussa ajatus oli laajemmassa huomiossa vielä varsin tuore, etenkin yliopistomaailmassa, jossa kaikki muutokset tapahtuvat tiettävästi varsin jähmeästi. Faidros itse opetti retoriikkaa Chigagon yliopistossa, mutta antautui myös opintielle toisen yliopiston filosofian luennoille, joilla hän yritti haastaa opettajaansa Aristoteelisen filosofian kiemuroista, laihoin tuloksin.

"Hyvä herra, me emme ole täällä oppiaksemme mitä te ajattelette!" filosofian professori sähähti. Kuin happoa. "Me olemme täällä oppiaksemme mitä Aristoteles ajattelee!" Suoraan päin naamaa. "Kun haluamme oppia mitä te ajattelette, järjestämme kurssin siitä aiheesta!"

Eräs hyvin mielenkiintoinen kohta teoksessa liittyi jälleen moottoripyörän kunnostukseen. Pirsigin päähenkilö esittää varsin kiintoisia filosofisia ajatuskulkuja nk. neuvokkuusloukuista, joihin ihmiset voivat joutua, kun he kohtaavat elämässään umpikujia. Neuvokkuus on ennen kaikkea jotain sellaista, jolla saa yhteyden Laatuun. Ihminen hyvin usein tarkertuu liiaksi omiin ennakkokäsityksiinsä ja uskomuksiinsa, eikä suostu näkemään maailmaa paljon laajempana ja monisyisempänä kokonaisuutena. Tämä neuvokkuus todentuu ihmisessä vain, jos hän kykenee saavuttamaan riittävän mielenrauhan käsiteltävän ongelman suhteen. Neuvokkuus ei  nimittäin synny itsestään, vaan sitä täytyy vaalia ja varjella, ja juuri tällainen huolenpito neuvokkuuden suhteen mahdollistaa myös moottoripyörän menestyksellisen korjauksen – ja tekee siitä jopa väistämätöntä.

Neuvokkuusloukut ovat korjauksen aikana kohdattuja ylitsepääsemättömiltä tuntuvia esteitä, jotka johtavat ajatukset ja tunteet umpikujaan ja vähentävät neuvokkuutta. Pirsig määrittelee päähenkilönsä suulla neuvokkuusloukun tilaksi, jolloin ihminen kadottaa yhteytensä Laatuun ja menettää samalla myös kaiken kiinnostuksensa siihen mitä on tekemässä. Tarkemmin eriteltynä nämä neuvokkuusloukut voidaan jakaa kahteen päätyyppiin: takaiskuihin ja kompastuskiviin. Edellisessä yhteys Laatuun katkeaa ulkoisten ja jälkimmäisessä sisäisten syiden myötävaikutuksesta. Jo kertaalleen korjattu vika voi uusiutua tai tilattu osa ei sovikaan paikalleen. Nämä takaiskut lannistavat mielen ja kadottavat neuvokkuuden läsnäolon. Ne ovat kuitenkin vain umpikujan ulkoisia syitä. Sisäiset syyt Pirsig jakaa kolmeen päätyyppiin: arvo-, totuus-, ja lihasloukkuihin. Kaikkein yleisin ja vaarallisin näistä loukkutyypeistä on arvoloukku. Arvoloukun taas voi jaotella useampiin alalajeihin, joista vaarallisin on arvojen joustamattomuus, jolloin ihminen kieltäytyy arvioimasta uudelleen käsityksiään, sillä hän on aivan liiaksi sitoutunut aiempiin uskomuksiinsa. Menestyksellinen korjaustyö vaatii ennen kaikkea oikeanlaista, avointa mieltä, joka on valmis haastamaan omat ennakkoluulot ja arvot. Viat ja niiden ratkaisut voivat olla kaiken aikaa nähtävillä, mutta ne eivät näyttäydy jollei ole halua ymmärtää niiden sisältämää merkitystä. Uusien merkityksellisten tosiseikkojen huomaaminen vie aikaa ja vaatii osakseen keskittyneisyyttä, kärsivällisyyttä sekä avarakatseisuutta. Kun moottoripyörän eri osaset ja niiden toiminta näyttäytyvät jo itsessään mielenkiinnon kohteena alkuperäisen viankorjauksen sijasta, on saavutettu jo tärkeä päätepiste ja nujerrettu arvojen joustamattomuusloukku.

Toinen merkittävä arvoloukku on liiallinen minäkeskeisyys. Jos ihminen pitää itseänsä liian suuressa arvossa, uusien korjauksen kannalta merkittävien tosiseikkojen huomaaminen heikkenee. Omia virheitä ei myönnetä, ja jos väärät oletukset saavat korjaajan näyttämään hyvältä, ne tulevat myös hyväksytyiksi. Korjaustyö ei ole helppoa, ja liian suurella egolla varustettu korjaaja on pian minäkuvansa kanssa suurissa vaikeuksissa. Juuri siksi mekaanikot ovatkin usein luonteeltaan hiljaisia ja vaatimattomia, työ tekee heistä sellaisia. Sillä jos ei tunnusta todellista luonnettaan, kone kyllä tunnistaa sen. Se näyttää toteen vain sen minkä todella osaa, ei sitä minkä kuvittelee vain mielessään. Ahdistus taas on neuvokkuusloukkuna minäkeskeisyyden täysi vastakohta. Korjaustyöhön ryhtynyt pelkää kaiken menevän joka tapauksessa väärin, eikä uskalla lopulta tehdä enää mitään. Hän korjaa aivan vääriä asioita ja metsästää kuviteltuja vikoja. Hermostuksissaan hän tulee aiheuttaneeksi lisää vikoja heikentäen samalla omaa minäkuvaansa entisestään, ja kierre on valmis. Tämän loukun välttämiseksi Pirsig kehottaa tutustumaan huolella alan kirjallisuuteen ja muistamaan, että korjaustyön tavoitteena on myös oman sisäisen mielenrauhan saavuttaminen, ei vain ehjä ja toimiva kone.

Loppujen lopuksi tunnontarkka korjaaja voi löytää loputtomasti erilaisia arvoloukkuja; tärkeintä on vain osata tunnistaa kohdalle sattuvat ja pohtia niitä ennen korjauksen jatkamista. Totuusloukuissa taas palataan dualistisen ajattelumallin asettamiin ongelmiin. Kyllä-ja-ei-logiikka on Pirsigin yksi keskeinen totuusloukku. Onnistuneen korjaustyön saavuttamiseksi meidän täytyy päästä tavallisen kyllä tai ei -vastausajattelun tuolle puolen, täysin tuntemattomille poluille. Tätä kyllä ja ei sanojen välistä tilaa voidaan osoittaa vain japanilaisella mu -termillä, joka tarkoittaa "ei mikään". Se osoittaa Laadun tavoin dualistisen erottelun ulkopuolelle.

Mu on tarpeen silloin kun kysymyksen tausta käy liian pieneksi vastauksen totuudelle. Kun zenmunkki Joshualta kysyttiin onko koiralla Buddhan luonto, hän sanoi: "Mu", ja tarkoitti että jos hän vastaisi kummalla tavalla tahansa hän vastaisi väärin. Buddhan luontoa ei voi vangita kyllä tai ei -kysymyksillä.

Korjaajan koneelle esittämät kysymykset voivat saada aikaan mu-vastauksen ja neuvokkuushukka on valmis. Näin ei Pirsigin mukaan saisi olla, vaan joko testitoimenpiteitä tai käsitystä kysymyksen yhteydestä täytyy laajentaa. Mu-vastauksia ei saisi heittää pois, sillä ne ovat tärkeämpiä kuin tavanomaiset kyllä tai ei -vastaukset ja kasvattavat korjaajaa. Viimeiset loukut ovat psykomotorisia lihasloukkuja. Puutteelliset työkalut, huono valaistus, tai vääränlainen korjauslämpötila voivat merkittävästi heikentää korjauksen onnistumista ja aiheuttaa neuvokkuuden valahtamista kinttuihin. Ratkaisevaa on  myös harjoittaa kinesteettistä lihasherkkyyttä erilaisten aineiden joustavuudelle, eli ns. mekaanikon tuntumaa. Tällä näppituntumalla varustettu ihminen tietää milloin on oikea aika lopettaa muttereiden kiertäminen ennen kuin osat rikkoutuvat kokonaan. Tärkeää on myös ymmärtää, että vaikka pintojen takana oleva metalli kestää koviakin iskuja, itse pinnat eivät. Moottoripyörä sisältääkin valtaisasti tarkkuutta ja pehmeää korjausotetta vaativia osia. Hellyys ja kunnioitus korjauksen kohdetta kohtaan toimii kaiken menestyksen lopullisena avaimena.

"No, jos onnistun välttämään kaikki nuo neuvokkuusloukut, hallitsenko minä silloin tämän homman?"

Vastaus on yksinkertainen – ei, et hallitse. Vasta oikean elämäntavan omaksuminen auttaa näkemään laajemmin ja löytämään korjauksen onnistumisen kannalta oikeat tosiseikat. Täydellinen maalauskin syntyy Pirsigin mukaan vain tekemällä itsestä ensin täydellisen, ja maalaamalla sen jälkeen vain luonnollisesti. Taiteen luominen tai moottoripyörän korjaaminen ei ole siis millään muotoa irrallaan muusta olemassaolosta. Kaikki liittyy yhteen. Pirsigin neuvokkuusloukut ovatkin vain päähenkilön yrityksiä löytää oikotietä oikeaan elämään. Jos loukut vältetään, voi korjaustyö päättyä onnelliseen oivallukseen: todellinen korjauksen kohde löytyykin minusta itsestäni.

Zen ja moottoripyörän kunnossapito on kiehtova ja monikerroksinen teos, joka ei varmasti jätä ketään huolellista ja syvämietteistä lukijaa kylmäksi. Ajattelemaan haastava kaunokirjallisuus on juuri tällaista. Romaani miellytti minua erityisesti verkkaisen kerrontansa ja monikerroksisen tarinansa vuoksi. Pirsigin teoksen sisällössä oli useita tasoja, eivätkä kirjan rungon muodostaneet filosofiset mietelmät jääneet suinkaan vain irrallisiksi kiiltokuvatarroiksi lukijan oman mosaiikin rakentamista varten, vaan koko rakennelman kykeni vielä taittelemaan kokonaiseksi, monisärmäiseksi origamiksi.

Miksi Zen ja moottoripyörän kunnossapito ei kaikesta tästä huolimatta silti onnistunut aivan kohoamaan kaikkien aikojen parhaiden romaanisuosikkieni kaanoniin? Oivalsin, että eräs minuun syvästi kaunokirjallisuudessa vaikuttava ulottuvuus jäi kirjassa kuitenkin liian vähälle huomiolle – nimittäin esteettisyys. Sitä on mukana, ennen kaikkea tarinassa ja kauniissa maisemakuvauksissa, mutta jotain jäi vielä uupumaan. Kirjan vahvuus on mielestäni ennen kaikkea sen filosofisessa osuudessa, ja pohdintakokoelmana se onkin varsin onnistunut opus. Muu tarinankerronta jää kuitenkin aika suoraviivaiseksi ja vain varsinaista monologista pohdintaa kehystäväksi kertomukseksi. Myöskään kirjan rakenne ei aivan vetänyt puoleensa. Omat pohdinnat vaihtuvat kehyskertomuksen moottorinpärinäksi ilman sen sulavampia siirtymiä, ja välillä tuntuu kuin lukisi yhtä aikaa kahta eri teosta. Kerronnan sidoksisuus ja filosofian upottaminen itse tarinankerrontaan olisivat toimineet mielestäni paremmin ja tuoneet kirjaan lisää taiteellista ulottuvuutta. Vaikuttavaa sisältöä on yllin kyllin, mutta pakkauskääreet voisivat olla säkenöivämpiä.

Koen vahvasti, että minulle eräänlainen tyylitajuinen värikylläisyys on kaunokirjallisuudessa tärkeätä. Filosofian voima taas kumpuaa ennen kaikkea sen vetoavuudesta sellaisiin mielen järjellisiin kerroksiin, jotka epätoivoisesti yrittävät saada parempaa selvyyttä sellaisista asioista kuin elämä, maailma, todellisuus ja ihminen. Taiteeseen sen sijaan kohdistuu omalla kohdallani aina odotuksia tunteisiin käymisestä. Siispä pelkkä hyvä ja oivaltava ajatus sinänsä ei vielä riitä suuren sanataiteen tunnusmerkiksi, vaan sillä täytyy olla ympärillään myös oikea, nerokas ja täsmällinen ilmaisutapa. Juuri tämän oivalluksen Kalle Holmberg tiivisti muistelmissaan hienosti: taide syntyy tunnekytköksissä. Hänelle se taide on ennen kaikkea teatteria, minä liitän sen tässä yhteydessä kirjallisuuteen. Ajatus on joka tapauksessa universaali. Kun tunnereaktiot kohtaavat esitetyn, syntyy parhaimmillaan elämää suurempi taide-elämys.

Suuren romaanin merkki on se, että se jättää aina jälkeensä ajattelun aineksia, jotka eivät vielä täydellisesti avautuneet. Ehkäpä juuri tämä teos on sellainen, joka kannattaa lukea moneen kertaan, jotta sen syvimmätkin ajatuskiemurat varmasti oikeentuisivat ja avautuisivat oikeassa, täsmällisessä laajuudessaan lukijalle. Esseen kirjoittaminen tästä teoksesta onkin ollut vähintääkin yhtä haastava kokemus kuin itse romaanin lukeminenkin. Oma ajatusmosaiikkini muotoutui tällä kertaa tämän näköiseksi. Toisena aikana luettuna ja koettuna se olisi voinut olla jotain hyvinkin erilaista. Pirsigin viisas päähenkilö tiivistää tämän kaikkein osuvimmin:

Vaikeaa on se, että esseiden täytyy aina kuulostaa siltä kuin Jumala puhuisi ikuisuutta varten, eikä se koskaan ole niin. Ihmisten pitäisi käsittää ettei se koskaan ole sen kummempaa kuin että yksi ihminen vain puhuu yhdestä kohdasta aikaa ja tilaa ja olosuhteita. Ei se ikinä ole ollut mitään muuta, mutta esseessä sitä ei pysty välittämään. 

5. huhtikuuta 1994 oli eräs rock-musiikin aikakausi lopullisesti ohitse. On kulunut kaksikymmentä vuotta Kurt Donald Cobainin traagisesta poismenosta. Kurt oli paitsi rockin kartalla lahjakkuudessaan täysin ainoaa laatuaan, myös hyvin ristiriitainen ja vaikeita tunteita herättävä henkilö. Valotan seuraavassa esseessä omaa suhdettani tuohon Nirvanan ikoniseen nokkamieheen ja grungen profeettaan.

Minä ja Kurt

Ensimmäiset vauvauinnit

Eletään vuotta 2003. Istuskelen huolettomasti hajareisin isoveljeni huoneen lattialla ja pläräilen hänen c-kasettikokoelmaansa. Sormet osuvat läpinäkyvänharmaaseen kasettiin, jonka kylkeä koristaa valkea nimitarra. Lappuseen on raapustettu mustekynällä koruton nimi: Nevermind. Nimi tuottaa välittömiä etäisesti tuttuja mielikuvia ja herättää uteliaisuuteni. Päätän ottaa kasetin kuunneltavaksi – vielä ennen nukkumaanmenoa. Sinä yönä kannettava sinisenharmaa kasettisoittimeni sai tärkeän tehtävän: välittää musiikkia, joka oli osaltaan tuleva määrittämään maailmankuvaani ja taidemakuani pitkäksi aikaa. Heti ensimmäiset teinihengen hajuiset kitarasoinnut ja jykevät rumpukompit siivittivät minut välittömästi orgastisen satumaisiin mielentiloihin: ensirakkaus oli roihahtanut täydellä liekillä. Musiikissa oli samaan aikaan sekä jotain hyvin pehmyttä ja koukuttavaa että myös vaarallisen anarkistista. Juuri tämä raivoisan kapinan ja koukuttavan melodisuuden tyylipuhdas yhdistelmä vei minut mukanaan heti alusta lähtien. Kasetin kuunneltuani sieluni oli lopullisesti vaeltanut Nirvanaan. 

Hyvin pian silloin olematonta cd-kokoelmaani koristikin jo tummansiniseen ulkoasuun kiedottu levy, jonka kannessa komeili unohtumattoman outo kuva veden alla uivasta poikavauvasta. Suuri muutoksen aalto oli pyyhkäisemässä ylitseni, sillä aiemmat musiikilliset mieltymykseni olivat käsittäneet lähinnä päivänpaisteista poppia Brittein saarilta, ja nyt oltiin askeltamassa jonnekin täysin tuntemattomaan. Mieleeni on lähtemättömästi jäänyt muisto hetkestä, jolloin kiikutin uuden levyn isoveljeni nähtäväksi: "tykkäätkö SINÄ muka tuosta?" Ihmetys oli monelta osin täysin aiheellinen. Nirvanan rosoisen ravoikas maailma oli jotain aiemmasta maustani täysin poikkeavaa. Yhtyeen grungeksi (suom. "törky") kutsuttu soundi oli kuitenkin jotain aivan muuta kuin pelkkää teini-iän angstin räjähtelyä ja keskisormen holtitonta osoittelua. Kurtin sävellyksiä onkin usein kutsuttu The Beatlesin ja Black Sabbathin yhdistelmäksi, eikä suotta. 

Punk on musiikkia, jonka perussanomassa voisi olla paljon hyvää ja ajattelemisen arvoista, mutta itse musiikki ei ole koskaan onnistunut minua puhuttelemaan. Suurin syy tähän on se, että olen aina kokenut juuri melodiat hyvässä musiikissa ensiarvoisen tärkeiksi. Näin ollen ajatus hyvästä musiikista, jonka sanoituksiin perustuva voima ylittää itse sävellyksen, tuntuu vieraalta. Romaanit ja runot toimivat minulle tärkeämpinä sanataiteen lähteinä, vaikka eivät lyriikatkaan toki merkityksettömiä ole. Esimerkiksi A cappella on kuitenkin raskasta kuultavaa, jollei sen laulu ole todellakin laulua miellyttävänä soitininstrumenttina. Suurin perintö, mitä punk lienee populäärimusiikkiin tuonut, on kuitenkin sanomisen tarve perinteistä poliittista laulua energisemmällä ja suoremmalla tavalla. 

Nirvana vietteli mieltäni juuri koukuttavien melodioiden ja primitiivisiin vaistoihin vetoavan agressiivisuuden taidokkaalla yhdistelmällä; ilmaisun karuus ja alkukantainen energia oli kietaistu kukkaisköynnöksiin ja maustettu sopivalla seoksella sokeria ja tryffeliä. Uskonkin vahvasti, että vaikka jokaiseen teini-ikään kuuluu tietty määrä agressiota ja kapinahenkeä, ei mikään musiikki olisi kyennyt tekemään minuun yhtä suurta vaikutusta, jollei sen perimmäinen pohjavire olisi ollut aika lempeä. Metallican tuotanto käy tästä hyvänä esimerkkinä. Monet metallipuritanistithan nimittäin veisaavat Metallicasta aina sitä yksitoikkoista virttä, että bändin kahdeksankymmentäluvun albumit olivat sitä ainoata todellista Metallicaa, jonka jälkeen homma kaupallistui liikaa, ja yhtyeen taiteellinen suunta meni metsikköön niin että rytisi. Kuitenkin juuri 1990-luvun Metallica on ollut itselleni puhuttelevinta juuri sen vuoksi, että yhtye alkoi panostaa aiempaa enemmän melodioihin, ja sävellyksistä alkoi tulla rakenteeltaan popmaisempia ja monipuolisempia. 

Kurtin tuotannossa minulle ovat aina olleet tärkeintä hänen vertaansa vailla olevat sävellykset. Muistan teini-iässä katselleeni usein bändin MTV Unplugged -konsertin taltiontia ja seuranneeni ihailevan tarkkaan, mitä Kurt kitarallaan teki. Myöhemmin minulle on selvinnyt, että soittotaito ei ollut miehen vahvimpia osa-alueita, ja eräs internet-kirjoittelija tiivistikin asian osuvasti: Nirvanan erityisyys on heidän epätäydellisyydessään. Kappaleet ovat hieman väärin soitettuna jotenkin entistä inhimillisempiä ja kuvaavat täydellisemmin sitä Seattlen rosoista alakulttuurien maailmaa, josta ovat lähtöisin. Jokaisen soinnun oikeellisuus ei ole myöskään Kurtille tarpeellista, sillä kappaleiden sävellyksellinen pohjataso hipoo joka tapauksessa pilvien reunoja. 

Erilaisten tyylien yhteennaittamisena syntynyt grunge-soundi ei tietysti ollut mitään sattumaa, vaan huolellisen suunnittelun ja tuotantotyön tulosta. Menestys ei tullut täysin puun takaa, vaan se oli päämäärä, jonka eteen oli tehty lujasti töitä, vaikka Nirvanan ulkoasusta aistisikin helposti epäkaupallisuuden. Lopultahan bändin menestyksessä oli kyse ennen kaikkea täydellisestä ajoituksesta; 1980-luvun ja 1990-luvun vaihde oli amerikkalaisessa musiikissa aikaa, jolloin listoilla juhlivat Michael Jacksonin ja Phil Collinsin kaltaiset sliipatut laulajatähdet, ja kokonainen uusi resuinen nuorisosukupolvi odotti omaa äänitorveaan esiin pimeydestä. Tähän tyhjiöön iski kyntensä täydellisesti Nirvanan kauttaaltaan tyylipuhtaaksi kokonaisuudeksi hiottu läpimurtoalbumi Nevermind, jonka ainutlaatuisen upea äänimaailma oli osin Los Angelesissa sijainneen Sound City Studiosin ansiota. 1960-luvulta peräisin olleen analogisesti rakennetun Neve 8078 miksauspöydän ääressä Butch Vig (Garbagen rumpali) näytti tuottajavelhon kykynsä ja loihti raa'asta Seattlen grungesta maailmanvalloitusvalmiin paketin. Jokaisen albumin kappaleen tuotantojälki oli loisteliaan kuuloista. Kurtin sävellysten tyyli taas perustui osin jo 1980-luvun lopulla Pixiesin lanseeraamaan tyyliin vaihdella melodisia ja agressiivisempia osuuksia kappaleiden rakenteessa. Tyylin voisi sanoa hioutuneen kaikkein terävimpään huippuunsa juuri Nevermindilla. Tuloksena minä ja miljoonat muut kasvukivuista kärsineet turhautuneet nuoret olemme rientäneet levykauppoihin ja hankkineet albumin hyllyjemme komistukseksi.

Etenkin lukio-ikä oli aikaa, jolloin koin vahvoja Nirvana-kausia. Parhaimmillaan tuntui jopa siltä, että ihailu oli ylittänyt sen pisteen, että jopa pelkkä Kurtin piereskelyä sisältänyt äänitys olisi kuulostanut upealta; tärkeintä oli vain se, että ääni oli peräisin juuri Kurt Cobainista eikä naapurin Jaskasta. Samalla hiukseni pitenivät merkittävästi ja saivat aiempaa epäsiistimmän ulkonäön, eikä niiden ajoittainen rasvoittuminenkaan ollut haitaksi. Oli kuitenkin päivänselvää, että kaikki anarkistisuus ja kapinahenki vaikutti minussa vain pintapuolisesti. Nirvanassa sykkinyt "vaaran tunne" oli tietysti vain miljoonia myyneen rock-bändin kohdalla laskelmoitua markkinointia, eikä tämä ollut epäselvää edes teini-ikäisen vasta kehittymässä olleelle mielelleni. Turvallisessa perheessä ja ympäristössä kasvaneelle pojalle ei riittävän agressiivisia kapinan kohteita ollut juuri tarjolla. Ainoa selkeä maalitaulu, johon kohdistaa kapinoivaa tyytymättömyyttään, saattoi olla vain se perin yksitoikkoinen ja virikkeetön maalaisympäristö, jossa kaikkein hormonaalisimmat teinivuoteni vietin.

Aikaa myöten ihailuni Kurtia kohtaan sai kuitenkin osakseen ristiriitaisempia sävyjä ja muuttui aiempaa varauksellisemmaksi. Erityisesti tähän vaikutti hänen traaginen huumeiden väärinkäytön täyttämä elämäntarinansa. Olen aina pitänyt elämäkerroista ja kiinnostunut ihmisistä sekä heidän tarinoistaan taiteen takana. Eräänä jouluna pukki kiikuttikin minulle lahjasäkissään Christopher Sandfordin kirjoittaman elämäkerran Kurtista. Olen sittemmin lukenut kirjan uudestaan, ja se on vaikuttanut lukuisten tv-dokumenttien lisäksi voimakkaasti kuvaani Kurtista henkilönä ja persoonana, jonka sisällä monet demonit kävivät kyltymätöntä kamppailuaan. Kurt kärsi koko ikänsä kroonisista mahavaivoista, joihin hetkellistä lohtua toivat heroiinin poltetun lusikan katkuiset piikit, jotka varjostivat koko hänen julkisuudenaikaista elämäänsä. Kurt näyttäytyikin pian ennen kaikkea ambivalenttina persoonana, jonka musiikilliset lahjat olivat kiistattomia, mutta jonka elämäntarinaa en olisi halunnut jakaa.

Seattlen sininen villapaita

Ensimmäinen innostukseni Nirvanaa kohtaan oli varsinainen hyökyaalto. Paitsi että se oli innostusta tarttuviin kitarariffeihin, nerokkaisiin melodioihin ja väkevään energiaan, oli se myös lapsenomaista paloa yhtyeen visuaaliseen antiin. Kasvavan kunnioituksen ja ihailun tunteiden syntymistä edesauttoivat utuiset mystiikan läpitunkemat visuaaliset välähdykset omasta lapsuudesta 1990-luvun alusta. Kaikkein klassisin ja samalla oudolla tavalla tutuin näky oli Kurt soittamassa lavalla sinisessä "villapaidassaan" pitkät vaaleat pesemättömät hiukset silmillä. Nämä kosmiset ilmestykset palasivat salaman lailla silmilleni, kun löysin serkkujeni VHS-kokoelmasta erään kasetin, jonka pinta oli täynnä punakynäistä töherrystä. Jostain sotkun seasta erottui kuitenkin huomiota herättävi nimi: Nirvana.

Laitoin kasetin kotona pyörimään ja katselin äärimmäisen sekavaa ja samalla oudon kiehtovaa ohjelmaa 1990-luvulta. Kyseessä oli eräänlainen happopäinen videokollaasi, joka sisälsi Nirvanan live-esiintymisiä, tv-keikkoja, haastattelupätkiä ja rentoja backstage-kotivideoita. Ohjelma oli myöhemmin dvd:näkin julkaistu Live!  Tonight! Sold Out! vuodelta 1994. Olen sittemmin lukenut, että Kurt olisi itse valinnut suuren osan ohjelman kuvamateriaalista, mutta ei kuolemansa vuoksi saanut projektia päätökseen. Ikonisia ottoja sisältänyt ohjelmapläjäys vahvisti ihastustani grungen kiehtovaan auktoriteetteja kumartelemattomaan maailmaan. Mitä muuta sitä varhaisessa teini-iässä saattoi haluta olla, kuin reikäfarkuissa kuljeskeleva kitarasankari. Juuri näillä videoilla Nirvanan täysi epäasiallisuus, epäsiisteys ja anarkistisen kiertue-elämän hulvattomuus saivat näkemyksellisen täyttymyksensä.

Monista ikimuistoisista Nirvanaan liittyvistä videonpätkistä mieleenpainuvin on ollut eräs satunnaisella live-keikalla sattunut välikohtaus, jota myös Sandfordin kirjassa kuvataan mainiosti. Lavan sivureunalta bändin vierestä kuvattu sumea video esittää Nirvanan soittamassa hypnoottista kappaletta nimeltä Love Buzz, joka oli cover-versio hollantilaisen Shocking Bluen 1960-luvun kappaleesta ja Nirvanan ensimmäisiä sinkkuja. Bändin soittaessa katsoja voi erottaa Kurtin edessä lavan reunalla istuvan lihaksikkaan huivipään, joka on selvästi yksi keikan turvamiehistä. Kaikki sujuu normaalisti, kunnes biisin yltäessä energiseen kitarasooloon saakka tapahtuu Kurtin päässä jotain, ja hän päättää täysin yllättäen loikata lavalta kitaroineen keskelle vellovaa yleisömassaa. Huivipäinen moottoripyöräkerhon kunniajäsen hermostuu tästä ja alkaa repiä Kurtia hiuksista takaisin lavalle. Kurt taas menettää hermonsa ja alkaa hakata ronskia turvamiestä kitaralla päähän. Keskelle kappaletta ja keikkaa syntyy yhtäkkiä täydellinen kaaos, kun turvamies suuttuu lopullisesti ja lyö Kurtin keskelle lavaa kuin räsynuken ja potkaisee tätä vielä lopuksi mahaan. Tässä vaiheessa soitto loppuu täysin, ja Krist menee väliin, jolloin Davekin loikkaa rumpujensa takaa rauhoittamaan tilannetta. Yleisö ja bändin jäsenet ovat täysin what the hell is happening -tilassa, jolloin turvamies marssii mielenosoituksellisesti pois lavalta yleisön raivostuneiden "hevonpaskaa" huutojen siivittämänä. Hetken kuluttua pöllämystyneen näköinen Kurtkin kömpii ylös ja alkaa tapailla kitaransa säveliä yleisön osoittaessa lahjomatonta suosiotaan.

Musiikin topvitoset osa 1.

Uuden musiikkiaiheisen juttusarjan tarkoituksena on kertoa itselleni tärkeistä kappaleista aina jonkinlaiseen teemaan liittyen. Ensimmäisen osan kappalevalinnat kertovat kaikkien ahkerien työmyyrien vastapainosta: ihmisistä, jotka duracellpupuilun sijasta kokevat lorvikatarrin vastustamattoman kutsun sisuksissaan ja  antautuvat lopulta toimettomuuden armahtavan hellään syleilyyn. 

Poplurituksia lorvailulle!

On päiviä, jolloin on pyörittävä hyrränä, kieputtava edestakaisin, säntäiltävä paikasta toiseen ja yritettävä kaikkensa ainakin näyttääkseen mahdollisimman tehokkaalta, toimeliaalta ja aikaansaavalta. Sitten on tietysti myös niitä päiviä, jolloin ei vaan jaksa. Herätyskello pirisee kuin palosireeni ja käsi hapuilee kirvestä, lekaa tai jousipyssyä, jotka eivät tietenkään juuri silloin sijaitse kädenmitan päässä sängystä, vaan väsyneen on todellakin noustava sammuttamaan kuuloelimiä särkevä melusaaste ja samalla tietenkin – herättävä. Velvollisuudet kutsuvat ja harmaan arjen on jälleen pyörittävä kelpo oravanpyörän tavoin – yhä uudelleen ja uudelleen. Tai hei, mitä jos tänä päivänä en lainkaan lähtisikään minnekään, vaan ottaisin kerrankin niin kutsuttua ommoo lommoo niin paljon kuin sielu vain kokoon taittumatta sietää. Pitäisin vain hauskaa ja antaisin elämän viedä – tai kääntäisin vain kylkeä vielä kerran. Tällaisen mahti-idean taustalla täytyisi tietenkin pyöriä myös tarpeeksi asiaan virittävä soundtrack. Seuraavassa viisi mielestäni parasta levyttämisen ja vetelehtimisen juhlaa ylistävää kappaletta var så god!

5#  Leevi And The Leavings - Elämä ikkunan takana (1986)

Gösta Sundqvistin arkisen elämän yksinkertaista kauneutta sykkivät sanoitukset liikkuvat lapsuuden haavekuvissa. Isä lähtee aikaisin huhkimaan läheiselle tehtaalle, jotta perheen tasainen toimeentulo toisi arjen keskelle jatkuvuutta ja turvallisuutta. Erityisen tärkeää tämä kaikki on pienelle lapselle, joka tuntee vanhempiensa odotukset heikoilla harteillaan. Kodin ja koulun asettama velvollisuuksien taakka painaa selkämystä, mutta mielensisäisessä maailmassa juhlivat vain haaveet leijan lennättämisestä ja peiton alle käpertymisestä. Sundqvistin verbaaliset sivellinvedot hahmottelevat maailman, joka on sekä arkisen tavallinen että turvallisen lämpöinen. Vaikka elämän rytmi noudattelee tasaisen tylsistyttävää tahtiaan, on lapsen mielikuvituksessa aina sijaa myös toisenlaiselle maailmalle, joka on unelmia ja toivekuvia tulvillaan. Sinne voi aina paeta sopivan tilaisuuden tullen ja ammentaa voimaa keskelle arjen harmautta. Vaikkakin usein syvälle kätkettynä ja haudattuna, ei tämä ruusunpunaisena hehkuva lapsen sisäinen mielikuvamaailma aikuisenakaan koskaan onneksi täysin katoa ja menetä elinvoimaansa.

Sundqvistin runoilema päähenkilö pohtii elämän välttämättömyyksien tarkoituksenmukaisuutta. Lähes jokainen meistä on kokenut sen hetken, kun on tullut aika asettaa oman elämän arvot ja päämäärät suurennuslasin alle ja uuteen valaistukseen; valitako sittenkin ainaisten velvollisuuksien tunnollisen täyttämisen sijasta virran vietäväksi heittäytymisen loputon ihanuus. Onko vain haavekuvien varaan jääminen todellakin se ihmisen ainoa osa, vai onko myös olemassa toinen mahdollisuus. Emme saa lopullista vastausta. Kysymykset jäävät ajelehtimaan ilmaan ja jo pelkkä pohdinta tuottaa välittömimmän tyydytyksen. "Kenties ahkeruus palkitaan", toteaa laulun lapsukainen ja sysää haavehöpsötykset jälleen velvollisuuksien tieltä. Tulevaisuus on utuinen, mutta ahkera koulunkäynti lienee sittenkin se turvallisin tie kirkkauteen ja ehkä, kun läksyt on tehty, jää aikaa myös leijan lennätykseen. Loppujen lopuksi vain toiveet ja unelmat lienevät kaikkein todellisinta, ja elämä rakentuu päivä kerrallaan. 

Kuuntele kappale tästä:

http://www.youtube.com/watch?v=qHiVVrgAVsU

4# Suede - Lazy (1996)

Eletään vuotta 1996. Teini-ikäisistä nuorista koostuva poppoo on kerääntynyt Lontoon Hyde Parkin laitamille päivänpaisteisena kesäpäivänä. Aurinko porottaa lämpöisästi ja paikalle kannetusta mankasta kajahtelee Brett Andersonin kemikaalimaisten kaikuefektien sävyttämä laulu; tunnelma silkkaan leppoisaan oleiluun on täydellisyyttä hipova. Tähän mielikuvamaisemaan hakeutuvat myös täällä härmässä asustelevan kuuntelijan ajatukset. Mielikuvien tapahtumapaikkana ei toimi aina auringontäyteinen kalifornialainen rantahietikko, vaan nimenomaan englantilainen urbaani puistoympäristö, jolle tuota avaruuden kirkkaan kaasupallon satumaista hehkua harvoin suodaan. Keskeisenä elementtinä on päähenkilö, jolle hektisen ihmistäyteisen hyörinän täyttämän ympäristön pelkkä passiivinen tarkkailu käy jo liiaksi voimien päälle. Kiireet ja suoritukset ovat poistuneet ja keskittyminen oman hyvän ja raukean olon maksimointiin läsnä. On vapaapäivä ja yltä kyllin aikaa pohdiskella päivittäisen ihmiselämän muurahaismaista työteliäisyyttä. Yhteiskunta ympärillämme ei kuitenkaan hyvällä silmällä katsoisi tällaista toimettomuutta, onhan se kaiken aikaa pois tuottavasta ja tehokkaasta maallisen mammonan kerryttämisestä. Muurahaisten suurin nautinto onkin jatkuva tästä seikasta muistuttaminen heille, jotka ovat päättäneet hypätä kelkasta pois ja valita toisenlaisen elämäntavan. Perimmältään kyseessä on silkka kateus, ja Brett tietää tämän varsin hyvin. Yhdellä sormenliikkellä hän pudottaa aurinkolasit nenälleen, kääntää asentonsa paremmin valoa kohden ja ottaa jälleen yhden huikan vasta avatusta huurteispullostaan.

1990-luvun suosituimpiin brittiläisin pop-yhtyeisiin kuuluvan Sueden musiikkia ei juuri voi olla kuuntelematta ilman mielikuvia kesäisestä Lontoosta. Tähän levolliseen maisemaan minut johdattelee myös Lazy. Kappaleen musiikkivideon tapahtumat sijoittuvat kuitenkin kerrostaloasuntoon, jossa bändin jäsenet eivät aiheeseen sopivasti tee kerrassaan yhtikäs mitään. Vuonna 1996 ns. "brittipop-mania" alkoi jo vähitellen hiipua kohti ehtoopuolta, ja esimerkiksi Sueden kanssakilpailija Blur jätti basistinsa Alex Jamesin sanoin "oopsy doopsy daalilaa" -vaiheen taakseen, ja alkoi rakentaa kappaleitaan synkemmistä sävyistä käsin. Suede taas teki päinvastoin. Edellisen tummalla pohjavireellä kulkeneen ansiokkaan Dog Man Star albumin jälkeen yhtye halusi tehdä jotain suoraviivaisempaa ja helposti lähestyttävämpää. Lopputuloksena syntynyt pitkäsoitto Coming Up olikin sekä arvostelu- että myyntimenestys. Albumi oli täynnä kaikkea sitä karamellinmakuista, mitä juuri kesäloman viettoon päässyt nuori haluaa tyhjäntoimittamisensa lomassa kuulostella. On lauantai-illan ylistystä, filmitähtihaaveiluja, nuoruuden kauneuden ylistämistä sekä piknikkiä moottoritien varressa. Lazy on ehdottomasti yksi levyn kokonaistunnelmaa parhaiten kuvaavista kappaleista.

Coming Upin silkkaa poptaiteellista neroutta ei voi kuin ihmetellä. Se toteutti hienosti sitä brittiyhtyeiden tuolloin suvereenisti hallitsemaa menestysreseptiä, jonka tuotokset etenkin keskiluokkainen urbaani eurooppalainen nuoriso osti innokkaasti itselleen. Sueden tuolloinen musiikki on sekä ajatonta että osuvaa ajankuvaa. Lazyn kuuntelun myötä 1990-luvulla lapsuutensa eläneet ovat hetkessä jälleen vetelehtimässä tuolla viimeisen yhtenäiskulttuurin vuosikymmenellä. Kappaleena se on alusta loppuun saakka silkkaa lorvikatarrin väkevää sinfoniaa.

Kappale ja musiikkivideo:

http://www.youtube.com/watch?v=YP2enk5w5fk

3# 4Hero - Another Day (2001)

Jill Scottin karheanpehmoinen ääni on kuiskinut ilmoille lukemattomien aikaisten heräämisteni keskeisimmät tuntemukset: ei huvita, ei jaksa, nouskoon joku toinen ja hoitakoon joku muu; eikö vain tämän yhden kerran voisi vain jäädä tähän lokoisaan asentoon ja pelailla videopelejä koko leppoisan päivän läpeensä. Jäisin vain kotiin ja tuhlaisin aikaa ainoastaan kiirettömän ajan itsensä tuottaman mielihyvän tähden – vailla hermoparkoja kuluttavaa ainaista huolta velvoitteista ja vastuista. Scottin ääni muuttuu nopeasti kellossa: "but I gotta get up, gotta gotta gotta, gotta get up".  Aamu valkenee ja hommat on hoidettava, no matter what. Jopa silloin, kun täysin toisenlaisen päivän viettämiseen on täysi mahdollisuus, jyskyttävät takaraivossa huonon omantunnon etäiset kaikulyönnit. Videopeli edustaa minulle nimittäin täydellistä metaforaa pelkästä puhtaasta olemisesta. Pelien pelaaminen on silkkaa ajanvietehupia ja viihdettä sekä välitön portti lapsuuden turvalliseen ja mielihyväntäyteiseen nostalgiantunteeseen. Pelin pyöriessä ovat kaikki ulkoisen maailman suoritusvaatimukset jossain toisaalla – kaukaisuudessa ajan ja tilan tuolla puolen.

Lontoolaisen tuottajaduo Marc Macin ja Degon muodostama 4hero suuntasi neljännellä kokopitkällä Creating Patternsilla uusille musikaalisille poluille. Aiempi jungle ja drum 'n' bass linja vaihtui sulavasti soljuvaksi nu-jazziksi, ja albumilla vierailevat upeat naislaulajat jättivät useisiin kappaleisiin ikimuistoiset jälkensä. Näistä kappaleista parhaimmistoa edustavat Carina Anderssonin eeppisiin mittoihin kasvava cover-tulkinta Minnie Ripertonin klassikosta Les Fleur sekä Jill Scottin tulkitsema laiskanlempeä Another Day. Samaa tyylillistä reittiä seurattiin myös seuraavalla upealla albumila Play With The Changes (2007), joka oli aikoinaan oma ensikosketukseni yhtyeen tuotantoon. Tänä aikana kiinnostukseni elektronisen jazzin saloja kohtaan oli tosin vasta hennolla alkunupullaan, mutta etenkin Another Dayn levollinen sanoma painui asepalvelusta suorittaneen unisen nuoren miehen tajuntaan lähtemättömästi.

Kappaleen tunnelmassa on jotain äärimmäisen rauhoittavaa ja lohdullista. Simppelin hypnoottiset sanoitukset sekä huvittavat että rentouttavat samanaikaisesti. 4Heron luomaan uniseen ja harhailevaan tunteeseen on jokaisen pään sisäisen tutkimusmatkailijan helppo ja vaivaton samaistua. Scott laulaa lempeästi ja lohduttavasti kuin äiti pienokaiselleen ja napakasti rytmitetyt breakbeatit säestävät taustalla millimetrin tarkkuudella. Kaikista maailman pop-kappaleista juuri Another Day tavoittaakin mielestäni täydellisimmin sen lähes jokapäiväisen sänkyynmakaamishaluisen tunteen, kun herätys on jälleen liian aikaisin ja särähtää kuuloelimiin lähes infernaalisella voimalla. Mikään maailmassa ei juuri sillä hetkellä kuulostaisi taivaallisemmalta, kuin pieni vapauttava kehoitus: shh, nuku vaan.

Kuuntele kappale tästä:

http://www.youtube.com/watch?v=SzP8bVMaRCs

2# Todd Rundgren - Bang The Drum All Day (1982)

Miepä se en halluukaan töitä paiskia, mie se vaan halluun paukutella rumpua päivät pääksytysten!  Kenpä meistä ei olisi kokenut tuota lopullisen tuskastumisen hetkeä, jolloin mikään ei maistu miltään ja tekisi mieli vain taantua lapseksi ja päästää kunnolliset itkupotkuhuutoraivarit ilmoille. Työmyyräksi on teollisen ajan homo sapiens luotu ja tunnollisesti tulee hänen tätä kallisarvoista tehtävää suorittaman – paitsi, kun turhautuminen saavuttaa lopullisen lakipisteensä. Suomessa vähemmän tunnetun amerikkalaisen multi-instrumentalistin Todd Rundgrenin Bang the Drum All Day saavuttaa kaikessa ylenpalttisessa hullunkurisuudessaan ja karnevalistisuudessaan jotain merkillisen olennaista ihmiselämän sulasta järjettömyydestä. Se on erään hyvin universaalin ja alkukantaisen ihmistunteen hienosti muotoiltu kiteytymä – paineiden ja stressin purkauksen puhdas riemuvoitto. Laulun kertoja haluaa yksinkertaisesti purkaa kaikki patoutumansa rumpunsa lyöntien kautta. Nuorena miehenä ei koulunkäynti maistunut, rummun paukutus kylläkin, ja niin lyöntien tahtiin svengasi lopulta myös opettajarukkakin. Aikuisena ei työnteko liioin nappaa, sillä pomo on täysi nuija ja pääkopaltaan sopiva rumpukalikoiden lyöntikohde. Rundgrenin laiskuuden ylistys on toiminnallisen toimettomuuden juhlaa. Pyöritään ympyrää, melskataan ja mekastetaan – juuri siitä syystä, ettei siinä ole mitään mieltä. Kaiken olevan järjettömyys ja täysi irrationalisuus ovat loppujen lopuksi ainoata todellista elämää. On nauttittava siitä hetkestä, jossa elää, sillä huomenna kaikki voi jo olla ohi. Bang the Drum All Day kertoo kaikessa yksinkertaisuudessaan elämisestä täysin ihmisen omien ehtojen mukaisesti – ainakin  edes sen yhden päivän ajan, jolloin ei vielä saa potkuja, vaikka tekeytyykin kipeäksi.

Todd Rundgren on muusikko, jonka tuotannosta ei ole helppoa saada pitävää otetta, sen verran laajalla skaalalla mies operoi. Muutamia suoraviivaisia  pophittiralleja lukuun ottamatta hänen tyylipalettinsa ulottuu progressiivisista ja psykedeelisistä kokeilusta aina soulpopballadeihin ja huumorimusiikkiin saakka. Huomionarvoista on myös se, että mies todella soittaa kaikki levyjensä instrumentit itse. Ensimmäinen häneltä kuulemistani kappaleista oli tyylipuhtaan kaunis eroballadi Can We Still Be Friends (1978), joka kiinnitti huomioni kreisikomedia Nuija ja Tosinuija -leffan toiseksi viimeisessä kohtauksessa. Bang The Drum All Day kuuluu juuri niihin miehen satunnaisiin sisäisen musiikillisen levottomuuden osoituksiin, joita silloin tällöin albumeihin pulpahteli. Rundgrenin hitiksi muodostunut lyömäsoitinralli resonoi vahvasti jokaisen arjen ainaisen samuuden kokemukseen totaalisesti leipääntyneen yksilön jäsenissä. Se on sekopäinen, koukuttava ja äärimmäisen tarttuva renkutus – eli spontaanin rentoilun ja hauskanpidon buusteriksi täydellinen valinta.

Kuuntele kappale tästä:

https://www.youtube.com/watch?v=19XVBMlUvGI

1# J. Karjalainen - Rokulipäivä (1994)

Todellisen asialleen omistautuneen oloneuvoksen ehdoton kansallislaulu. 1990-luvun alun suosituinta suomalaista sketsisarja Kummelia aikanaan seuranneet muistavat myös tuon legensiivisen sarjan ikimuistoiset musavieraat ja etenkin Karjalaisen Jukan esittämässä poikkeuksellisen svengaavaa rallia spontaanista vapaapäivän vietosta (Kummelien myöhemmiltä dvd-julkaisuilta monet musiikkivieraat oli editoitu tekijänoikeussyistä pois). Pätkässä Helan ja Silvennoisen esittämät pukumiehet ahertavat toimistotöissä, kunnes pomo (Kahilainen) päättää laittaa pellenenän päähän ja ilmoittaa rokulipäivän alkaneeksi. Ensin tarjotaan parit naukut kengän kokoisista matkapuhelimista toimiston pihalla, jonka jälkeen seurue saa täydellisen rokulipäivän vieton varusteiksi taattuun kummelityyliin tötteröhatut ja vappuhuiskat. Pian miehet löytävätkin itsensä Tampereen ylioppilastalolta, jossa Karjalaisen bändi svengaa jo täyttä höyryä. Seurueen railakas juhlinta päättyy lopulta pöydän pintaa vasten uinahtamiseen.

En ole varma, missä vaiheessa löysin kappaleen uudelleen innostuttuani Karjalaisen tuotannosta laajemmin 2000-luvulla, mutta sen jälkeen spontaanin vapaapäivän suitsutukseen on sopinut saumattomasti vain yksi ainoa kappale: Rokulipäivä.  Kappaleen herättämiä visuaalisia mielikuvia on mahdotonta irrottaa Kummelista, mutta sen tanssielimiä hivelevä svengi ja aseista riisuva koukuttavuus tempaavat takuuvarmasti mukaansa joka ainoalla kuuntelukerralla. Suosittelen rallia myös  nousuhumalan nostatuksen taustalauluksi, sillä kappaleen sanoituksissa on hyvin viikonloppumainen ja suomalaisittain suorasanaisen kostea tunnelma: "Mennään baariin, juodaan itsemme känniin". Ja kerrankin myös se nuija pomokin on samaa mieltä: "Mestari, sanoi minulle, no kyllä se mulle sopii". Tänä aurinkoisena päivänä niin johtajat kuin alaisetkin ovat yhtä suurta perhettä, sillä heitä kaikkia yhdistää tuo peri-inhimillinen kaipuu päihtymisen kautta saavutettavaan hetkelliseen vapautumiseen ja huolten unohdukseen. Näennäinen euforia kestää vain hetken, joten siitä on nautittava, niin kuin vain työnarkomaniastaan emansipaatiota hakeva suomalainen vain voi. Parhaimmillaan Rokulipäivä soikin kotibileiden perjantai-illan tunnelman kohotuksen kirkkaimpana täyttymyksenä. -"Vai mitä sanot siihen, Jukka? -No kyllä se mulle sopii – niinku sialle ottatukka".

Kuuntele kappale tästä:

https://www.youtube.com/watch?v=QX924F59Y9E

Legendaarinen Kummelien musavieraspätkä:

https://www.youtube.com/watch?v=l-bDkZqJm8E

Musiikkijoulukalenterin luukku 24#

Aled Jones - Walking in the Air (1985)

Prologi

Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky, että maailmaan on saatava sellainen laulu, joka tiivistää joulun kauneuden täydellisesti ja koskettaa yhtä voimakkaasti jokaisella kuuntelukerralla. Tämä käsky oli ensimmäistä laatuaan ja tapahtui Kyreniuksen ollessa Syyrian maaherrana. Kaikki lähtivät juoksujalkaa käskyn toteuttajaa etsimään, kukin omaan kaupunkiinsa. Koko suuren valtakunnan kaikki loistavimmat trubaduurit marssitettiin keisarin pakeille esittämään oman kyhäelmänsä maailman hienoimmaksi joululauluksi, mutta he epäonnistuivat yksi toisensa jälkeen. Eräs huiluniekka Hamelnista sai kaikki keisarin palatsin rotat liittymään mukaansa ja tanssimaan piirissä kuusen ympärillä, mutta tämäkään ei miellyttänyt keisaria, joka oli sangen vaativa mielenlaadultaan. Mutta arvon keisari ei ollut vielä tietävä, että kaukaisessa Juudean maakunnassa Beetlehemin kaupungissa oli pian tapahtuva kummia. Erään kerran sillä seudulla oli paimenia vartioimassa yöllä laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: "älkää peljätkö, sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle: teille on kaukana tulevaisuudessa syntyvä todellinen vapahtaja; hänen nimensä on Howard Blake, ja hän tulee säveltämään ihmiskunnalle sen suurimman ja kauneimman joululaulun". Ja yhtäkkiä oli enkelin yllä suuri taivaallinen sotajoukko, jotka ylistivät Jumalaa ja sanoivat: "kunnia Jumalalle korkeuksissa ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto". Tämän sanottuaan enkelit lähtivät matkoihinsa ja häikäisevä kirkkaus hiipui pois. Paimenet katsahtivat toisiaan ja olkiaan kohauttaen jatkoivat vartioimistaan, sillä yöstä oli tuleva pitkä ja kolean puoleinen. Enkelien tuoma ilosanoma kiiri kuitenkin pian nopsajalkaisten lähettipoikien mukana aina Rooman keisarin kuuloelimiin saakka. Keisarin papisto kuitenkin tulkitsi profetiaa tarkoin ja hartaasti, ja he kertoivat keisarille, että tämä Blake olisi syntyvä vasta vuonna 1938, joten häntä ja hänen lauluaan olisi turha odotella tähän keisarilliseen aikaan saapuvaksi. Tästä Augustus kiukustui ja määräsi koko valtakunnan verollepantavaksi ilman mitään porrastusta tai progressiota. Keisari ei nimittäin voinut koskaan kuulla maailman hienointa joululaulua ja sekös häntä suuresti harmistutti. 

Uintia jäätyneellä taivaalla

"Muistan tuon talven, sillä se toi mukanaan suurimmat lumisateet, jotka olin koskaan nähnyt. Lunta oli satanut tasaisesti koko yön läpeensä ja aamulla heräsin valon ja hiljaisuuden täyttämästä huoneesta; koko maailma tuntui jähmettyneen unenomaiseen tilaan. Se oli taianomainen päivä... sinä päivänä tein lumiukon."

Muistan aina ja ikuisesti tuon lapsuuden talven, kun tuulet toivat mukanaan suuret lumituiskut kaupunkimme ylle ja peittivät koko maan valkeaan huntuun. Se tapahtui erään yön aikana juuri ennen joulun tuloa. Lunta oli satanut tasaisesti koko yön ja aamun tullen pihamaamme oli aivan paksun valkean lumen kauttaaltaan peittämä. Syötyäni äidin valmistaman aamupuuron kiiruhdin pian ovesta ulos riemuissani. Päätin tehdä lumisen miehen ja aloin kasata lunta suureksi keoksi. Pyörittelin lumesta pallon keolle pääksi ja kaiversin sille kädet. Hain sisältä hatunreuhkan ja huivin ukolle vaatetukseksi ja hedelmän nenäksi. Silmät sain aseteltua hiilistä ja suun piirsin sormella lämpimään hymyyn. Se oli hieno lumiukko ja minun itseni tekemä. Vielä illan tullen hampaanpesun aikaan katselin innoissani tuota aikaansaannostani, joka seisoa tökötti pihamaallamme meitä uljaasti varjellen. Voi kunpa se vain olisi elävä, jotta voisin leikkiä sen kanssa. Mietin tuota ajatusta vielä pitkään nukkumaan mennessäni, mutta nopeasti väsymys sai vallan ja nukahdin suloiseen uneen. 

Kellon lyödessä kaksitoista tapahtui kuitenkin jotain vallan ihmeellistä. Heräsin yhtäkkiä ja katsahdin ulos huuruisesta ikkunastani. Lumiukkoni heräsi henkiin ja nosti suuret jalkansa irti lumisesta maaperästä. Ryntäsin innosta puhkuen ulos aamutakissani tervehtimään ukkoa. Toiveeni oli toteunut! Siinä hän seisoi ilmielävänä ja tervehti minua kohteliaan sydämellisesti. Sinä maagisena iltana koimme monenlaisia seikkailuja yhdessä uuden ystäväni kanssa. Vein hänet aluksi sisälle tutustumaan taloomme ja koitimme olla herättämättä nukkuvia vanhempiani. Pian hauska tekeminen kuitenkin loppui ja harpoimme pihamaalle, jossa lumiukko löysi isukkini vanhan mopedin. Saimme mopedin käyntiin ja sen selässä taitoimme hurjan matkan läpi hämärän öisen lähimetsän. Kaikista suurin ja ihmeellisin seikkailumme oli kuitenkin vasta edessäpäin. Lumiukko katsahti minua lempeillä silmillään ja tarjosi käpälänsä, johon tartuin epäröimättä. Käsi kädessä lähdimme samassa juoksemaan pitkin pihamaata ja parin harppauksen jälkeen tapahtui jotain uskomatonta: raajamme nousivat maasta ja kohosimme ilmaan kuin taivaan linnut. 

Matkamme ilmojen halki oli satumainen. Kiisimme läpi ajan ja avaruuden niin kevyesti, etten huomannut edes pelätä. Allamme levittäytyivät harjakattoiset talot, joissa kaupunkilaiset uinuivat sikeästi ja kaikkialla oli pelkkää hiljaisuutta. En ensin meinannut uskoa tapahtunutta todeksi, mutta pian ymmärsin ystäväni olevan peräisin toisenlaisesta maailmasta – maailmasta, jossa kaikki mahdoton on mahdollista, ja jossa uskomattomimmatkin unelmat voivat käydä toteen. Samassa toisten talojen pihamailla seisoskelleet lumiukot liittyivät lentävään seuraamme. Lumihiutaleet jatkoivat putoilemistaan ja unta saamattomat lapsoset katselivat ällistyneinä kulkuamme huuruisista ikkunoistaan. Pidin tiukasti ystäväni kädestä, kun jätimme vähitellen uinuvan kaupungin taaksemme ja lensimme rauhallisena aaltoilevan meren ylle. Uimme jäätyneellä taivaankannella ja tunsimme sadepilvien hiljalleen väistyvän. Teimme syöksyjä alemmas merenpinnan ylle ja herätimme jättiläismäisen valaan syvästä unestaan meitä tervehtimään. Lopulta saavutimme jälleen jäisten vuorten ja metsäisten laaksojen täyttämän maan. Pujottelimme ilmassa vuortenhuippujen lomitse kohti ääretöntä ja sen tuolle puolen. Kaukaa vuorten takaa näkyi ilotulituksen valaisema taivas, jota kohti suunnistimme. 

Laskeuduttuamme maan pinnalle kohtasimme iloisen lumiukkojen juhlajoukon, joiden seurassa tanssimme ja riemuitsimme useita tunteja. En ollut koskaan kokenut sellaista iloa ja loputonta onnea. Lumiukkojen keskeltä löytyi myös toinen ihminen, muttei kuka tahansa, vaan itse joulupukki! Hän hymyili lämpimästi ja ojensi minulle pienen soman lahjakäärön. Avasin paketin, ja sen sisältä löytyi kauniin sininen kaulahuivi paljaaksi jäänyttä kaulaparkaani lämmittämään. Liian pian tuli kuitenkin lähdön hetki ja jouduimme jättämään hyvästit lumisille ystävillemme ja joulupukille. Lensimme Lumiukon kanssa aina kotimme pihaan saakka, missä halasin ystävääni vielä kerran lämpimästi. Hän asettui seisomaan omalle paikalleen ja minä astelin takaisin talomme yläkertaan. Yö oli ollut unohtumaton, mutta olin jo kovasti uupunut eikä unta siten tarvinnut kauaa houkutella. 

Seuraavana aamuna aurinko paistoi jälleen kirkkaasti. Heräsin verkkaisesti, kunnes muistin samassa uuden ystäväni ja loikkasin samantien sängystä pukeutumaan. Ilman aamupuuroa ryntäsin heti pihalle, mutta siellä odotti pohjattoman lohduton näky. Lämpötila oli yön aikana noussut ja Lumiukko oli kauttaaltaan sulanut pelkäksi olemattomaksi lumikasaksi. Ilmielävä ystäväni oli poistunut taivaan pihamaille, eikä tulisi enää koskaan takaisin tuomaan iloa ja onnea elämääni. Polvistuin kasan eteen ja mietin kuumeissani oliko kaikki ollut kuitenkin vain silkkaa unta – ihmeellistä ja todentuntuista sellaista. Samassa käteni kaivoi aamutakkini taskusta joulupukin antaman sinisen kaulahuivin ja kuulin melodian, jollaisen kaltaista en ollut koskaan kuullut. Se oli kaunis ja silloin tiesin, etten tulisi koskaan unohtamaan tuota jouluyötä.

Epilogi

 Melkein jokainen suomalainen tuntee varmasti englantilaisen lyhytanimaation The Snowman, joka kertoo tarinan lumiukosta ja pojasta. Animaatio tehtiin vuonna 1982, ja sen ohjasi Dianne Jackson. Tarina perustui kirjailija Raymond Briggsin suosittuun samannimiseen satukirjaan vuodelta 1978. Ennen kaikkea muistamme tuon piirretyn sen ainutlaatuisen upeasta tunnussävelmästä Walking in the Air, jonka sävelsi Howard Blake. Kun mietin niitä kaikkein tärkeimpiä ja merkityksellisimpiä kappaleita, joita olen tähänastisen elämäni varrella kuullut, listaan yleensä kaikkein korkeimmille paikoille ne kappaleet, jotka ovat aiheuttaneet minussa syvää inhimillistä liikutusta. Huumorin voima on toki tärkeä ja rytmikkäät tanssittavat kappaleet saavat aikaan tunnelman ja mielialan kohoamista, mutta ne kaikkein tärkeimmät kappaleet lienevät kuitenkin juuri niitä, jotka koskettavat jollain kauniin ainutlaatuisella ja selittämättömällä tavalla. Juuri tällaisesta teoksesta on kyse Walking in the Airin kohdalla. Kappaleella on ikimuistoisen nerokas melodia, ja se on kautta koko lapsuuden tuntunut kiteyttävän joulun syvimmän hengen kaikkein parhaimmalla tavalla. Lapsuuden joulujen vietossa oli paitsi kyse tv:n katselusta myös jonkinlaisen konkreettisen taianomaisuuden läsnäolon voimakkaasta tuntemisesta. Tuota tunnetta ei enää aikuisiällä kykene samalla tavalla kokemaan, mutta joitain kauniita muistoja on alitajuntaan jäänyt elämään. Unohtumattoman Lumiukko -animaation tunnusmusiikki on sellainen alitajunnan kytkin, jonka päälle laittamisella kykenee sukeltamaan kohti tuota kadotettua tunnetta niin lähelle kuin mahdollista. Joulun taika on säilöttynä niissä hetkissä, kun voi jälleen rauhoittaa mielensä ja kuunnella tuota ehkä maailman tunnistettavinta pianomelodiaa. Silloin matkaan jälleen ilmojen halki kohti jäisiä vuorenhuippuja ja lumiukkojen kekkereitä. Päätän juttusarjani parhaimmista joulukappaleista kertomalla, kuinka Howard Blake aikoinaan loi tämän mestariteoksen.

Howard Blake aloitti muusikon ja säveltäjän uransa 1960-luvun puolivälissä, kun hänet pestattiin Lontoon legendaarisen Abbey Roadin studiopianistiksi The Beatlesin palvelukseen. Tämä toimi poiki hänelle pian uran tv- ja filmialalla. The Avengers -sarjan ohjaaja pyysi vuonna 1967 Howardia säveltämään musiikit tv-sarjaan. Blake kauhistui, sillä hän ei ollut koskaan säveltänyt mitään, mutta otti työn kuitenkin vastaan. Sarjan musiikista tuli erittäin suosittua ja Blaken ura lähti pian todelliseen nousukiitoon. Nopeasti Blake hukkui työtarjouksiin erilaisten elokuvien ja tv-sarjojen musiikin säveltämisestä. Tuona aikana hän meni myös naimisiin ja osti ison monikerroksisen talon. Työtä oli kuitenkin pian liikaa ja Blake oli lähellä totaalista hermoromahdusta; hän käveli ympäri suurta taloaan saamatta paperille enää nuotin nuottia. Ilman täydellistä rauhaa Blake ei enää kokenut kykenevänsä työskentelemään, ja niin eräänä päivänä hän pakkasi tavaransa autoonsa ja kaasutti pois etsimään rauhallista paikkaa vailla selkeätä päämäärää. Ajomatkallaan Blake ajautui pieneen Cornwallin kalastajakylään, josta hän vuokrasi mökkipahasen autiolta rannalta. Cornwallissa Blake koki jälleen rentoutuvansa, ja hän alkoi lueskella ja joogata ja tunsi viimein kykenevänsä myös työntekoon. MailOnlinen haastattelussa vuonna 2008 Blake kertoi mitä tapahtui:

"Yhtenä päivänä kun kävelin pitkin hylättyä hiekkarantaa, kuusi nuottia putkahti päähäni. Raapustin ne nopeasti ylös paperilappuselle – jonka yhä omistan. Tämä oli Walking in the Airin sävelmän alku."

Blake muutti sittemmin jälleen takaisin Lontooseen ja rakensi uudelleen uransa ja elämänsä. Nuo kuusi nuottia hän säilytti kuitenkin mukanaan seuraavat 11 vuotta. 1980-luvun alkuun tultaessa Blake oli saavuttanut unelmansa: hän sai säveltää teoksia baletille, kuoroille ja orkestereille. Kuitenkin nuo kuusi nuottia vainosivat yhä häntä. Blake koki, että hänen oli pakko löytää noille nuoteille jokin käyttötarkoitus – jokin koti. Vuonna 1982 hän tutustui sattuman kautta tuottaja John Coatesiin, joka työskenteli parhaillaan Raymond Briggsin satuun perustuvan Lumiukko -animaation parissa. Välittömästi projektista kuultuaan Blake oivalsi, että hänen sävelmälleen oli viimein löytynyt koti. Pian Howard päätti myös kirjoittaa sanoitukset tähän melodiaansa. Eräänä päivän hän vuokrasi taitettavan rantatuolin ja päätti mennä ulos puistoon kirjoittamaan:

"Minulla ei ollut oikeastaan mitään hajua mitä aikoisin kirjoittaa, mutta kun astuin ovelta kiveykselle ja siitä alas tielle, ajattelin yhtäkkiä taivaaseen askeltamista... kävelemistä taivaassa. Ajattelin: "tämä on hienoa, en ole koskaan kuullut kenenkään sanovan tuollaista lausahdusta", joten maksoin vitosen rantatuolistani ja istuin koko päivän kirjoittamassa."

Valmiista laulusta tuli Lumiukko -animaation tunnuskappale ja filmille sen lauloi St. Paulin Katedraalin kuoropoika Peter Auty. Kolme vuotta myöhemmin 1985 eräs leluyhtiö tahtoi käyttää kappaletta tv-mainoksessaan ja Blake päätti äänittää sen uudelleen. Soitettuaan Autylle tämän ääni oli kuitenkin kokenut murroksen, eikä hän enää kyennyt esittämään kappaletta. Blake oli nähnyt Aled Jones nimisen kuoropojan laulamassa televisiossa ja hän vaikuttui pojan kyvyistä niin, että pestasi tämän laulamaan uuden version Walking in the Airista. Jonesin versio oli suuri menestys ja nousi nopeasti brittilistan viitoseksi. Juuri Jonesin  levyttämä ikimuistoinen versio edustaa minulle sitä aidointa ja oikeinta tulkintaa Walking in the Airista. Hänen äänensä on virheettömän puhdas kauniin androgyynilla tavalla (en ole aina tiennyt esittäjää pojaksi). Suomen televisiossa Lumiukko -animaatiota on esitetty Wikipedian mukaan yhtäjaksoisesti aina vuodesta 1992 lähtien ja se on ollut olennainen osa jokaista jouluani niin kauan kuin kykenen muistamaan. Hyvää ja rauhallista joulua!

Kuuntele kappale tästä:

http://www.youtube.com/watch?v=SuzLlOSJTKg

Bonus! Aled Jones esittää kappaleen televisiossa vuonna 1985:

http://www.youtube.com/watch?v=-bpezye4xq0

Bonus II! Englantilaisen säveltäjän Gustav Holstin moniosainen teos Planeetat (1914–1916) sopii mielestäni täydellisesti tähän samaan tunnelmaan. Etenkin sen toinen osa Venus, rauhan tuoja:

http://www.youtube.com/watch?v=5Hpb2gp4mtc

Bonus III! Samaan syssyyn laitan vielä samassa hengessä Kate Bushin kauniin kappaleen Snowflake vuodelta 2011:

http://www.youtube.com/watch?v=vEWMYfcg1o8

Musiikkijoulukalenterin luukku 23#

Wham! - Last Christmas (1984)

No mitä oikein kuvittelitte? Sijalla kaksi on tietysti kappale, jota ilman joulua ei voisi yksinkertaisesti kuvitella viettävänsä. Last Christmas on kirkasäänisten kiiltokuvamaisten kasarilaulajapoikien puhdasverinen ja tautisen tarttuva popkappale edellisen romanttisen joulun perään haikailusta. Sen tekstissä on sokerisuutta enemmän kuin ihmiskeho on suunniteltu kestämään. Tämänkaltainen imelyys menisi milloin muulloin tahansa  täysin yli kaiken hyvän maun, mutta jokin siinä vain on, että tämä kappale kuitenkin onnistuu täydellisesti pukemaan totaalisen siirappisuuden vain niin kertakaikkisen nautittavaan asuun, että pakko tätä on hypnoottisesti kuunnella joulusta toiseen. Last Christmas on kaikista joulukappaleista se, jota on eniten tullut kuunneltua myös muina vuodenaikoina. Se on kasaripopin helmi kirkkaimmillaan ja kestää siten vertailua mihin tahansa normaaliin popmusiikkiin, eikä sen kuuntelusta nauttiminen tarvitse joulun ajan tuomaa tiettyä tunteellisuutta tuekseen. Kuitenkin joulu on tietysti se ajanjakso, jolloin Last Christmas soi kaikkein tehokkaimmillaan ja parhaimmillaan.

Vuosi 1984 oli popmusiikille todellinen kultainen vuosi. Sadeen samettinen esikoisalbumi, Princen uran suurin menestyslevy Purple Rain sekä Laura Braniganin Self Control ilmestyivät kaikki tuolloin. Brittien musiikkimarkkinoita hallitsivat kuitenkin kaksi tasavahvaa kikkarapääpoppoota: Duran Duran ja Wham!. George Michaelin ja Andrew Ridgeleyn muutamaa vuotta aikaisemmin perustama laulajaduo Wham! oli päivittänyt imagoaan hedonistisiksi nuoriksi miehiksi, jotka pukeutuivat ajan hengen mukaisesti ja vetosivat miljooniin nuoriin tarttuvilla popralleillaan, kuten ekalla megahitillään Wake Me Up Before You Go-Go. Kun heidän kuultiin valmistelevan joulusingleä, syntyi jo etukäteen valtaisaa odotusta. Last Christmas julkaistiin 20. joulukuuta, ja se saavutti nopeasti listan kakkossijan, mutta eräs Bob Geldofin ja Midge Uren hyväntekeväisyyslaulu sattui myös saamaan julkaisunsa tuolloin, joten listan ykköspaikkaa ei herunut. Tällä kakkospaikalla kappale kuitenkin tökötti peräti viisi viikkoa ja on briteissä myynyt arviolta puolitoistamiljoonaa kopiota. Michael oli mukana kuitenkin Do They Know It's Christmas? kappaleen supertähtikaartissa, joten hänen voidaan katsoa antaneen panosta myös listaykköselle. Monissa muissa maissa Last Christmas nousi toki ykköseksi. Kappaleen myynnin rojaltit Michael ja Ridgeley luovuttivat Etiopian nälänhädästä kärsivien hyväksi. 

Kappaleen musiikkivideo on myös muistettava. Siloposkiset Michael ja Ridgeley vievät tyttöystävänsä ystävineen nimeltä mainitsemattoman laskettelukeskuksen mökille joulun viettoon. Juhlan aikana vaihdetaan merkitseviä katseita ja mietteliäitä ilmeitä, kun katsojalle käy ilmi, että Ridgeleyn tyttöystävä on selvästi ollut suhteessa Michaelin kanssa edellisenä jouluna, mutta jotain on tapahtunut ja tytöt vaihtuneet. Poppoo kuitenkin poistuu mökiltä sulassa sovussa, joten muisteluista ja hämmentyneistä tunnetiloista huolimatta nykyinen tilanne lienee päähenkilöille kuitenkin se parhain. Miellyttävän lämminhenkinen ja nostalginen kasaritunnelma toteutuu videolla hienosti ja tuunatut pörrötukat sekä etenkin George Michaelin kuherteleminen naisen kainalossa aiheuttavat hilpeitä tuntemuksia. 

Kappale ja sen musiikkivideo:

http://www.youtube.com/watch?v=E8gmARGvPlI

Bonus! Last Christmas julkaistiin tuplasinkkuna, jonka b-puolena oli yhtä lailla tarttuva Everything She Wants, jonka musiikkivideolla nähdään Michaelin tavaramerkiksi muodostuneet turpajouhet hänen leukaperillään ensimmäisen kerran:

http://www.youtube.com/watch?v=Yf_Lwe6p-Cg

Bonus II! Brittiläinen laulajatar Billie Piper levytti soundiltaan 1990-luvulle päivitetyn ja mukavasti toimivan version kappaleesta vuonna 1999:

http://www.youtube.com/watch?v=jf3fliDJgCA

Musiikkijoulukalenterin luukku 22#

The Ronettes - Sleigh Ride (1963)

Ring-a-ling-a-ling Ding-dong-ding! Joulu lähestyy huimaa vauhtia ja niin myös tämän listan parhaimmat joulukappaleet. Kolmantena listalla killuu todellinen helmi eli amerikkalaisen The Ronettes yhtyeen levytys kappaleesta Sleigh Ride, jonka tuotannon takana hääräsi legendaarinen tuottajavelho Phil Spector. Spectorin maine perustuu hyvin pitkälle hänen 1960-luvun alussa tuottamiinsa klassisiin levytyksiin. Kaikkein tunnetuin merkkipaalu hänen tuotannossaan lienee joulualbumi A Christmas Gift For You From Phil Spector vuodelta 1963. Allmusic.com hehkuttaa tämän klassikkoalbumin kaikkien aikojen joululevyksi – joululevyksi, johon kaikkia myöhempiä joululevyjä on verrattu. Spectorin nerokkuus oli hänen ideoimassaan ns. Wall of Sound tuotantotavassa, joka hehkuu ehkä kaikkein uljaimmin juuri tällä albumilla ja varsinkin tyttötrio The Ronettesin versioimassa Sleigh Ride kappaleessa. Spectorin tavoitteena oli tuottaa joululevy, joka ei ainoastaan vangitsisi joulun hengen olennaisimman ytimen, vaan olisi myös erittäin laadukas pop-albumi. Spectorin Wall of Sound menetelmä perustui useiden soittimien yhteistoimintaan pienessä kaikuisassa erityisesti akustoidussa studiohuoneessa. Esimerkiksi useat elektroniset ja akustiset kitarat saattoivat soittaa samoja osuuksia yhdessä. Spector saattoi kasvattaa tätä äänitysmenetelmää aina suurin orkestereihin saakka. Lopputulos oli äänellisesti kerrostunutta ja kaikua hyväksi käyttäen myös erittäin voimakkaan ja dynaamisen kuuloista. Phil Spectorin työskentelytavat olivat usein hyvin perfektionistisia ja tämä kuuluu etenkin joulualbumin maineikkaassa lopputuloksessa. Spector käytti levytyksessä hänen tallinsa sen ajan vakiartisteja: The Ronettesia, Darlene Lovea, The Crystalsia ja Bob B. Soxx & The Blue Jeansia. John F. Kennedyn murhapäivänä 22. marraskuuta 1963 julkaistu albumi menestyi aluksi listoilla kovin vaatimattomasti, mutta kohosi kyllä seuraavien vuosikymmenien aikana myös merkittäväksi myyntimenestykseksi. 

Sleigh Ride on sävellyksellisesti todellinen taideteos. Se onnistuu kiteyttämään kepeän leikkisään melodiailoitteluunsa kaiken mikä joulussa on ihmeellistä ja hyvää mieltä tuovaa. Se on kappaleena äärimmäisen tarttuva ja mukaansatempaava – yhtä sydämellinen ja lämminhenkinen kuin se kaikkein kaunein joulumuisto. 1900-luvun ehkä tärkeimmän amerikkalaisen kevyen orkesterimusiikin säveltäjänä tunnettu Leroy Anderson sai idean kappaleeseen kesäisen helleaallon aikana vuonna 1946. Hän viimeisteli työnsä vuoden 1948 alkupuolella ja ensimmäinen orkesterilevytys kappaleesta ilmestyi vuonna 1949 Arthur Fiedlerin johtaman The Boston Pops Orchestran toimesta. Lyriikat henkilöstä, joka haluaisi lähteä ajelemaan reellä toisen henkilön kanssa, kirjoitti vuonna 1950 suhteellisen tuntematon sanoittaja Mitchell Paris. 

Sleigh Riden tarina ei mainitse joulua laisinkaan, vaan se on Winter Wonderlandin tavoin enemmänkin vain aurinkoisen talvipäivän ylistystä. Lyriikat kertovat enemmän vuodenajasta sinänsä kuin joulusta. Etenkin The Ronettesin version yhdistää kuitenkin selkeästi jouluun varsinkin äänellisten efektiensä puolesta. Nimenomaan tämä versio lukemattomat kerrat äänitetystä jouluklassikosta toimii kaikkein upeimmin juuri Spectorin nerokkuuden ansiosta. Kellojen heleällä kilinällä alkava kappale saa pian seurakseen lennokkaasti soittavan orkesterin, jonka jokainen soitin tuntuu erottuvan puhtaan täydellisen kuuloisesti. The Ronettesin päälaulaja Veronica Bennettin (myöh. Ronnie Spector) särmikäs ääni antaa kappaleelle asianmukaisen lennokkaan potkun ja väliosan mahtipontiset jouset nostattavat joulumielen taivaankantta hipoviin korkeuksiin. Sleigh Ride on vain yksinkertaisen nerokkaasti ja täydellisesti sovitettu. Sen jokainen osa toimii kertakaikkisen upeasti muodostaen saumattoman kokonaisuuden, johon joulun iloinen tunnelma tiivistyy once and for all. Tutustuttuani jossain vaiheessa 2000-lukua Spectorin joulualbumiin, en ole sen koommin kyennyt viettämään joulua ilman tätä kyseistä kappaletta ja sen ainutlaatuisen voimakkaasti kohottamaa joulumieltä. Lunta tuiskuttelee ja ystävät jo soittelevat. Voi kunpa pääsisin kanssasi jo maagiselle rekiretkelle!

Kuuntele kappale tästä:

http://www.youtube.com/watch?v=FXlsWB1UMcE

Bonus! The Boston Pops Orchestran alkuperäinen versio on myös mahtava. Vuoden 1949 äänitys ei Wikipedian mukaan ole koskaan ollut saatavilla cd:nä, joten tämä levytys voi olla tehty myöhemmin 1950-luvun lopulla tai 1970-luvun alussa:

http://www.youtube.com/watch?v=2yfoswn3-Mo